Ajatukset on ihan solmussa miehen takia, jonka kanssa olen seurustellut vajaan vuoden. En oikein tiedä, mitä tehdä vai tehdäkö mitään.
Hän on hieman arka ja todella rikki, koska on kokenut lapsuudessaan ja vielä aikuisenakin enemmän kaikkea pahaa kuin kenenkää pitäisi. Ihastuinkin pian hänen sisäiseen vahvuuteensa ja ehdotin seurustelua, johon hän suostui.
Meillä on koko parisuhteen ajan mennyt melko vaihtelevasti. Yleensä yhdessä ollessamme meillä menee melko hyvin, siis pidämme hauskaa, mies näyttää ihastuneelta ja osaamme keskustella paremmin kuin aiemmassa suhteessani. Välimatkan vuoksi emme voi tavata kuin viikonloppuisin. Viikolla, kun olemme toisistamme erossa, mies on useampaan otteeseen suhteemme aikana pohtinut, rakastaako hän minua oikeasti ja haluaisiko olla minun kanssa kenties vain ystävä. Samaan hengen vetoon hän kuitenkin myöntää, että hänen elämänsä on ollut parempaa tutustuttuaan minuun. Hän on niin fyysisesti kuin henkisestikin paremmassa kunnossa kuin aiemmin, paljolti ansiostani. Hän sanoo kyllä minun olevan ihana, mutta epäröi silti. Ei kuitenkaan halua muitakaan suhteita tai naisia, koska kokee, että hän ei itse sovi suhteeseen ja ei sinkkupelitkään kiinnosta.
Suhde on hänelle ensimmäinen kunnollinen, minulle toinen. Tuntuu paljolti, että nämä hänen lapsuuden traumat ja kokemattomuus parisuhteissa on hänen epäröintiensä taustalla. Hänellä oli aiemmin selkeä kuva siitä, minkälaisen naisen haluasi, mutta en sopinutkaan siihen muottiin. Hän tuntuu nyt rankaisevan minua siitä. Vaikka yhdessä on useinmiten ihan hyvä olla, en tunnu olevan tarpeeksi hyvä, kun en ole juuri sellainen, kun hän unelmoi. Hänellä tuntuu olevan myös jotenkin erittäin kaunisteltu kuva rakkaudesta ja parisuhteista. Itse yhden eron läpikäyneenä osaan suhtautua näihin asioihin jo arkisemmin. Tiedän, ettei kumppani/parisuhde useinkaan vaihtamalla paljon parane, koska jokainen meistä tuo aina ne omat ongelmansa myös parisuhteisiin. Tiedän, että suhteiden eteen pitää tehdä töitä, jotta ne toimii. Olen oppinut myös sietämään ja olemaan välittämättä liikaa epätäydellisyyksistä toisessa. Tuntuu, että mies ei ole vielä näitä asioita oppinut. Musta on koko suhteen ajan tuntunut siltä, että näissä epäröinneissä on kysymys enemmänkin siitä, ettei halua rakastaa, kuin siitä, että ei rakastaisi. Mies ei meinaan ole koskaan todella antanut tälle suhteelle tilaisuutta toimia. Hän tuntuu oikeastaan pelkäävän rakkautta.
Nyt tuntuu, että olemme ajamassa tätä suhdetta umpikujaan. Itse en oikein jaksa enää pitää tätä suhdetta kasassa, mutta en toivo eroakaan, sillä rakastan tätä miestä kaikesta huolimatta. En jaksa tai osaa itse pyytää lopettamaan tätä suhdetta, sillä ajatuskin suhteen päättymisestä sattuu todella. Hän taas ei oikein osaa päättää suhdetta, koska pelkää satuttavansa mua ja ei toisaalta osaa erota. Hän ei myöskään oikein osaa olla suhteessakaan kunnolla, vaan aika ajoin vinkuroi ja epäröi kaikkea. Mistä siis löytäisin itselleni tarpeeksi voimaa laittaa itseni ykköseksi elämässäni, olipa sen seuraukset mitkä tahansa? Miten korjata sydämensä, joka menee rikki, kun suhde tuntuu menevän poikki vääristä syistä? Ja ennen kaikkea, onko olemassa miehiä, jotka eivät luovuta niin saamarin helpolla? Usko alkaa olemaan jo lopussa, kun kohdalleni on sattunut kaksi miestä, jotka olivat lähtövalmiina heti, kun ensimmäiset ongelmat ilmenivät tai erimielisyydet tuli esiin.
Hän on hieman arka ja todella rikki, koska on kokenut lapsuudessaan ja vielä aikuisenakin enemmän kaikkea pahaa kuin kenenkää pitäisi. Ihastuinkin pian hänen sisäiseen vahvuuteensa ja ehdotin seurustelua, johon hän suostui.
