Ensirakkautenne??

Tällä hetkellä voin sanoa ensirakkaudestani vain sen, että olen vähintään 42-vuotias sen kokiessani.

Monia naisia on ollut, joita olen yrittänyt saada ensirakkaudekseni, mutta atm kun olen, niin yritykseksi on aina jäänyt. Ei ole voinut rakastaa, kun ei ole päässyt lähellekään.

koin 16 vuotiaana ja merkitysellisen tuosta vuotta nuoremmasta tytöstä teki se, että hän asui lähes naapurissani ja oli isotissinen blondi ja hän hymyili minulle kerran ja jutteli mukavasti.

Salainen rakkauteni kesti reilut kaksi vuotta ja loppui vasta kun kamunaiseni lähetti minulle tekstarin, jossa hän sanoi arvostavansa minua ja pyyti käymään ja tämä sai luuseripojan kuvittelemaan vaikka mitä ja rakastuin palavasti häneen. Tänä päivänä muistan sen olleen äärimmäisen tuskallista kaipuuta, koska ajattelin häntä ja fantasioin hänestä yli 2 vuotta 24/7 pystymättä tekemään ensimmäistäkään elettä hänen suuntaansa, en edes uskaltanut kunnolla katsoa häntä päin.

Ei kovin postitiiviset ole ajatukset, koska hän on poistanut minut facebook-kaverilistaltaan, koska hän todennäköisesti pitää minua outona, mielenvikaisena friikkinä.

itse 14, poika 16-17 silloin kun tapasimme. Puolitoista vuotta seurustelimme. Seksi tuli kuvioihin kun olin noin 15 eli noin yhdeksän kuukauden kuluttua seurustelun aloittamisesta. Erosimme "kasvoimme erilleen" syystä.

En tiedä mihin ihastuin, vihreisiin silmiin kai. En ole asiaa suuremmin muistellut, siitä on sentään yli 30 vuotta aikaa.

Koin ensirakkauteni lukion toisen vuoden ensimmäisenä päivänä, kun näin erään ykkösluokalla aloittavan tytön. Erityisen hänestä teki täydellinen ulkomuotonsa ja se, ettemme koko kouluaikana vaihtaneet sanaakaan. Itse asiassa hän ei kertaakaan edes vilkaissut minuun, vaikka minä tuijotin häntä likipitäen kaksi vuotta. Eräällä kurssilla menin jopa hänen taakseen istumaan, jotta pystyin tuijottamaan häntä nelisen tuntia viikossa kyseisen periodin ajan. Se oli ainoa yhteinen kurssimme ja minua harmitti, ettei sillä kurssilla ollut ryhmätöitä tai sen tapaisia. Rakkautta kesti ylioppilasjuhliini asti, sillä tuona päivänä näin viimeisen vilauksen hänestä, enkä ole sen jälkeen missään kauniimpaa naista nähnyt.

Ajattelin minä hän vielä armeijassakin, kun muut pojat puhuivat tyttöystävistään. Minulla ei tietenkään ollut ja olin kateellinen niille, joita oli portilla vastassa hehkeä blondi tai henkeäsalpaava brunetti. Minua oli vastassa vain isäni, hänkin vain muutaman kerran.

Monesti yöllä valvoin punkassani ja mietin tätä ensirakkauttani. Yhtenä yönä päätin jopa, että soitan hänelle ja pyydän häntä daamikseni RUK:n kurssijuhlaan, mutta aamulla tulin järkiini ja hylkäsin ajatuksen. Äitini sitten järjesti serkkuni daamikseni, kun en itse itselleni saanut naisseuraa järjestettyä. Serkkuni on kyllä hyvännäköinen, joten ylpeilen mielelläni meistä otetulla kuvalla, joka on hyllyssäni, mutta serkkuni seurusteli jo tuolloin ja on nykyisin naimisissa erään reservin luutnantin kanssa. Hän on siis tanssinut kahdessa kurssijuhlassa.

Nykyisin olen täysin välinpitämätön ensirakkauteni suhteen. Tässä pätee sanonta poissa silmistä, poissa mielestä. Facebookissa kävin katsomassa hänen julkista profiiliaan (en sentään pyytänyt kaveriksi, koska eihän hän edes tiedä kuka minä olen), mutta hänen kuvansa on niin kaukaa otettu, ettei siitä mitään selvää saa. En siis osaa sanoa, onko hän edelleen kaunis. Tiedoista paljastui kuitenkin, että hän on jo valmistunut samasta pääaineesta, mitä minä vielä edelleen opiskelen, eri yliopistossa tosin. Tällainen luuseri minä olen.

