Nainen pelastaa?

Yksi esimerkki. Voi lähteä vieraaseen kaupunkiin ostoksille ja käydä vaikka syömässä. Saman voi tehdä tietysti yksinkin. Voi lähteä veneilemään tai mökille tai ajelemaan prätkällä, mutta voi mennä yksinkin. Voi mennä leffaan, baariin, lavatansseihin, miksei yksinkin.

Tuossa yksin menemisessä on tietysti se että viitsiikö, vai ottaako kotona muutaman oluen ja käy nukkumaan. Saako siitä sitten oikeasti mitään jos ei juttuja voi jakaa jonkun kanssa. Ihan varmasti mies on aktiivisempi seurustellessa, kuin sinkkuna. Ainakin itse teen naisen kanssa sellaista mitä en yksin viitsi.

Bob Dylan (säv., san.) ja Bryan Ferry (esit.) saavat kertoa vastauksen tähän: http://www.youtube.com/watch?v=dzk9Tz8kaCM

"Go to the ends of Earth for you/ to make you feel my love."

Yksinäisyyden suurin ongelma on mielestäni se, ettei ole oikein mitään SYYTÄ tehdä mitään. Ihminen, jopa ATM, on sen verran sosiaalinen eläin, ettei vaikkapa taidenäyttelyssä tai kaupunkilomalla käymisessä ole oikein mitään hienoa, jos kokemusta ei voi jakaa kenenkään kanssa paikan päällä, eikä edes jälkeenpäin ole ketään, jolle siitä voisi kertoa. Mitä älyllisesti tai emotionaalisesti monimutkaisemmasta aktiviteetista on kyse, sitä tärkeämmäksi tämä sosiaalinen ulottuvuus muodostuu.

Väitän, että juuri tämän vuoksi yksinäisen miehen aktiviteetit rajoittuvat usein välittömiin ja yksinkertaista nautintoa tuottaviin, olivat ne sitten baarissa alkoholilla tai juoksulenkillä endorfiinillä saavutettuja. Näissä nautinnoissa ei ole mitään jakamista: ketään ei kiinnosta kuunnella kuvausta lenkistä, ei vaikka näyttäisi samalla diakuvasarjaa ja laittaisi taustalle soimaan Vangeliksen "Chariots of Fire" -teeman.

(Oikeastaan ainoa kiinnostava kuvaus, jonka koskaan olen omista lenkeistäni saanut aikaan on seuraava. HUOM. Laita sitä lukiessasi em. Chariots of Fire soimaan! http://www.youtube.com/watch?v=TYJzcUvS_NU

Olen lenkillä urbaanissa ympäristössä - mikä on tärkeää, koska silloin ei ole metsäistä "pakopaikkaa" - ja lähestyn kääntymispaikkaani kaukana kotoa. Tällöin vatsassa alkaa kiertää pahaenteisesti, kuin olisi juuri ennen lähtöä syönyt monikulttuurisessa karvakäsilässä ja ryyppinyt Nokian vettä päälle. Käännyn takaisin kotiin.

Urheilukisojen selostajat käyttävät usein pitkänmatkanjuoksujen yhteydessä termiä "taktiikkajuoksu", mutta 5 000 metrin sileä ratamatka ei koskaan voi olla lähelläkään sitä taktista kypsyyttä, mitä tarvitaan juostessa joitakin kilometrejä kohti kotia, kun vatsassa eivät suinkaan lentele romanttisesti perhoset vaan jyllää rehellinen paska. Nimittäin vauhdinjako ja -ajoittaminen nousee tällöin arvoon arvaamattomaan. Jos yrittää kiihdyttää vauhdin liian kovaksi voittaakseen aikaa, moinen fyysinen rypistys johtaa luonnollisesti vahinkoon ennen pitkää. Toisaalta aikaa ei ole käytössä loputtomasti, joten aivan kävelyksikään ei voi pistää.

Lopputuloksena on kieli keskellä suuta tasaisella vauhdilla kehoa kuulostellen tehty juoksu, jossa loppukirin varaan ei voi laskea. Asiaan vihkiytymätön saattaa lisäksi luulla, että viimeiset 200 metriä olisivat pahin vaihe. Ei ole. Suorituksen ylivoimaisesti tuskallisin vaihe on kaivaa kodin avaimia taskusta juoksun jo päätyttyä.

Tarkemmin harkittuna tämäkään ei välttämättä ollut kovin mielenkiintoista. Tai ainakaan naisiin vetoavaa.)