Meillä on koko parisuhteen ajan mennyt melko vaihtelevasti. Yleensä yhdessä ollessamme meillä menee melko hyvin, siis pidämme hauskaa, mies näyttää ihastuneelta ja osaamme keskustella paremmin kuin aiemmassa suhteessani. Välimatkan vuoksi emme voi tavata kuin viikonloppuisin. Viikolla, kun olemme toisistamme erossa, mies on useampaan otteeseen suhteemme aikana pohtinut, rakastaako hän minua oikeasti ja haluaisiko olla minun kanssa kenties vain ystävä. Samaan hengen vetoon hän kuitenkin myöntää, että hänen elämänsä on ollut parempaa tutustuttuaan minuun. Hän on niin fyysisesti kuin henkisestikin paremmassa kunnossa kuin aiemmin, paljolti ansiostani. Hän sanoo kyllä minun olevan ihana, mutta epäröi silti. Ei kuitenkaan halua muitakaan suhteita tai naisia, koska kokee, että hän ei itse sovi suhteeseen ja ei sinkkupelitkään kiinnosta.
Suhde on hänelle ensimmäinen kunnollinen, minulle toinen. Tuntuu paljolti, että nämä hänen lapsuuden traumat ja kokemattomuus parisuhteissa on hänen epäröintiensä taustalla. Hänellä oli aiemmin selkeä kuva siitä, minkälaisen naisen haluasi, mutta en sopinutkaan siihen muottiin. Hän tuntuu nyt rankaisevan minua siitä. Vaikka yhdessä on useinmiten ihan hyvä olla, en tunnu olevan tarpeeksi hyvä, kun en ole juuri sellainen, kun hän unelmoi. Hänellä tuntuu olevan myös jotenkin erittäin kaunisteltu kuva rakkaudesta ja parisuhteista. Itse yhden eron läpikäyneenä osaan suhtautua näihin asioihin jo arkisemmin. Tiedän, ettei kumppani/parisuhde useinkaan vaihtamalla paljon parane, koska jokainen meistä tuo aina ne omat ongelmansa myös parisuhteisiin. Tiedän, että suhteiden eteen pitää tehdä töitä, jotta ne toimii. Olen oppinut myös sietämään ja olemaan välittämättä liikaa epätäydellisyyksistä toisessa. Tuntuu, että mies ei ole vielä näitä asioita oppinut. Musta on koko suhteen ajan tuntunut siltä, että näissä epäröinneissä on kysymys enemmänkin siitä, ettei halua rakastaa, kuin siitä, että ei rakastaisi. Mies ei meinaan ole koskaan todella antanut tälle suhteelle tilaisuutta toimia. Hän tuntuu oikeastaan pelkäävän rakkautta.
Nyt tuntuu, että olemme ajamassa tätä suhdetta umpikujaan. Itse en oikein jaksa enää pitää tätä suhdetta kasassa, mutta en toivo eroakaan, sillä rakastan tätä miestä kaikesta huolimatta. En jaksa tai osaa itse pyytää lopettamaan tätä suhdetta, sillä ajatuskin suhteen päättymisestä sattuu todella. Hän taas ei oikein osaa päättää suhdetta, koska pelkää satuttavansa mua ja ei toisaalta osaa erota. Hän ei myöskään oikein osaa olla suhteessakaan kunnolla, vaan aika ajoin vinkuroi ja epäröi kaikkea. Mistä siis löytäisin itselleni tarpeeksi voimaa laittaa itseni ykköseksi elämässäni, olipa sen seuraukset mitkä tahansa? Miten korjata sydämensä, joka menee rikki, kun suhde tuntuu menevän poikki vääristä syistä? Ja ennen kaikkea, onko olemassa miehiä, jotka eivät luovuta niin saamarin helpolla? Usko alkaa olemaan jo lopussa, kun kohdalleni on sattunut kaksi miestä, jotka olivat lähtövalmiina heti, kun ensimmäiset ongelmat ilmenivät tai erimielisyydet tuli esiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Teillä on paljon mietittävää suhteessa, miehelläkin.
Ehkä juuri tuossa tapauksessa olisi hyvä kokeilla taukoa.
Mies luottaa siihen, että olet saatavilla hänen pähkäillessään.
Pidätte kunnon tauon, vaikka kuukauden. Ei mitään yhteydenottoja välillä. Vaikka mies "päättäisikin jatkaa suhteessanne".
Kuukauden kuluttua pohditte asiaa uudelleen yhdessä. Riski on se, että mies sinä aikana etsii ja löytää toisen, mutta sama riski on ilman taukoakin, että suhteenne jonakin päivänä loppuu.
Sinulle ei ole hyväksi roikkua tuossa vuosikausia, kun jatkumisen mahdollisuuden voi saada selville aikaisemminkin.
Tsemppiä !