Menetin äitini kesäkuussa..
hän ei ollut kuin 50 vuotias.
Yllätten sydänpysähdys, elvytettiin.. joka kesti 10min..
jonka jälkeen äitini taisteli kuukauden..
aivovaurioita tuli jonkinverran.. ja joutui aluksi hengityslaitteissa olemaan, ja letku ruokinnalla..
hengityslaitteesta otettiin lopulta pois.. ja oli vain happiletkut..
hapet heitteli välillä rajusti ja laski matalalle.
reagointia oli jonkinverran, tajusi kyllä että olimme kaikki lähellä koko ajan..
puristi kädestä ja hymyili.. pyöritteli päätään tarkoittaessaan "ei".. ja käytti silmiä kiinni jos kyllä..
lääkäreiden mielestä ei aivotoimintaa..
siirrettiin kuukauden aikana kuusi kertaa eri tehoille ja osastolle ja lopulta terveyskeskukseen..
kuntoutukseen piti mennä, kuolintodistuksessa luki saattohoito..
lääkäritkään tienneet äidin tilasta paljon mtn.. pelkkää arvailua..
turhaa toivon antamista..
ikävä on suuri, ja tuntuu ettei tajua vieläkään et äiti on poissa..
hän ei ollut kuin 50 vuotias.
Yllätten sydänpysähdys, elvytettiin.. joka kesti 10min..
jonka jälkeen äitini taisteli kuukauden..
aivovaurioita tuli jonkinverran.. ja joutui aluksi hengityslaitteissa olemaan, ja letku ruokinnalla..
hengityslaitteesta otettiin lopulta pois.. ja oli vain happiletkut..
hapet heitteli välillä rajusti ja laski matalalle.
reagointia oli jonkinverran, tajusi kyllä että olimme kaikki lähellä koko ajan..
puristi kädestä ja hymyili.. pyöritteli päätään tarkoittaessaan "ei".. ja käytti silmiä kiinni jos kyllä..
lääkäreiden mielestä ei aivotoimintaa..
siirrettiin kuukauden aikana kuusi kertaa eri tehoille ja osastolle ja lopulta terveyskeskukseen..
kuntoutukseen piti mennä, kuolintodistuksessa luki saattohoito..
lääkäritkään tienneet äidin tilasta paljon mtn.. pelkkää arvailua..
turhaa toivon antamista..
ikävä on suuri, ja tuntuu ettei tajua vieläkään et äiti on poissa..
Vastaukset 10
Vanhimmat
Otan osaa suruusi. Itse menetin äitini äkillisesti vajaa vuosi sitten, äitini oli nuori myös, niinkuin minäkin... Kohta vuoden olen asian kanssa joutunut elämään.. jokainen päivä muistuttaa jollainlailla siitä ettei äitiä enää ole. Ikävä on suuri vieläkin, ja uskon sen aina olevan. Ikävä on kuitenkin muuttanut muotoaan niin, että sen kestää ja sen kanssa on oppinut elämään. Vieläkin ajoittain tulee tunne, että onko tämä totta, eikö äitiä enää oikeasti olekaan... Ensimmäiset kuukauden menivät sumussa, tunteet olivat vuoristorataa, kaikki oli sekavaa. Sen jälkeen tunteet alkoivat tasaantua ja tunne tila oli tasapaksu. Vähitellen alkoi taas löytää elämästä hyviä asioita ja pystyi olemaan onnellinen edes hetkellisesti. Huonoja aikoja tulee ajoittain, jolloin ikävä on kova ja itkettää. Huonot ajat ovat kuitenkin vähentyneet ja lyhentyneet. Aika on minua auttanut.. ja asiasta puhuminen, sen vatvominen satoja kertoja eri ihmisten kanssa. Olen varma, että sinäkin selviät tästä kaikesta ajan kanssa. Aika parantaa haavat, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Muista, että aina on mahdollisuus turvautua ammattiapuun mikäli omat voimavarat eivät riitä. Itselläni ne riittivät, vaikka ajoittain oli tunne, etten koskaan voi yksin siitä kaikesta selvitä. Voimia tulevaan syksyyn!!!
