...pieniksi pirstaleiksi meni sydämeni... elämäni rakkauden ja sielunkumppanuuden mukana 10 vuotta sitten. Lähti elämästäni päivä kerrallaan, hiljalleen... Toinen pääsi jaloilleen... löysi uuden rakkauden, sai pienen ihmeen: tyttären... Myös oma sydämeni jatkoi... ihastui, rakastui, kulki avioon asti ja tässä ollaan.
Eli kaikella tällä haluaisin kysyä, että onko kohtalotovereita... mennyt tulinen ja syvä ensirakkaus painaa mielessä, vaikka kaiken järjen mukaa pitäisi olla jo näiden useiden vuosien varrelle unohtunut, edes hieman.
Vinkkejä kaipaisin, miten päästä tästä "pakonomaisesta" ikävöinnistä... jo olisi aika. Olisi aika päästä öisistä unista liittyen entiseen rakkauteen... ja päästä nauttimaan täysin nykyisestä elämästäni.
Elämässäni asiat ovat nyt kaikella tapaa hyvin: rakastava aviomies, hyvä työ, koti... kaikki hyvin... mutta tämän kummituksen olemassa olo alkaa pikkuhiljaa todella ahdistaan...
Ihmismielen "psyyke" on ihmeellinen ja nämä tunneasiat todella voimakkaita... varsinkin tuo ensirakkaus... Että tsemppiä vaan teille, jotka pähkäilette menettämisen kipua muutama päivä eron jälkeen... miltä kymmenen vuotta tuntuisi! Voisinpa kyllä jo mielelläni luopua tästä "ikävästä"...mutta miten...
Eli kaikella tällä haluaisin kysyä, että onko kohtalotovereita... mennyt tulinen ja syvä ensirakkaus painaa mielessä, vaikka kaiken järjen mukaa pitäisi olla jo näiden useiden vuosien varrelle unohtunut, edes hieman.
Vinkkejä kaipaisin, miten päästä tästä "pakonomaisesta" ikävöinnistä... jo olisi aika. Olisi aika päästä öisistä unista liittyen entiseen rakkauteen... ja päästä nauttimaan täysin nykyisestä elämästäni.
Elämässäni asiat ovat nyt kaikella tapaa hyvin: rakastava aviomies, hyvä työ, koti... kaikki hyvin... mutta tämän kummituksen olemassa olo alkaa pikkuhiljaa todella ahdistaan...
Ihmismielen "psyyke" on ihmeellinen ja nämä tunneasiat todella voimakkaita... varsinkin tuo ensirakkaus... Että tsemppiä vaan teille, jotka pähkäilette menettämisen kipua muutama päivä eron jälkeen... miltä kymmenen vuotta tuntuisi! Voisinpa kyllä jo mielelläni luopua tästä "ikävästä"...mutta miten...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
Minulla on vasta vajaa vuosi erosta ensi rakkauden kanssa, mutta kirjoituksesi herätti minussa pelon ja kysymyksiä ja siksi teki mieli vastata. Olen eron jälkeen tapaillut muita miehiä, mutta minulla on jatkuva ikävä ensirakkauteni luo, jonka kanssa olin melko pitkään. Hänellä on myös jo uusi nainen ja elää onnellista elämää, jollaista minäkin olisin hänen rinnallaan halunnut elää.
Kerrot että sinulla on aviomies etkä silti ole lakannut ikävöimästä tätä ensirakkauttasi. Itse voisin kuvitella saman tilanteen, että menisin naimisiin ja silti kaipaisin tätä ensimmäistä. Minulle hän olisi ollut Se Oikea, jonka kanssa olisin halunnut elää loppuelämäni. Tilanne olisi ollut varmasti aivan toinen, jos hän olisi tullut elämääni vasta myöhemmin, kuten esimerkiksi nyt.
En osaa sanoa sinulle mitään vinkkiä, koska itsekin pohdin päivästä toiseen samaa ongelmaa. Toivon, että pystyt käsittelemään asiaa siten, että se ei enää vaivaisi sinua pitkään, sillä 10 vuotta on jo aika pitkä aika. Oletko vielä säännöllisesti yhteydessä tähän ensirakkauteesi? Tietääkö hän tunteistasi? Entäpä aviomiehesi?
... tietääkö kukaan todella että minulla on yhä näitä ikävän tunteita ja kaipausta. Aviomieheni tietää tilanteeni, tiesi aikaisemman seurustelusuhteeni, tunsi kummatkin osapuolet ja on sanonut ymmärtävänsä ja hyväksyvänsä minun tunteeni. Joskin tämä keskustelu käytiin jo useita vuosia sitten, mutta luulen, että hän ajattelee yhä samoin. En kuitenkaan jaksa enää aviomiestäni tällä asialla vaivata. En myöskään ole ollut viime vuosina missään yhteydessä ensirakkauteeni... Kuitenkin on niin kohtalonomaista, että olemme vuosienkin jälkeen sattuneet yhtäaikaa muutaman kerran samaan kuppilaan, kun kumpainenkin on ollut viettämässä iltaa omien läheisten kanssa...ja asumme sentään nykyään aivan eri puolella Suomea.