Ensi rakastuminen ja kaikkein voimakkain sellainen oli 16 vuotiaana. Sitä ennen toki olin ihastunut tyttöihin jo pikkupojasta, ja yleensä vain valitsin sen söpöimmän, josta päätin tykätä. Mutta ensi rakastuminen oli ikäänkuin sairastumista toisesta ihmisestä, tai sielunsa menettämistä toiselle. En osannut ajatella muuta kuin tätä tyttöä ja sitä kesti n. 2 vuotta.

Toivottoman ujona en tietenkään uskaltanut lähestyä, joten tyydyin katselemaan hölmönä, vaikka tyttö ilmeisesti tajusi minun rakastumisen ja osasi minua kiusata(esim: istumalla usein minun pulpetilla ja minä olin aivan tulessa). Sitten eräänä päivänä sain kuulla, hänellä olevan poikaystävän ja pahinta oli nähdä imevän tätä. Tuijotin kaksiviikkoa vain kattoa aina koulun jälkeen omassa huoneessani, ja päässä oli typeriä ajatuksia, ettei se ollut totta ja olin nähnyt jotenkin väärin. Sitten piti vain hyväksyä vaikka sattui.

Kunnes parikuukautta myöhemmin pääsin taas näkemään hänet poikaystävänsä kanssa. Mies ei ollut kummoisen näköinen, minusta jopa ruma ja minua alkoi naurattaa. Ja sillä hetkellä minä vapauduin ja sain sieluni takaisin. Tunteeni tätä tyttöä kohtaan yksinkertaisesti lakkasivat, enkä enää koskaan tuntenut häntä kohtaan mitään erityistä. Tänä päivänä ei minulla ole mitään erityisiä ajatuksia hänestä. Toivottavasti pärjää elämässään, ei muuta.

Ihastunut olen joitain kertoja myöhemmin, mutta yhtä voimakasta rakastumisen tunnetta, jossa ikäänkuin menettää sielunsa toiselle, en ole enää sen jälkeen tuntenut paitsi kerran tai kaksi unessa. Rakkaudesta en osaa sanoa, kun ei ole suhteita ollut :( .

Se tapahtui syyskuussa 1994 ammattikuolussa kun opiskelin naisvaltaisella alalla. Tyttö käveli ohitseni nenä pystyssä, en ajatellut koskaan saavani edes häntä. Enkä saanutkaan omaa ujouttani. Tyttö muistutti kovasti Uma Thurmania Pulp Fictionissa.

Baarissa olin kännissä 14.10.1994, vähän liian kännissä. Joku tyttö tuli luokseni ja katsoi minua, sen muistan. Pyysin tanssimaan ja tyttö lähti. Tanssimme pitkään hitaita toisiimme noijaillen, painoin pääni tytön olkapäätä vasten.

Mutta olin kännissä :(

En muistanut koko tapahtumaa seuraavana maanantaina 17.10.1994. Tyttö tulistui siitä aika pahasti ja kirjoitti ISON pahvisen lapun kaappini oveen "Ethän kosketa minua, en ole muovia"

Säikähdin ujona miehenä tuota lappua älyttömästi, tuntui että koko kaappi kaatui päälleni ja että jätkät nauroi minulle "ethän koskettele"

Häpesin tuota tilannetta aina ja siksi vältin tyttöä, tuntui kuin olisin tehnyt väärin, koskettanut väärin tai jotain, kuin olisin pervo???

Tytöltä tuli toinen lappu päivällä koulussa: "Muistatko mitä lupasit? Tällä kertaa et pääse karkuun!". Taas jätkät nauroi mulle, että "et pääse karkuun mulla on Aids!"

Olin tuolloin nuori heppu, 20v. Olin vasta vuoden aiemmin menettänyt neitsyyden ja paineet oli kovat koska tyttö opiskeli samassa koulussa, mutta ylemmällä luokalla.

Menin sovittuun baariin 21.10.1994. Join 6-packin olutta ja olin aivan hermostunut. Tapasin tiskillä pari tyttöä, jotka sanoivat että "sinä et voi hyvin". Lähdin kiertämään paikkaa ja näin tämän tytön yhden jätkän kanssa tiskillä. Se oli järkytys, tunsin itseni pelleksi ja lähdin saman tien kämpälle!

Seuraavana maanantaina tyttö kun näki minut kuolussa käveli hän nenä pystyssä ohitseni. Se oli selvä pyy minulle, ohi on.

Meni pitkän aikaa, melkein puolivuotta.

Tuli luokkaretki huhtikuussa 1995 ja siihen osallistui myös tämä tyttö poikakaverin kanssa.

