Olen asunut melkein koko ikäni maalla puiden keskellä. Olen kaiketi jossakin määrin turvallisuudenhakuinen ja vahvuusalueeni koulussa ja sen sellaisessa ovat olleet jossakin määrin 'feminiinisiä' (käytän sanaa erittäin löyhästi).
13-vuotiaana aloin tuntea selittämätöntä masennusta ja ahdistusta, vaikkakin olin tiukilla myös koulussa koska osa kavereistani oli kiusaajia ja kenties muuten vain. Olin yhden saman kaverin taholta kokenut kiusausta jo alimmilta luokilta asti. Esim.kerran puukäsityön tunnilla 'kaverini' löi minua äkillisesti vatsaan niin että oli vaikea hengittää. Opettaja oli lähellä muttei ilmeisesti nähnyt mitään. Sama kaveri myös esim.piti veistä kaulallani, hakkasi siilin kuoliaaksi silmieni edessä, yritti kuristaa toista kaveriani ja ollessani 17-18, lähetti tekstarilla tappouhkauksen.
Teiniaikoihin olin samasta kaverista välillä jonkun vuoden erossa, välillä yhdessä. Kaupungillakäymiseni oli usein sitä että menimme kaverin kanssa erään toisen kaverin luo joka oli vanhin ja vahvoin, nuori aikuinen, ja he naureskelivat minulle selän takana.
-
Aivan viime päiviin asti olen aina inhonnut liikkua kotikaupungissani koska olen ollut riskissä törmätä entiseen ahdistelijaani ja nähnyt unia asiasta jopa viikottain. Tilannetta on kuitenkin helpottanut jossakin määrin irtiotto vanhoista ympyröistä ja tieto siitä että maailmassa on muutakin kuin tämä.
Tulin erotetuksi koulusta 13-vuotiaana koska koulun henkilökunta epäili jotain hämärää olevan meneillään, kuten että vanhempani kaltoinkohtelisivat minua ja opettaja kuulusteli joitakin (tosin viattomia) kavereitani. Sen jälkeen jatkoin koulua runsaasti pinnaten ja alhaisella motivaatiolla erityisluokalla päättäen sen lopulta sairaalassa mukautetun opetussuunnitelman alaisena ollessani pakkohoidossa. Se oli rankkaa aikaa ja jälkeenpäin ajateltuna sen vuoden (17) jälkeen suurin osa vuosista on ollut toisistaan poikkeamatonta harmaata jatkumoa kuin päättymätön tie, koska jatkoin siitä suoraan kotiin neljän seinän väliin. Kukaan ei ollut pahemmin hätistelemässä kouluun tms. ja kavereita ei ollut näyttämässä esimerkkiä.
13-vuotiaana aloin tuntea selittämätöntä masennusta ja ahdistusta, vaikkakin olin tiukilla myös koulussa koska osa kavereistani oli kiusaajia ja kenties muuten vain. Olin yhden saman kaverin taholta kokenut kiusausta jo alimmilta luokilta asti. Esim.kerran puukäsityön tunnilla 'kaverini' löi minua äkillisesti vatsaan niin että oli vaikea hengittää. Opettaja oli lähellä muttei ilmeisesti nähnyt mitään. Sama kaveri myös esim.piti veistä kaulallani, hakkasi siilin kuoliaaksi silmieni edessä, yritti kuristaa toista kaveriani ja ollessani 17-18, lähetti tekstarilla tappouhkauksen.
Teiniaikoihin olin samasta kaverista välillä jonkun vuoden erossa, välillä yhdessä. Kaupungillakäymiseni oli usein sitä että menimme kaverin kanssa erään toisen kaverin luo joka oli vanhin ja vahvoin, nuori aikuinen, ja he naureskelivat minulle selän takana.
-
Aivan viime päiviin asti olen aina inhonnut liikkua kotikaupungissani koska olen ollut riskissä törmätä entiseen ahdistelijaani ja nähnyt unia asiasta jopa viikottain. Tilannetta on kuitenkin helpottanut jossakin määrin irtiotto vanhoista ympyröistä ja tieto siitä että maailmassa on muutakin kuin tämä.
Tulin erotetuksi koulusta 13-vuotiaana koska koulun henkilökunta epäili jotain hämärää olevan meneillään, kuten että vanhempani kaltoinkohtelisivat minua ja opettaja kuulusteli joitakin (tosin viattomia) kavereitani. Sen jälkeen jatkoin koulua runsaasti pinnaten ja alhaisella motivaatiolla erityisluokalla päättäen sen lopulta sairaalassa mukautetun opetussuunnitelman alaisena ollessani pakkohoidossa. Se oli rankkaa aikaa ja jälkeenpäin ajateltuna sen vuoden (17) jälkeen suurin osa vuosista on ollut toisistaan poikkeamatonta harmaata jatkumoa kuin päättymätön tie, koska jatkoin siitä suoraan kotiin neljän seinän väliin. Kukaan ei ollut pahemmin hätistelemässä kouluun tms. ja kavereita ei ollut näyttämässä esimerkkiä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jaa-a. Eipä tuollaisella miehellä tee mitään. Hyvää loppuelämää, kannattaisi varmaan ottaa itseään niskasta kiinni, jos haluat muutoksen
kyllä hieman överiksi. Ihan siitä huolimatta että nimimerkki mirka todennäköisesti on mies.