Paljon olen miettinyt sitä, että olisinko voinut löytää jonkun, jonka kautta olisin myös kyennyt käsittelemään näitä tunteitani eri tavoin. En etsinyt aktiivisesti miesseuraa / tapaillut monia ihmisä eromme jälkeen. Kun aloimme seurustella nykyisen mieheni kanssa tunsin ensimmäistä kertaa olevani ehjä. Mutta niin...tässä ollaan... menneisyyden haamujen kanssa ja edelleen rikki.
Olen kuitenkin onnellinen siitä, että en kuitenkaan ole jäänyt paikoilleni, vaan olen mennyt naimisiin ja haluan rakentaa oman elämäni niin onnellisille perustuksille kuin mahdollista.
Varmasti löytyy ihmisä, jotka ajattelevat, että olen nainut väärän miehen ja petän häntä ja ennen kaikkea itseäni näiden rikkinäisten ajatusteni kautta. Voi olla, mutta vaikeita nämä asiat joka tapauksessa ovat.
Luulen myös minä, että jos olisimme tavanneet ensirakkauteni kanssa myöhemmin... aikuisina... lähtökohdat olisivat olleet niin paljon paremmat. Toisaalta, mistäs minä loppujen lopuksi tiedän hänen ajatustensa sisältöjä...ja mitä ne edes olivat silloin kauan sitten. Hän oli minun sielunystäväni, suurin rakkuteni, mutta mitä minä olin hänelle. Kyllä hän rakasti, mutta millaisena hän lopulta piti yhteyttämme... osasi kyllä myös aikalailla satuttaa valinnoillaan.
Mutta ehkä tämä kirjoittelu auttaa minua ja kiitänkin sinua laura2 vastauksestasi. Olen ollut tästä niin kauan puhumatta, että päätin nyt koittaa tällaista "terapiaa". Haluan todella päästä eroon hänestä ja rakentaa omaa elämääni. Enkä halua törmätä häneen enää missään kuppilassa ym. se vain nostaisi jälleen pulssini ties minne. Ennen kaikkea haluan olla tässä liitossani rehellinen ja rakastaa sekä olla rakastettu.
Sinulle laura2 rohkaisua selvittää tunteesi vielä kertaalleen... ottaa häneen yhteyttä ja puhua... sanoa suoraan... kaikki! Ymmärrän olevani varmaankin aika pelottava esimerkki... ja kyllä tämä välillä aika hankalalta tilanteelta itsestäkin tuntuu. Hankalalta ja surulliselta. Toisaalta yritän ajatella positiivisesti... elämässä on niin kovin paljon muutakin.
Mutta ota nyt sinä selvää kaikesta... en tiedä tilannettasi, eronne syytä, seurusteluaikanne tilanteita ym. Mutta tee jo nyt jotain ikäväsi parantamiseksi. Usko pois: 10 vuotta voi vierähtää melko nopeasti.
Kaikkea hyvää sinulle! Toivotaan, että tämä elämä järjestyy parhain päin. :)
Erosin ensirakkaudestani 6 vuotta sitten.Todellista syytä eroon en tiedä vielä tänä päivänäkään.Meissä molemmissa oli omat syynsä.
Nykyisen mieheni kanssa olen seurustellut yli viisi vuotta.Rakastan häntä koko sydämestäni ja häntä parempaa miestä en löydä mistään.Silti tämä exäni on tullut kummittelemaan mieltäni.Ajattelen häntä todella usein ja vaikka takoisin päätäni seinään ja huutaisin että UNOHDA,niin siitä ei tule mitään.Olemme törmänneet tämän exäni kanssa silloin tällöin ja olemme ihan kavereita,en ole pettänyt miestäni. "Ongelma" on siinä,että tämä exäni on sanonut minulle että hän kaipaa ja rakastaa minua.Hän elää myös parisuhteessa mutta sanoo ajattelevansa vain minua.Itse yritän ottaa etäisyyttä häneen,mutta kaipaan meidän yhteisiä juttutuokioita,hänen kanssaan on niin helppo puhua ja hän tuntee minut paremmin kuin uskoinkaan.Nyt en ole nähnyt häntä kahteen kuukauteen,mutta olen monesti kirjoittanut tekstarin,jossa lukee:Mitä sulle kuuluu,mut en saa sitä lähetettyä.Niin paljon taistelen vastaan.Ja tiedän että hän taistelee saman asian kanssa! En voi muuta sanoa,kuin että hän on mielessäni vaikka kuinka haluaisin unohtaa.Vaikka hän joskus kohdellut minua "huonosti" ja tiedän että hän on valehdellut minulle,niin siitä huolimatta ei pysty unohtamaan...ei....välillä sattuu ja lujaa!
Joten et tosiaankaan ole yksin "ongelmasi" kanssa.Tsemppiä sulle :)
...yli puolet elämästäni. Joskus unohdan pitkäksikin aikaa. Sitten hän muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen soittaa taas, tai lähettää viestin ja kysyy miten menee. Haluaisin sanoa että loistavasti. Se olisi totta.
...mutta sillä hetkellä kun hän sen kysymyksen esittää, se on jo valetta.
Ja muutaman kuukauden kuluttua kipu alkaa taas pikkuhiljaa helpottaa...
Oma pää on pahin vankila. Älkää tehkö mitään mistä se teidät tuomitsee.