Meillä on monta lasta.... niin ihan mukavaa. Mies on helvetin äkkipikainen ja tuhoaa kaiken mihin koskee, siltä se ainakin tuntuu. näiden avioliitto vuosien aikana on alkanut tuntua siltä että tavat alkaa tarttua minuun ja haluan helvetin äkkiä pois tästä. Tiedän sanomattakin että oisi viisainta tehdä jotain, mutta miten ....Olen oppinut olemaan luottamatta ihmisiin, etenkin miehiin. Voiko niille edes puhua? Voin kyllä arvata kommentit tähän.
Lasten takia ei kyllä voi jatkaa niistä tulee muuten samanlaisia, nehän luulee että on normaalia tuhota ja hajottaa. ajoittain iskee vain niin helvetin kova väsymys tuntuu vaan ettei jaksais tapella kaikesta. Enkä kyllä aio enää elää nyrkin ja hellan välissä. Jep siinä se sitten olikin. Pääseekö täältä joskus vielä ylöspäin, onks jollain oma kohtaisia kokemuksia?
Lasten takia ei kyllä voi jatkaa niistä tulee muuten samanlaisia, nehän luulee että on normaalia tuhota ja hajottaa. ajoittain iskee vain niin helvetin kova väsymys tuntuu vaan ettei jaksais tapella kaikesta. Enkä kyllä aio enää elää nyrkin ja hellan välissä. Jep siinä se sitten olikin. Pääseekö täältä joskus vielä ylöspäin, onks jollain oma kohtaisia kokemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
No, mua ei onnex ole koskaan lyöty (nääs ekaan läppäsyyn loppuis mun rakkauteni), mutta kun mun suhteessa (jo 17 vuotta kestäneessä) alkoi kiistaa ja riitaa olla enemmän kuin tarpeeksi, niin mä päätin muuttaa oman käyttäytymiseni kun kerran toista ei voi muuttaa ulkoa käsin enkä ollut halukas eroonkaan. Jonkunhan oli tehtävä jotakin ja kun mä kerran tiedostin muka enemmän kuin ukkoni, niin päätin kantaa siitä myös vastuuni.
Voihan sitä tietty ryhtyä rajoittamaan itseään kaiken maailman miesvihalla ja päättää, että ukkoihin en sitten enää luota. Itsehän siinä vaan kärsii kun lyö laput silmilleen.
Mä tulin siihen tulokseen omassa suhteessani, että molemminpuoliselle kunnioitukselle tarttis tehrä jotain ja sassiin ja aloitin siis omasta käytöksestäni.
Aina kun teki mieli huutaa päin naamaa, pidinkin turvan kiinni ja rauhoituin ensin. Ajattelin, että teen tästedes vaan sen mitä toivon, että mullekin tehdään niin katotaan eikö ala ilmapiiri muuttumaan.
Ja kun mies möläytti ilkeästi, sanoin ääneen, että tuo tuntui tosi pahalta, ja sitten pyrin pureutumaan taas vaan ASIAAN josta riita oli syntymässä. Jne jne...
Pikkuhiljaa se tehosi. Onhan se ihan selvääkin. Jos et mene mukaan riitaan, niin harvapa meistä viitsii mesota itsekseen. Ja jos hillitset itsesi, ei toinenkaan kohta kehtaa raivota päin naamaa kun kerran polttoaineen saanti loppu kesken. : )
En siis suostunut enää kuuntelemaan karjumista niin kuin ennen, vaan pysäytin tilanteen tai lähdin pois ja sanoin, että jutellaan sitten kun olet rauhottunut. Ja pidin myös lupaukseni. Eli menin kohta kyselemään, että mitä sulla oli äsken sanottavaa.
Hyvinä hetkinä keskityin kiittämään miestäni kaikista hyvistä asioista joita hän sanoi tai teki, ihan pienistäkin. Se tuntu mukavalta molemmista ja kohta sain kierrätyksenä samanlaisia kommenneja häneltäkin. Jne.
Aikaa se vie edelleenkin, sillä pinnttyneiden tapojen muuttaminen on työlästä ja raskasta. Mutta myös vaivan väärti.
Eli peräänkuulutan tällä vaan sitä uskoa rakkauteen ja pitkämielisyyteen, joille muinoin on sanonut tahdon. Mutta itsehän tiedät omat voimavarasi ja halusi, joten jollet ole halukas muuttumaan itse etkä valmis tekemään töitä liittosi eteen, voit yhtä hyvin antaa periksi toivottomuudelle.
Taistelen itseni kanssa parhaillaan... jätänkö vai enkö. Mieheni pahoinpiteli minut lähes hengiltä muutama kuukausi sitten. Edellisestä noin pahasta jutusta oli kulunut jo vuosia. Sitä kun uskoo ja toivoo että asiat muuttuu paremmaksi. Yksin on aika huono yrittää jos toiselta ei saa mitään vastakaikua. Keskaripullot olivat tärkeämpiä. Sitten alkoi halu yrittää muuttua ja muuttaa elämää kun pakkasin muksut ja kamat ja muutin pois. Haluaisin yrittää ihan muksujenkin takia, mutta ne tunteet ovat kuolleet. En pysty koskemaan häneen saatika huh... Haluaisin saada tavallaan ne tunteet takaisin joiden avulla jaksoin 14 vuotta, mutta ne ei tule. Surullista tämä on, mutta ilmeisesti siitäkin paranee. Uskon että täältä pohjalta ei pääse kuin ylöspäin. Jonain päivänä.
Ensinnä tuli mieleen, että miksi niin usein naiset kokee syyllisyyttä väkivaltaisesta miehestä ja lähtee etsimään syitä itsestään? Toinenhan se siinä on joka tekee pahaa. Totta on, että naiset osaa olla tosi v-mäisiä pelkästään puheillaan, mutta se ei ole mikään syy hakata tai satuttaa toista. oon miettinyt että johtuuko miesten ilmeisen laaja väkivaltaisuus siitä ettei asioita osata sanoin selittää? Siihen kun lisätään muutama pullo ns. miestä väkevämpää, on soppa valmis.
Kenenkään, ei miehen, eikä naisen, tulisi sietää jatkuvaa pelkoa tai alistamista puolison taholta. Olen itse väkivaltaisesta perheestä ja voin sanoa että lapset siinä kärsii. Onneks oma äitini tajusi ja pystyi lähteä suhteesta.
Tiedän että koville se otti, mutta kannatti.
Toivon kaikille voimia tehdä oikea ratkaisu, mikä se nyt kenen kohdalla onkin. Pitää osata kuunnella sydäntään ja ennenkaikkea järkeään. Pitää osata rakastaa ja kunnioittaa myös itseään.