Tuohon aikaan olin jotenkin vielä hyvin lapsellinen ja lääkkeiden ja haavoittuvaisuuteni esiin repineen ympäristön tuloksena elin sisäisesti jonkinlaisessa kukkaismaailmassa hetken tai toisen. Kiinnostukseni olivat lemmikkieni hoitaminen ym. pehmoiset asiat ja tulevaisuudesta ei varsinaisesti ollut huolta.
Kuitenkin lopetin lääkkeiden käytön 18-vuotiaana ja ne olivatkin periaatteessa vääriä. Lemmikkini kuolivat ympäriltä ja jäin kaiketi enimmäkseen netin maailmaan, kun vain sellaisen sain. Tosin tämä alkoi kunnolla realisoitua vasta vuoden 19 paikkeilla, jolloin rupesin myös tutustumaan samanikäisiin tyttöihin netin välityksellä, ja koin tietoni olevan erittäin huonot. Tosin olin myös täysin ennakkoluuloton ja naiivi.
Viimeksi minulla oli netti'tyttöystävä' jonka kanssa soittelimme joskus 15-vuotiaana ja olimme todella vähällä tavata, välimatkaa ollessa runsaasti. Tuossa iässä en vain jaksanut kunnolla kiinnostua ja ilot jäivät tästä 100% varmasta suhteesta ottamatta.
Koulussa (vapaa-ajalla se ei juurikaan ollut mahdollista koska olin vain kotona) tietysti näin vilaukselta erilaisia tyttöjä mutta se lähinnä ahdisti ja pidättelin hengitystä ihmisten ohi kulkiessa. Ollessani reilusti yli 20, eräs samanikäinen nainen väitti minun olleen hyvin suosittu tuohon aikaan mutta millään konkreettisella tavalla se ei selvästikkään materialisoitunut.
Vuodesta 18 ei ole jäänyt mitään muistoa. Vuotena 19 oli netti ja yritykset käydä koulua. Vuodesta 20 ei muistoja. Vuodesta 21 ei muistoja. Vuonna 22 pikainen 'romanssi' ja siitä eteenpäin ovat asiat olleet juttelun asteella. En ole vieläkään oikein toipunut kolme vuotta vanhoista kokemuksista vaan pyörittelen niitä päässäni päivittäin kuten vanhoja asioita yleensäkkin.
En tiedä mitä teen syksyllä. Olen taas maaseutumaisemissa ja kaupungissa käyn enimmäkseen suklaata ym.hyvää (ainoa välitön nautinto) tai vaikka kyniä ja paperia ostamassa. Joskus aiemmin saatoin olla jopa kuukauden sisällä enintään pihalla käyden. Baarissa ei huvita käydä koska ei ole yhtään kaveria (aloitin baareissa käymisen siskoni ja hänen kaveriensa tai silloisen poikaystävän kanssa) enkä jaksa esittää pirtsakkaa ja kuljetukset ovat liian kalliita. Viime viikonloppuna kuitenkin taas sinne selviydyin ja ei mennyt kauaa kun aloin jo miettiä seuraavaa päivää eikä mitä ympärillä tapahtuu.
Unelmoin monista asioista mutta samalla olen kyyninen ja vaatimaton itseäni kohtaan eikä minulle tuota vaikeuksia luopua kaikesta jos vain ympäristö sitä vaatii. Mieleni harhailee. Kaupungilla katselen aikuisia naisia ja tulen sitten kotiin juttelemaan alaikäisten kanssa netissä, mitä ei taatusti ikinä tapahtuisi livenä. Joskus kaupungilla sitten törmää todellisuuteen ja ajattelee että "Huh, tuollaisten pentujen kanssako sitä on tullut jutskailtua?" En oikein osaa päättää kummista pidän enemmän, vaikka kieltämättä alaikäiset ovat lapsellisempia.
Olen aina ollut tunteellinen ja jännittänyt suuresti käytännön asioita. Tuolla saralla minulle määritteleviä elämyksiä ovat olleet kodista ohi ajaminen bussilla ensimmäisenä koulupäivänä, bussista myöhästyminen koulun päättäjäisten jälkeen tai navigointivaikeudet tunteja järjestettäessä jossain koulun ulkopuolella. Nämä ovat erittäin vanhoja juttuja mutta tuntuvat jokseenkin yhä.
Vuodet vierivät hitaasti ja jollakin tavalla pelkään naaman siinä samalla karhistuvan ja viattomuuden karisevan. Onhan siitä sentään todisteena kuitenkin esim.neitsyys. Onnea on ollut siinä mielessä ettei tuota karhistumista ilmeisesti ole suuremmin odotettavissa lähiaikoina ja kertyneistä terveysongelmista huolimatta notkeus on vielä melkein kuin lapsella.
Olen parin viime vuoden aikana yhteiskunnallistunut ja tiedostanut olevani hitaasti kehittyvää sorttia. Jossakin mielessä ikävä asia vaikkakin usein kaikkein kehittyneimmät eläimet omaavat pitemmän kehitysvaiheen, eläinmaailmassa. Tunnen entistä vähemmän stressiä miehuudesta ja aikuisuudesta, mitä on edesauttanut kurkistus ulkomaailmaan ja sen asian tajuaminen että tänne mahtuu aika monenlaista kulkijaa. Teen asiat omalla painollani mutta pyrin kuitenkin tekemään. En koe että kukaan joka yrittää eteenpäin on luuseri vaikka epäonnistuisi koko ajan, enkä näe epäonnistuvani.
-
Kiistaton etu ajankulumisessa on tajunnan jatkuva laajeneminen ja uudet perspektiivit ja rentous niin vanhoihin kuin uusiinkiin asioihin.
Tulevaisuus on epävarma; elämä jatkuu.