Se luokkaretki oli yhtä tuskaa. Vaikka kuin yritin olla erossa, tämä tyttö seurasi minua poikaystävänsä kanssa ja hymyili minulle, istui hänen sylissään. Varsinkin laivaretki Silja Symphonylla oli tosi tuskaa, paatti josta ei päässyt pakoon. Ainut pakokeino oli vetää superkänni, ettei tajunut mistään mitään.

Mutta se oli niitti koko asialle. En pystynyt koskaan olemaan tämän tytön kanssa samassa tilassa, ettei minulle olisi tullut tuskan hiki pintaan!

Silti tämä tyttö oli ensimmäinen "rakkauteni", joka kolahti kuin halko kalloon ja leijuin pilvissä! Harmi vain että olin liian nuori, ujo ja kokematon kossi tuolloin 1994. Olisin mieluusti tutustunut tähän tyttöön paremminkin.

Olin 14 ja tapasin tämän pojan, samanikäisen. Joku juttu meillä oli, pusuteltiin ja sovittiin että ollaan yhdessä. Hän oli mielstäni maailman söpöin ja ihanin, niin mukava ja fiksu kanssa. Hän oli vähän hiljasempi porukassaan, niinkuin minäkin. Menetin sydmeni hänelle täysin. Mutta koko homma kaatui sitten ennen kaikkea välimatkaan, ei tavattu kuin pari kertaa sen jälkeen. Noin kuukauden kuluttua kun ei oltu nähty pitkään aikaan poika sanoi että ei tästä tule mitään. Silti haaveilin hänestä vielä pitkään. Haaveilin ja tunsin tuskaa kun hän ei ollut kanssani. En muista kuinka kauan, ehkä puoli vuotta tai vuoden. Sen jälkeen vain muistin lämmöllä.

Nyt on sellaine "söpö" mielikuva hänestä. Siis sillä tavalla söpö, että oltiin niin nuoria ja miten suurelta se tuntui. Ei olla sen koommin nähty. Ihan hymyssä suin muistelen koko juttua. Se oli hyvä tyyppi. Ja kai me oltiin aika samanlaisia.

Olin 13 ja koulussa katseemme kohtasivat. Hän oli vuotta vanhempi poika, mielestäni tolkuttoman komea. Hän oli pitkä, todella miehekäs ja ikäisiään paremmin kehittynyt. Katseemme kohtasivat sattumalta tuolla tavalla muutaman kerran ja olin häneen aivan tolkuttoman rakastunut. Siihen tyyliin hänkin minua katseli ja lähettyvilläni käyttäytyi, että tunne tuntui olevan molemminpuolinen. Koskaan en kuitenkaan uskaltanut hänelle mitään puhua, eikä välillemme koskaan syntynyt mitään.

Kaipasin häntä kovasti hänen lopetettuaan yläasteen. Ikävöin häntä vielä lukiossakin. Sain kuulla hänen seurustelevan erään lukiolaiseni tytön kanssa. Olin onnellinen hänen puolestaan, toivoin vain hänelle kaikkea hyvää ja hänen olevan onnellinen.
Myöhemmin aikuisenakin vielä toisinaan ajattelin häntä ja haikailin hänen peräänsä miettien, olisiko hän ollut minulle se oikea. Asia vaivasi minua siihen malliin, että selvitin hänen yhteystietonsa ja otin häneen yhteyttä. Soitin hänelle ja hän suhtautui positiivisesti ja suostui treffeille. Treffit menivät hyvin, hän oli juuri sellainen kuin olin aina "tiennytkin" hänen olevan. Pidin hänestä, minusta meillä synkkasi hyvin ja hänkin tuntui viihtyvän seurassani. Juttua riitti parin tunnin ajan kunnes hänen piti lähteä töihin. Hän sanoi viihtyneensä seurassani ja ehdotti jopa itse että voisimme nähdä toistekin ja otti minusta kuvan kamerapuhelimellaan.
Sitten hänestä ei kuulunut mitään, hän ei vastannut tekstiviestiini ja kun parin viikon kuluttua soitin hänelle, hän sanoi ettei ole kiinnostunut. Mikä oli todella outoa, sillä kyllä hän vaikutti kiinnostuneelta ja itse vielä ehdotti että voisi myöhemminkin nähdä. Ehkä hän pelkäsi tunteitaan?

Pahalta se silloin tuntui, mutta tämä auttoi saamaan asian mielessäni päätökseen ja itseäni pääsemään hänestä lopullisesti yli. Eipähän tarvitse enää mietiskellä, mitä olisi tapahtunut jos olisin yrittänyt, kun yritin oikeasti. :) En enää haikaile hänen peräänsä, hän kuuluu menneisyyteen.