Viime aikoina olen miettinyt paljon omaa elämääni ja tekemiäni valintoja. Olen miettinyt myös onnellisuutta ja siihen liittyviä valintoja ja tilanteita. Ihmisen kai pitäisi olal onnellisin toisen rinnalla ja toisen kanssa? Kun voi jakaa asiat ja olla aidosti toisen rinnalla niin hyvässä kuin pahassakin, pahoina ja hyvinä päivinä.
Omaan elämääni tuo ei oikein ole koskaan sopinut, en sanoisin olleeni onneton parisuhteissa, mutta olen aina ennemmin tai myöhemmin kaivannut takaisin yksinäisyyteeni ja pieneen sisäiseen mökkiini. Se toinen, ensin ravisuttaa koko maailmaa ja vie ajatukset ja kaiken mukanaan, mutta samalla sitä häviää jotain tärkeätä. Sitä häviää itsensä, kadottaa sen johonkin ja ennenkuin huomaakaan, ennen itselle tärkeät asiat väistyvät, häviävät ja muuttuvat kovin pieniksi ja vähäpätöisiksi.
Voihan olla, että minussa on jotain rikki enkä parisuhteessa pysty antamaan tilaa itselleni. Kenties tarvitsen enemmän sisäistä rauhaa kuin läheisyyttä tai rakkautta. Tai ehkä yksinäisyys luo ihmiseen tietyn leiman, käyttäytymismallin, joka toistuu aina huomaamattaan ja pakottaa toimimaan tietyllä tavalla?
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää näin lauantai-iltana?
Omaan elämääni tuo ei oikein ole koskaan sopinut, en sanoisin olleeni onneton parisuhteissa, mutta olen aina ennemmin tai myöhemmin kaivannut takaisin yksinäisyyteeni ja pieneen sisäiseen mökkiini. Se toinen, ensin ravisuttaa koko maailmaa ja vie ajatukset ja kaiken mukanaan, mutta samalla sitä häviää jotain tärkeätä. Sitä häviää itsensä, kadottaa sen johonkin ja ennenkuin huomaakaan, ennen itselle tärkeät asiat väistyvät, häviävät ja muuttuvat kovin pieniksi ja vähäpätöisiksi.
Voihan olla, että minussa on jotain rikki enkä parisuhteessa pysty antamaan tilaa itselleni. Kenties tarvitsen enemmän sisäistä rauhaa kuin läheisyyttä tai rakkautta. Tai ehkä yksinäisyys luo ihmiseen tietyn leiman, käyttäytymismallin, joka toistuu aina huomaamattaan ja pakottaa toimimaan tietyllä tavalla?
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää näin lauantai-iltana?
Vastaukset 14
Vanhimmat
että parisuhteet eivät ehkä ole mulle paras vaihtoehto. Olen aika itsepäinen mulle keskeisissä asioissa, ja kun otetaan muutaman kertaan riittävän kovaa (sanallisesti) naisen kanssa yhteen, se on sitten lopun alkua. Ja jossain kohtaa kaipaa vain enemmän omaa rauhaa.
Pitäisi tutustuessaan naisiin kaivaa esille heti alusta hyvän yhteensopivuuden merkkejä. Muitakin kuin että "onhan se ihan hyvännäköinen ja heittää aika hyvää läppääkin". Jotkut naiset ovat vain sopivampia kavereina tai tulisena lyhyenä suhteena kuin asuinkumppanina.
Ihminen on viimeisen päälle laumaeläin, siksipä meitä poikkeuksia pidetään jotenkin viallisina ja sinäkin epäilet olevasi jotenkin rikki. Parikymmentä vuotta sitten, nuorena opiskelijana, minäkin luulin haluavani parisuhteeseen, mutta aika on näyttänyt, että viihdyn kaikkein parhaiten omissa oloissani. Passiivinen en ole ja ihmisistä toki pidän, mutta en vain jaksa muiden seuraa kovin pitkään. Se raja tulee jo ensimmäisen päivän iltana, kun minä haluaisin olla siellä "sisäisessä mökissäni" ja toisen läsnäolo alkaa tuntua turhauttavalta, vaikka kuinka pitäisin hänestä tai olisin jopa hieman hullaantunut.