Niinhän se kai menee.. Sitä on todellakin tosi vaikea käsittää vieläkään ja tuntuu ettei sitä edes halua käsittää..mutta ajan kanssa sittä mennään eteenpäin, eihän siinä muu auta, vaikka olis kuinka ikävä.
Hetki kerrallaan eteenpäin.
Itse menetin rakkaan äitini helmikuussa. Hänen kanssaan oli samanlaista lääkärirumbaa vuoden verran, jonka aikana tulevaa osasi jo pelätä ja jollakin tapaa siihen valmistua henkisellä tasolla.
Kun hän sitten sulki viimeisen kerran silmänsä, en minäkään uskonut, että hän on poissa. Poissa niin, etten voi hänelle soittaa (vielä pari kuukautta kuoleman jälkeenkin meinasin soittaa hänelle, hän kun oli se, jolle ensimmäisenä kiirehdin kertomaan niin hyvät kuin huonotkin uutiset) tai tehdä mukavia asioita kuten ennen.
Vasta nyt, viisi kuukautta tapahtuneesta olen alkanut hyväksymään asian ja puhua äidistä menneessä aikamuodossa, positiivisessa mielessä. Minulle voimia antoi usko, että hänellä on nyt parempi ja rauhallinen olla kuin sairautensa aikana. Uskon myös, että hän ei ole kokonaan poissa, vaan pidän häntä suojelusenkelinäni, joka kulkee aina rinnallani.
Oman surun rinnalla on tärkeää yrittää tukea myös perheen muita jäseniä. He kun ainakin meillä olivat ne ainoat henkilöt, jotka OIKEASTI tajusivat, miltä äidin menettäminen tuntuu. Olemme kelanneet lukuisia kertoja tapahtumia perheen kanssa läpi ja nyt jo jopa pystymme nauramaan hyville muistoille, jotka saimme kokea äidin kanssa.
Voimia sinulle, tiedän tunteen
Minulta kuoli isä toukokuun lopulla, hän ehti sairastaa syöpää vain pari kuukautta. ALussa en tajunnut koko asiaa enkä oikeen osannut edes surra kunnolla. Kun oli kaksi kuukautta kulunut kuolemasta se jotenkin "jysähti" tajuntaan ja nyt on edelleen siitä lähtien ollut ihan kamala ikävä joka ikinen päivä! Joskus tuntuu suorastaan toivottomalta kun miettii, miten paljon isän kuolema muuttaa kaikkea ja tuntuu että mitä tästä elämästä tulee ilman häntä! Isä oli vasta 55-vuotias, joten ei kukaan kyllä meistä olettanut,että meille voisi tällaista sattua jo nyt. Eihän sitä ikinä jotenkin osaa tai halua omalle kohdalle kuvitella, aina vaan tuntuu, että niin käy muille mutta ei meille. Ja sitten yhtäkkiä ollaankin tässä tilanteessa.
Itsekään en voi uskoa vieläkään että isä on lopullisesti poissa. Vaikka siitä kun hän oli vielä terveenä ja kotona on aikaa nyt yli 4 kuukautta, tuntuu että se oli IHAN äsken. Koko ajan tulee mieleen asioita, mitä haluaisi kertoa isälle ja usein miettii (en asu kotona enää), että mitähän ne äidin kanssa siellä tekee kunnes muistaa, että eihän isää vaan ole enää.
Ei sitä vaan oikein voi mitenkään käsittää tai hyväksyä. On niin epäreilua ja kaikinpuolin kamalaa. En tiedä kuinka kauan tämä jatkuva ikävä ja jokapäiväinen itkeminen oikeen jatkuu. Pitkin päivää saa pidätellä itkua ja sitten sen päästää valloilleen aina nukkumaan käydessä. Kesken päivän ei voi, kun pitää kuitenkin olla ns. toimintakunnossa ja liikkua ihmisten ilmoilla.
