Eilen päättyi kolmannen kerran parin kuukauden sisällä riitaa avomieheni uhkailuun erolla. Hän sanoo, että rakastaa minua muuten, paitsi silloin kun olen huonolla tuulella tai riitelen. Yritin eilen keskustella mieltäni vaivaavista asioista, mutta toki se kääntyi nopeasti riidaksi kun osana näistä asioista oli hänen tekemisensä kritisointi. Eli varmaankin tylsään sävyyn ihmettelin jotain tyyliin, että miten mä tulevaisuudessa selviän lasten kanssa, jos hän on yhtä passiivinen kodinhoidon suhteen. Sen sijaan, että riideltäisiin tästä aiheesta, hän hyvin nopeasti vetää riidan siihen, että " jos ei kelpaa niin lähde muualle, muuta pois vaikka huomenna, se olis parempi mullekin", ja lisää pitkän litanian haukkuja. Se, että pyydän jotain parannusehdotuksia, vain suututtaa häntä lisää. Haukut eivät ole realistisia, enkä usein niitä ymmärrä.
Mä en usko, että hän on ajatellut ero- kommenttinsa loppuun asti, ja joka kerta hän on keskustelun jatkuttua sanonut, että haluaa kuitenkin jatkaa. Sydämeni kuitenkin särkyy vähän joka kerta jo noista lauseista. Mielestäni tuollaisilla kommenteilla ei tule pelata, eli otan ne aina todella vakavasti. Olen tehnyt sen hänelle selväksi, mutta taas siis toistui. Voiko tästä vetää muuta johtopäätöstä kuin, että hän todella haluaa eron, mutta on niin saamaton, ettei saa sitä tehtyä kuitenkaan. Itse en haaskaisi aikaan tyhmistä aiheista keskusteluun, jos en uskoisi, että se on tarpeen suhteen jatkumisen kannalta. Hän taas ei halua keskustella mistään sellaisesta "vaikeasta".
Mietin vaan... Haluaako joku? Kannattaako negatiivisista tunteista tai peloista puhuminen suhteessa? Olenko vain niin vaikea, ettei kukaan voi rakastaa minua kokonaisuutena: muuten kun olen taas oikein tosi positiivinen! Huonotuulisuuteni johtuu vaikeasta elämäntilanteestani.
Onko meillä vain todella paha kommunkointi ongelma? Tämä ongelma on paisunut, ja tänä aamuna sanoin hänelle jotain samantapaista eli eroamisesta- että en halua tuollaista kohtelua, joten mietin mikä olisi parasta mun kannalta - olisiko mulle parempi, että tosiaan lopetetaan. Hän sanoi, että itse syyttelyilläni en antanut mahdollisuutta lopettaa riitaa muuten kuin eron ehdottamiseen. En mä ymmärrä tuota logiikka... on niitä muitakin tapoja. (jos rakastaa) Onko suhde tuhoon tuomittu, jos keskustelussa on tällaisia ongelmia? Voiko tästä toipua?
Olemme lähempänä eroa kuin koskaan. Oma tahtonikin jatkaa alkaa laimentua. Olen kuitenkin antanut kaikkeni tälle suhteelle, ja siksi olen nyt taloudellisestikin vaikeassa tilanteessa ja miehestäni riippuvainen. Putoan tyhjän päälle. En haluaisi enää aloittaa alusta ja tyhjästä, sillä haluaisin lapsia tämän miehen kanssa (mutta lapsiperheen arjessa jaksaminen pelottaa jo etukäteen). Olen uskonut, että kaikesta selvitään...mutta...
Apua?
Mä en usko, että hän on ajatellut ero- kommenttinsa loppuun asti, ja joka kerta hän on keskustelun jatkuttua sanonut, että haluaa kuitenkin jatkaa. Sydämeni kuitenkin särkyy vähän joka kerta jo noista lauseista. Mielestäni tuollaisilla kommenteilla ei tule pelata, eli otan ne aina todella vakavasti. Olen tehnyt sen hänelle selväksi, mutta taas siis toistui. Voiko tästä vetää muuta johtopäätöstä kuin, että hän todella haluaa eron, mutta on niin saamaton, ettei saa sitä tehtyä kuitenkaan. Itse en haaskaisi aikaan tyhmistä aiheista keskusteluun, jos en uskoisi, että se on tarpeen suhteen jatkumisen kannalta. Hän taas ei halua keskustella mistään sellaisesta "vaikeasta".
Mietin vaan... Haluaako joku? Kannattaako negatiivisista tunteista tai peloista puhuminen suhteessa? Olenko vain niin vaikea, ettei kukaan voi rakastaa minua kokonaisuutena: muuten kun olen taas oikein tosi positiivinen! Huonotuulisuuteni johtuu vaikeasta elämäntilanteestani.