Olet mielestäni oikeassa siinä, että yksinäisyys, tai lähinnä itsekseen oleminen ja viihtyminen, luo uusia käyttäytymismalleja. Ainakin se vahvistaa niitä vanhoja. Käyn joskus lueskelemassa näitä ihmissuhdepalstoja uteliaisuuksissani, mutta useimpina päivinä en edes havaitse, saati ajattele sitä, että asun ja elän yksinäni. Jotenkin minusta on luontevaa, että lähes kaikki tapaamani ihmiset joko ovat parisuhteessa tai pyrkivät siihen, enkä vertaa itseäni heihin ollenkaan - olen tavallani eri lajia. Viimeksi tällä viikolla uudehko työtuttavuus ähkäisi hämmästyksestä ääneen kuullessaan, että olen sinkku. Mikä sitten lienee se ominaisuus, jonka perusteella rouvaksi luullaan.
Semmoisia ajatuksia näin remonttilauantain iltana.
Täällä myös ilmoittautuu yksi sisäinen erakko, joka päivittäin haluaa oman mökkinsä rauhaan. Myöskään minä en etsi parisuhdetta, enkä ole koskaan verrannut itseäni suhteellisiin. Yhä vaan joudun ihmettelemään, miksi yksineloni on niin kovin suuri ongelma monille? Jotkut melkein loukkaantuvat, epäilevät mielisairaaksi tai kiihkouskovaiseksi kuultuaan, että olen sinkku. Monet naiset ehkä huomaamattaankin sulkevat yksineläjän ryhmästä ulos. Nämä ilmiöt ovat ikäviä, koska kuitenkin haluaisin toimia ihmisten kanssa normaalisti.
Eräänlainen puolierakko olen minäkin. Välillä kyllä viihdyn ihmisten seurassa, mutta osittain juuri siksi, että tiedän, ettei minun tarvitse sitoutua millään tavalla näihin muihin ihmisiin, on mukava jutella maailman menosta ja vaihtaa kuulumisia, ja joidenkin tyyppien kanssa voi käydä esim. risteilyllä, mutta juuri tietoisuus siitä, että voin taas sen jälkeen palata kotiin omaan rauhaan ja yksinäisyyteen, tuottaa suurta tyydytystä.
Ylipäätänsä pidän käytännössä kaikkiin ihmisiin tietyn etäisyyden ja viileyden, jotta ei pääsisi syntymään minkäänlaista tunnesidettä. Ajatus siitä, että pitäisi asua samassa taloudessa jonkun toisen kanssa, on todella ahdistava, tämä ahdistus ylittää kirkkaasti läheisyyden ja seksin kaipuun.
Aloitus herätti seuraavia ajatuksia. Odotetaanko parisuhteelta nykyään ihan liikaa ? Siitä tuo ahdistus. Itsellä alkaa mättämään se että aina pitäisi olla jotain projektia menossa, suorittamassa. Kenellekään ei riitä pelkkä oleminen enää.
Tuota olen minäkin loma-aikana pohtinut. Kun on yksin ja välillä tulee vähän tylsää, niin antaa olla tylsää. Se menee kyllä ohi. Jos taas pariskunta on lomalla ja molemmat tylsistyvät yhtä aikaa, seuraa riita ja toista syytellään, koska tämä nyt kyennyt järjestämään mitään kivaa ja pitämään toista pysyvästi onnen kukkuloilla.
Tuo nyt on Suomi-ongelma!
"Ajatus siitä, että pitäisi asua samassa taloudessa jonkun toisen kanssa, on todella ahdistava, tämä ahdistus ylittää kirkkaasti läheisyyden ja seksin kaipuun."
Suomalaiset asuvat tilastollisesti säälittävän pienissä asunnoissa. Ei kukaan jaksa koko aikaa toista katsella.
Mietipä tosissasi, että asusit 500 neliöisessä omakotitalossa. Oikeasti. Ei sähkölaskun tai muidenkaan kulujen näkökulmasta, vaan siitä näkökulmasta, että talossa olisi vaikkapa 6 makuuhuonetta ja neljä kylpyhuonetta. Niin että kaksi ihmistä voisivat olla saman katon alla koko päivän näkemättä toisiaan!
Itse en pystyisi asumaan päivääkään alle 120 neliöisessä asunnossa naisen kanssa. Kyllä omaa tilaa sen verran kaipaa! Pitää olla oma (työ)huone ja oma kylppäri. Ja mieluusti oma makuuhuone, jos ei joka yö halua naisen vieressä nukkua. Näillä ehdoilla parisuhde jo kiinnostaa, kun tietää ettei tarvitse olla toisen iholla koko ajan.
Että minulla ihmisiä tai rakastamista/rakastumista vastaan mitään ole. Erästä runoa hieman lainatakseni..