Minäkin olen kokenut, että oman perheen kanssa puhuminen auttaa parhaiten, koska he tosiaan tietävät miltä tämä tuntuu. Jotenkin kavereille puhuminen ei auta enkä sitä edes harrasta, koska heillä ei ole mitään käsitystä siitä, millaista tämä oikeen on!
Pelkään, että kun tämä syksy tästä pääsee vauhtiin, se ikävä vaan kasvaa. Syksy on muutenkin niin ankeaa aikaa...:(
Mutta pakkohan tästä on jotenkin selvitä. Se on vaan varmaa, että mikään ei enää koskaan ole samalla lailla kuin ennen ja se on minusta erittäin vaikeaa hyväksyä.
Suruli, kuulostaa niin tutulta. Itsekkään en asiaa ekaan puoleen vuoteen (siis siitä kun sairaus todettiin) edes oikein tajunnut. Tai sen vakavuutta. Ajattelin vain hyväuskoisesti, että kyllä se siitä paranee, vaikka kertaakaan koko aikana sairaalasta ei tullut hyviä uutisia. Aina niitä huonoja perä perän jälkeen. Lisäksi muutama kuukausi ennen äidin kuolemaa selvisi, että patolgi oli tehnyt virheen ja häntä oli koko sen ajan hoidettu väärillä hoidoilla. Aina ikävän ja sen toivottomuuden iskiessä tulee miettineeksi, mitä jos virhettä ei olisi tapahtunutkaan.
Äitini oli myös vain 45-vuotias. Ja kaikille hyvätahtoisena -ja sydämisenä viimeinen henkilö, jolle sairauden "kuului" iskeä. Olisin mieluummin voinut vaikka itse olla hänen paikallan. Äiti ei myöskään koko aikana itse sanonut yhtään valittavaa sanaa tilastaan (ainoa kerta taisi olla viimeiset hetket sairaalassa, kun edes morfiini ei auttanut kipuihin), vaan oli enemmänkin huolissaan minun ja muun perheeni jaksamisesta.
Itse olen pikkuhiljaa luonut taas itseeni sitä positiivista ajattelua, eikä päivät tunnu enään niin synkiltä kuin pari kuukautta taaksepäin (vaiheessa, jossa sinä olet juuri nyt). Tuolloin itkeskelin myös etenkin iltaisin asiaa ja tuntui, ettei asiasta voi päästä yli ja päässä soi aina se "miksi". Itsekkään en ole juuri asiasta kavereilleni (enkä edes avomiehelleni) puhunut, koska eivät he vain voi käsittää. Kävin kerran ammatti-ihmisen puheillakin, mutta en kokenut siitä olevan yhtä hyvää hyötyä kun omista perheenjäsenistä. Kävin läpi hänen tavaransa (vaatteet ym.) yhdessä siskoni kanssa. Tuo oli todella raskasta, mutta toisaalta se sai vihdoin tajuamaan ettei äiti ole täällä enää fyysisesti ja asia nyt vain on niin.
Toivottavasti saat myös jostain voimia ja pääset ajan kanssa asian yli, vaikka vaikeeta se onkin!
Voimia kovasti teille muille äidin tai isän menettäneille.
Minun isä kuoli äkillisesti helmikuussa vain 57-vuotiaana. Hänen on täytynyt olla sairas, mutta emme koskaan huomanneet mitään eikä hän meille ikinä kipuja valittanut. Yks kaks hän vaan sitten menehtyi. Ikävä on edelleen kova, mutta pahin suru ei onneksi ole jatkuvaa vaan tulee aallottain. Olen alusta asti pitänyt arjen kasassa, sillä minulla on pieni lapsi joka tarvitsee äitiä. Oman surun käsittelemisen aloittaminen jäi ensin vähän juurikin sen takia etten uskaltanut heittäytyä surun valtaan koska pelkäsin lamaantuvani. Nyt olen antanut sille pelolle periksi ja olen huomannut että surun patoaminen on vielä raskaampaa.