Onko meillä vain todella paha kommunkointi ongelma? Tämä ongelma on paisunut, ja tänä aamuna sanoin hänelle jotain samantapaista eli eroamisesta- että en halua tuollaista kohtelua, joten mietin mikä olisi parasta mun kannalta - olisiko mulle parempi, että tosiaan lopetetaan. Hän sanoi, että itse syyttelyilläni en antanut mahdollisuutta lopettaa riitaa muuten kuin eron ehdottamiseen. En mä ymmärrä tuota logiikka... on niitä muitakin tapoja. (jos rakastaa) Onko suhde tuhoon tuomittu, jos keskustelussa on tällaisia ongelmia? Voiko tästä toipua?
Olemme lähempänä eroa kuin koskaan. Oma tahtonikin jatkaa alkaa laimentua. Olen kuitenkin antanut kaikkeni tälle suhteelle, ja siksi olen nyt taloudellisestikin vaikeassa tilanteessa ja miehestäni riippuvainen. Putoan tyhjän päälle. En haluaisi enää aloittaa alusta ja tyhjästä, sillä haluaisin lapsia tämän miehen kanssa (mutta lapsiperheen arjessa jaksaminen pelottaa jo etukäteen). Olen uskonut, että kaikesta selvitään...mutta...
Apua?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä tuo nyt kuulostaa siltä, että teillä on pahemmanlaatuinen kommunikaatio-ongelma.
Sinä siis tylsästi huokailet "Miten mä tulevaisuudessa selviän lasten kanssa, jos sinä olet yhtä passiivinen kodinhoidon suhteen." Odotat, että asiasta riideltäisiin ja ihmettelet, kun toisella nousee karvat pystyyn. Kyselet häneltä, että olisiko itsellesi kuitenkin parempi, jos lopetettaisiin jne.
Jos mies ei osallistu kodinhoitoon ja asia sinua potuttaa, voit kyllä ilmaista sen ilman tuollaista syyllistävää esitystä. Puhut kuten aikuinen ja sanot, että itseäsi väsyttää kaikki päälle kaatuvat huushollihommat ja että olisi mukavaa, jos mies vaikka voisi *lisää toivottu tehtävä tähän*. Sinä sitten ehdit paremmin *lisää tehtävä tähän*. Yksinkertaisia, simppeleitä asioita. Ei mitään abstrakteja "toivoisin, että kykenisit tukemaan minua arjessa sekä teoilla, että henkisellä tasolla"- litanioita. Niistä kun ei ota pirukaan selvää, mitä ne käytännössä tarkoittavat. "Vie roskat, kun minä tiskaan" on huomattavasti parempi strategia. Ja miksi ihmeessä alkaa voivotella jostain tulevista lastenhoito-ongelmista, kun teillä ei edes lapsia ole? Tuo todellakin kuulostaa piilovittuilulta ja syyllistämiseltä, ei miltään "ongelmista keskustelemiselta".
Kyllä sitä niistä negatiivisista tunteista ja ongelmista pitää voida puhua, mutta jos lähtökohta on se, että sinä alat voivottelemaan omia kärsimyksiäsi ja yksipuolisesti esittelemään parannusehdotuksia, ei tuosta mitään keskustelua synny. Pitää antaa sille toisellekin osapuolelle mahdollisuus kertoa mielipiteensä ilman, että hänet on jo alussa todettu syylliseksi sinun huonoon vointiisi. Opettele olemaan suora ja rehellinen ja jätä se vihjailu ja syyllistäminen pois. Sillä kun ei pitkälle pötkitä.
Kyllä sinua varmasti pystyy kokonaisuutena rakastamaan siinä kuin muitakin huonoine puolineen. Homma nyt vaan on niin, että jos olet oppinut ilmaisemaan itseäsi tuollaisen passivis-aggressiivisen naamion takaa, voit olla varma, ettei vastapuolella ole hirveästi haluja kanssasi "keskustelemalla" yrittää asioita selvittää. Hän kun tulee joka tapauksessa olemaan se syypää ja sinä se kärsijä. Hän tietää hävinneensä "keskustelun" jo ennen kuin se on alkanutkaan.
Ymmärrä se, että sinun tunteesi ja kokemuksesi ovat todellakin sinun, eikä se, että sinua ottaa päähän jokin asia tarkoita automaattisesti sitä, että se toinen on johonkin syyllistynyt. Hän voi olla autuaan tietämätön siitä, miten sinä olet jonkun asian kokenut ja kun sinä heität hänelle syytökset päin naamaa, voi tämä toinen tasan tarkkaan kokea tulleensa väärinkohdelluksi. Hän kun ei koe tehneensä mitään niistä asioista, joista sinä häntä syytät. Ehkei ole edes tiedostanut niiden olemassaoloa. Ja sitten tulee märkä rätti päin naamaa vailla mahdollisuutta puolustautua.