Ei niin, että en
välitä seurustella
muun maailman kanssa
- osaan vain pitää hauskaa
parhaiten yksinäni
* * * *
Ehkä sitä tuntee olonsa turvalliseksi "omassa sisäisessä mökissään", mutta on sieltä mukava tulla välillä poiskin.
kaikkien juttu, eikä siinä ole mitään pahaa. No, niin kauan, kun et kenellekään lupaile viittä lasta ja omakotitaloa seksin toivossa.
Minä kyllä tavallaan haluaisin parisuhteeseen, mutta en ole valmis tekemään yhtään minkäänlaista kompromissia sen takia. Jos ei Mr. Täydellistä löydy, niin olen suosiolla yksin, eikä sekään vaihtoehto niin pahalta kuulosta.
on vain yhdenlainen itselaupeuden muoto.
Der Mannin elämänfilosofian mukaan on parempi vittuilla maailmalle kuin itselleen. Itselleen vittuilua on kehittää joku tarkka kuva ihanne-mannista ja sitten jäädä siihen kiinni kuin räkäklippi tammikuisen Corollan tuulilasiin.
Onko sulla sisäiset rajat kunnossa? Läheiseen ihmissuhteseen kykenee ihminen, jolla on selkeä oma identiteetti ja taju siitä, missä itse loppuu ja toinen alkaa. Hän ei parisuhteessa ole täysin toisen pauloissa ja kadota sitä sisäistä omaa tilaansa. Jos rajoja ei ole, toinen ihminen tulee itsen jatkoksi tai itse alkaa elää sen toisen kautta. Näin se oma itse katoaa, ja haluaa yksinäisyyteen. Ei toimi, jos on vika siis niissä sisäisissä rajoissa. Eli 10 v ihmisen kanssa, joka ei erottanut minua itsestään. Tukehduin, koska emme voineet elää yhdessä rinnakkain, vaan hänelle me elimme sisälläin. Ja vastareaktiona hän sai tällaisia vetäytymiskausia, pakeni itseensä tuonne jonnekin työhänsä ja kavereihinsa. Kadotti itsensä parisuhteessa. Se joka kärsi olin minä, koska välillä olin tukehtua toisen tunkeutuessa ihoni alle ja välillä jäin kuin nalli kalliolle moniksi viikoiksi henkisesti yksin kun tuo toinen hoiti päätään siellä omassa luolassaan. Eli parisuhde ei sovi kaikille.
"Onko sulla sisäiset rajat kunnossa? Läheiseen ihmissuhteseen kykenee ihminen, jolla on selkeä oma identiteetti ja taju siitä, missä itse loppuu ja toinen alkaa. Hän ei parisuhteessa ole täysin toisen pauloissa ja kadota sitä sisäistä omaa tilaansa. Jos rajoja ei ole, toinen ihminen tulee itsen jatkoksi tai itse alkaa elää sen toisen kautta. Näin se oma itse katoaa, ja haluaa yksinäisyyteen. "
Jotenkin tunnistan tuosta kirjoituksesta osan ongelmaani. Että jotenkin menetän oman rajani tai en tunnista sitä. Iskee jonkinlainen, en tiedä sanaa, epävarmuus on kai lähinpänä. Pitäisi kai kysyä joskus itseltään "kuka minä olen", "mihin minä olen menossa" aina välillä, jotta ei kadota suuntaansa.
Yksin on hyvä. Saa olla täysin vapautuneesti munasillaan.
Nauraa vatsansa kipeäksi omille ajatuksille.
Maailmaa ihmetellen ja nauraen valun läpi ajan kohti vääjäämätöntä loppua.
...niin en itse kaipaa parisuhdetta. En, en, en!
Se mitä kaipaan, on normaalit sosiaaliset suhteet. Että olisi jokin kaverimuija, jolle voisi soittaa, jos siltä tuntuu. Tai jonka kanssa käydä leffassa kaksi kertaa vuodessa. Tai kahvilla keran kuukaudessa.
Mutta kun on niin täysin sosiaalisesti syrjäytynyt, että ainut kontakti naisiin on kaupassa asioidessa "Maksatko kortilla vai käteisellä" -kysymykseen vastaaminen, niin siinäpä se ongelman ydin onkin.
Jos saisi kerran viikossa jutella puoli tuntia jonkun naisen kanssa, niin se olisi enemmän kuin riittävästi. Mutta kun ei saa sitäkään...