Isä on mielessä paljon ja vieläkin, vaikka tapahtuneesta on puoli vuotta, saatan herätä aamulla ja olla unohtanut mitä on tapahtunut. Isä oli minulle läheinen ja hän oli aina huolissaan miten me lapset pärjäämme. Kun olin raskaana hän aina huolehti etten tekisi mitään raskasta yms. Surun ollessa syvimmillään kirosinkin miksi hän ei pitänyt huolta itsestään, vaan huolehti muista ehkä vähän liikaakin. Kaikenlaisia tunteita on tullut käsiteltyä kuluneen puolen vuoden aikana. Toivon kovasti että syksy ei masentaisi mieltäni. Vaikeita aikoja on takana, mutta valitettavasti pelkään että niitä on vielä edessäkin. Elämän on kuitenkin jatkuttava.
Yritetään jaksaa nämä vaikeat ajat.
Se kyllä tuntuu oudolta menettää äitintä, minäkin kun ain hänelle soittelin ja kyselin neuvoja.
Nin nyt tuntuu ettei edes ole ketään keltä kysyis tai haluaisi kysyä.
Monesti sitä vaan tuijottaa taivaalle ja kyselen mielessäni mitä tekisin ja ikään kuin odottaisin merkkiä.
Että äiti auttaisi. Enhän minä vieläkään kunnolla tajua että äiti on poissa, mutta jollain tasolla ymmärrän.
vaan en vain halua uskoa sitä, en jaksa miettiä edes miten saisin itseni tajuamaan..
Sitä tuijottaa tietokoneelta kuvia, äitin numeroa puhelimessa. Kaikkia yhteisiä hetkiä.
hetkiä kun olin teini ja tein mitä halusin ja vai kärtysin, hetkittäin jopa katuen että koskaan olinkaan ilkeä äidilleni.. Haluaisin muistaa vain hetket kun olin onnellinen halatessani äitiä kun hänet näki..
Mutta nyt ensimmäisenä muistikuvana tulee sairaalan hetket kun puristin äitiä kädestä ja kerroin lohduttavia sanoja.. kerroin että hän jaksaa ja et kaipaan hänen ääntään.
äiti kun ei voinut keskustella (enkä tiedä olisiko voinutkaan) hengitysputkien takia..
kädestä monesti kyl puristi ja hymyili.. äitin hymyn muistan aina.. se on aina ollut mukaansa tempaava, samoiten kun hänen nauru.
Tuntuu et muut elämän normaalit asiat jäävät hoitamatta, ei vain jaksa keskittyä niihin.
taas viime yönä, en saanut unta.. seisoin vain parvekkeella ja katselin tähtiä ja mietin mikä noista on äidin tähti.. väkisin taas kyyneleet valuivat poskille.. mietin kaikkia hetkiä mitä äidin kanssa naurettu.. nekin jutut saivat vain itkemään.
Hetkittäin tuntuu etten vain jaksa enään (tottakai siis jaksan, mitään typeryyksiä edes ole mielessä).
mutta välillä vain tuntuu siltä.. toivoisin edes saavani voimaa äidin muistosta. mutta vielä ne muistot, vain pahentaa mun ikävää.. hetkittäin taas yritän tehdä niin paljon kaikkea etten kerkiäisi ajattelemaan, mutta sitten taas väsyn.. Vaikeaa aikaa tää on. ja jotenki tuntuu vain niin hyvältä kirjoittaa tänne mitä sylki suuhun tuo. Saan siitä hetkellistä lohtua, itselleni. ja on lohduttavaa lukea, etten ole suruni kanssa yksin. että muutkin tajuavat suruni ja ymmärtävät tilanteen, eivätkä sääli ja voivottele. se on ihmisten yleinen reagtio "voi sinua".. jotenki tämä ihmisten sääli saa minut vihaiseksi.. tuntuu vain et minä mitään sääliä kaipaan, vaan sanattomia avuntarjouksia.. en kaipaa säälittelyä siitä miten äidille kävi.. olen varmaan vieläkin katkera äidin lähdöstä.. en vain tajua, en halua tajuta, en halua ymmärtää enkä uskoa.. mutta todellisuus iskee päin kasvoja.
Tywär 20w otan osaa suruusi, sinun tarina on kopio minun tarinastani!