Voisi olla paikallaan harkita vaikka pariterapiaa, jos jatkaa haluatte. Jos miehesi nimittäin kokee, että sinä syyllistät häntä sanomisillasi, on hemmetin hankalaa saada keskusteluyhteyttä aikaiseksi omatoimisesti. Se toinen kun on herkistynyt sille syyllistämiselle sen verran, että saattaa kokea syylistämiseksi kaiken sellaisenkin, missä syyllistämistä ei ole mukana. Myös sinä saattaisit tarvita apua sen opettelussa, että pystyt ilmaisemaan itseäsi suoraan, ilman manipulointia. Sekin kun on pirun hankalaa. Etenkin, jos päässä pyörii ajatuksia siitä, ettei kukaan voi rakastaa sinua kokonaisena ihmisenä, huonoine puolinesi. Tuollaiset ajatukset yleensä ovat juuri niitä, jotka ajavat ihmisen ilmaisemaan negatiivisia tunteitaan kiertoteitse.
Älä nyt ainakaan lapsia tuohon tilanteeseen suunnittele. Sinun pitää ensin saada itsesi henkisesti jaloillesi ja pääsi selkeytettyä. Pidä aina mielessä, että suhteessa on kaksi toisistaan erillistä ihmistä. Jos sinä "annat suhteelle kaikkesi" ja uhraudut, onko tuossa enää kahden ihmisen välistä suhdetta olemassa? Oletko sinä silloin enää omana itsenäsi läsnä tuossa suhteessa vai piilotteleeko todellinen minäsi tuon "kaiken antavan" naishahmon takana? Hyökkääkö raivoisa peto toisinaan esiin tuon "todella positiivisen" neidon kätköistä ja aiheuttaa käytösellään kaaoksen? Jos suhteen tahdotte pelastaa, hakekaa apua. Jos mies ei suostu, mene yksin. Ei tuosta ainakaan haittaa luulisi olevan...
Hieno pitkä ja hyvä vastaus. En uskaltanut saavani apua täältä, mutta olin väärässä. Huomaan itsessäni piirteitä joita en ole tiedostanut. Tietysti tilanne ei ole aivan kuten kuvasit, mutta keskeinen pointti osui kyllä varmaan kohdalleen. Todennäköisesti tapani "keskustella" on syyllistävä, tai "piilovittuileva" silloin kun olen huonolla tuulella. En vain silloin itsekään oikein tiedosta sitä... puhun mitä ajattelen ja koen olevani rehellinen... mutta kuten kirjoitit, olisi toisinaan parempi pysyä hiljaa ja miettiä mikä nyt ärsyttää ja onko toisella siihen oikeasti osaa tai arpaa... (tunteeni ovat minun, ja hän ei voi tietää, miten ja miksi koen niin kuin koen) Siksi hän siis kokee tulleensa väärinkohdelluksi, vaikka toisinaan kritiikki olisikin aiheellista. Osittain syyllityn "manipulointiin", koska mies pitää suoria pyyntöjä komenteluna. Mutta siinäkin asian esittämistavalla on merkitystä varmaan... pitäisi ainakin odottaa, ettei ole kovin huonolla tuulella.
Ristiriitani on siinä, että olen itsepäinen ja aina ennen itsenäinen, joten en koe oloani kotoisaksi tässä roolissa naisena joka seuraa miestään tämän töiden takia uuteen kaupunkiin. Yritän tosiaan saada itseni henkisesti jaloilleen. En sitä ole, ja pää on tosiaan aikalailla sekaisin. Kapinoin (itseni sisällä) kai sitä vastaan, että olen tällä hetkellä täysin riippuvainen taloudellisesti hänestä. Se on vastoin omia periaatteitani (mutta käytännön pakko ainakin jonkin aikaa). En kyllä ole "kaiken antava naishahmo" vaan tasa-arvoa kaikessa vaaliva "periaatteen ihminen". Aloitan ottamalla periaatteeni hieman rennommin... ei kaikkea tarvitse saada heti. Ja olen siis oikeilla jäljillä kun haen "omaa elämää", etten kokoaika olisi vain tässä suhteen symbioosissa.
Kiitos paljon 5 19.
Kolahti tuo vastaus minunkin nilkkaani :), kiitos siitä!
Piilovittuilu on taitolaji ja taitajia on harvassa, itse en sitä osaa. Syyllistäminen on niin helppoa - kun kaikki ei tapahdu meidän prinsessojen toiveiden mukaan eikä pystytä näkemään omaa osuuttamme asiassa.
Olen yrittänyt opetella puhumaan suoraan, mutta loukkaamatta, jos joku asia harmittaa. Vaikea taito, mutta sitä kannattaa harjoitella!