Isäni 52 vuotiaani yllättäen tukehtui,kotona äidin läsnäollessa.
Soitin omalta kämpältä 112, ambulanssin isäni luo, äitini ei osannut soittaa!
Tulin isäni luo myöhässä, hän oli jo hengittämättä 7min,
hänet elvytettiin, ja putsattiin oksennus pois,sydän rupesi lyömään!
Sairaalassa teho-osastolla, hän oli hengityskoneessa,ja letkujen päässä, nukutettuna 2pvä,
Hän ei herännyt, vain oli tajuttomuuden tilassa, refleksit vain toimi, silmät olivat auki,
siitä alkoi toiveiden rumba, jospa hän heräisi, mutta ei 2 vko,tilanne oli sama, letkujen päässä,mutta itse hän hengitti,ei ollut enää hengityskoneessa.
Lääkärit sanoivat, että hän voi elää tollaisessa "vegetilassa" kuukauden, tai useampia kuukausia,jopa vuoden tai hän menehtyy kuukauden sisällä keuhkokuumeeseen.
Niin tapahtui, hän kuoli keuhkokuumeesen ja virui kuukauden sairaalaassa,loput 2vk saattokodissa.
Olen joka päivä läsnä,isäni kanssa pidin kädestä kiinni, ja odotin päivää kun hän nukkuu pois,ja pääsee tuskistaan! Tapahtui se päivä 31.1.2006, aamu kuusi, se oli helpotus, että hän ei enää kärsi,mutta samalla kova menetys, että en voi olla hänen kanssaan. Elämä on rankkaa, katsoa kun rakkain ihminen kuolee sun käsissä, ja sinä et voi asialla mitään.
Siitä on kohta 5 vuotta, ja suren vieläkin, muistan vieläkin....tuska,ikävä ei katoa vain sen surun kanssa oppii elämään! Tuntuu että ei ole reilua, ja miettii miksi minun isäni ja niin nuorena, mutta elämä ei ole ilman kuolemaa, joskus lähetään aikaisemmin tai myöhemmin!
Voimia sinulle, ja iso halaus :)
kiitos w
Rankkahan se oli.. olen kuitenki mielissäni siitä että näin on paljon parempi ja ettei äitin tarvitse enään kärsiä ja olla tuskissaan.. äitilä taas oli kontaktia meihin lapsiin ja muihin läheisiin..
äiti katsoi monesti silmiin ja hymyili.. puristi kädestä ja pyöritti päätän tarkoittaessaan "ei" ja räpsäytti silmiään jos "kyllä".. lääkäreiden mielestä ei aivotoimintaa (?!), jota ihmettelen suuresti..
kaikki tuskin voi olla sattumaa.. ja kun ei hymyily kuulu kouristuksiin.. tietääkseni ainakaan..
muutamaa päivää ennenkuin äiti lähti.. hänet siirettiin terveyskeskukseen.. meille kerrottiin että kuntoutukseen, vaan kuolintodistuksesta selvisi että oli laitettu saattohoitoon.. ja meille läheisille ei kerrottu.. happeakin oli laskettu.. ei tätä elämää aina ymärä kuinka raakaa se on, asioiden kanssa pitää tottua elämään vaikka se kuinka sattuisi sydämeen..
Muistan äidistäni, että hän näytti aina väsyneeltä. Siitä huolimatta hän jaksoi hymyillä. Hän oli se joka aina jaksoi kuunnella, hän oli se joka jaksoi aina opastaa ja olla tukena. Äidille saattoi puhua ihan kaikesta. Sitten eräänä päivänä hän olikin poissa, ihan äkkiä..kukaan ei tiedä syytä äidin pois nukkumiseen. Ikävä on kova ja usein tulee itkettyä vieläkin. Jäljellä on enää vain kuvat ja lämpimät muistot äidistä. Tästä on nyt neljä vuotta, äiti oli vasta 40-vuotias.
Ei siitä vieläkään ole yli päässyt, pääseekö lie koskaan? Menettämisen pelko on iskostunut vahvasti mieleen tämän tapauksen jälkeen..