ja olen edelleen siipi maassa. En tiedä kuinka kauan tätä oikein jaksaa. Lapset pitävät pyörät pyörimässä eli arki menee omalla painollaan mutta tuontuosta saan "itseni kiinni" siitä että katson onko puhelimeen tullut viestiä tai puhelua häneltä...Kaipaan vieläkin sitä ihmistä josta erosin. Tunne on kamalan ristiriitainen, tiedän että narsisti ei parane koskaan ja tämäkään ei ole osoittanut mitään katumuksen merkkejä tekemistään asioista.
Tiedän että hän ei oikeasti minua edes rakasta,käyttää vain hyväkseen jos mahdollista. Ja haluaisi eroon elatusmaksuista. Tunteista viis. Mutta miten löydän luottamuksen uuteen huomiseen....uskallanko enään rakastua? Entä jos en ole koskaan valmis uuteen suhteeseen?
Tiedän olevani ihan mukava nuorekas äiti ja nainen. Osaan ruoanlaiton ja hoidan kodin ja lapset mutta kaipaan myös miestä vaikken ole varma voinko enään luottaa keneenkään. Haluan jatkaa elämääni mutta tarvitsen painavia syitä jatkaa sitä. Haluan tuntea olevani rakastettu juuri sellaisena kuin olen.
Tiedän että hän ei oikeasti minua edes rakasta,käyttää vain hyväkseen jos mahdollista. Ja haluaisi eroon elatusmaksuista. Tunteista viis. Mutta miten löydän luottamuksen uuteen huomiseen....uskallanko enään rakastua? Entä jos en ole koskaan valmis uuteen suhteeseen?
Tiedän olevani ihan mukava nuorekas äiti ja nainen. Osaan ruoanlaiton ja hoidan kodin ja lapset mutta kaipaan myös miestä vaikken ole varma voinko enään luottaa keneenkään. Haluan jatkaa elämääni mutta tarvitsen painavia syitä jatkaa sitä. Haluan tuntea olevani rakastettu juuri sellaisena kuin olen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuullostaa niin kovin tutulta. Puoli vuotta sitten sain itse ilmoituksen, ettei "tämä enää toimi. Ei ole enää samanlaisia tunteita, kun joskus." Se oli melkonen isku vasten kasvoja.
Onneksi on lapsi ja karvakasa pitämässä kiinni jonkunlaisista rutiineista, muuten luultavasti vaan istuisin tuijottamassa seinää ja säälimässä itseäni.
Järki sanoo, että antaa p....n olla, mutta eilen viimeksi löysin itseni pihalta silmät punaisina keskellä yötä. Päivällä kaikki ne tunteet pysyy kurissa, mutta kun talo hiljenee...
Katkeruus on viimeinen mitä haluan kantaa, se syö ihmisen sisältä, eikä jätä mitään jäljelle. Tuntuu kuitenkin niin vaikealta jatkaa. Päällimmäisenä tunteena on epäonnistuminen. Kaiken saavutetun menettäminen. Vuosikymmenen rakentelu meni hukkaan.
Olen miettinyt samaa mahdollisesta uudesta suhteesta. Uskaltaako enää heittäytyä? Miten voi luottaa uuteen ihmiseen lapsen suhteen? Joko sitä lopulta kuitenkin on "kehäraakki", vaikkei itse tunnukaan siltä?
Viimeaikoina olen pakkosyöttänyt itseeni ajatuksen, että vielä tulee se aamu, mun herään ja ymmärrän, että just näin oli parasta. Sitä odottaessa, pitää jokaisesta päivästä nostaa esiin parhaat palat. Toisina päivinä se voi olla niin pieni pala, että sitä on vaikea löytää, mutta etsi silti.
Epätoivon hetkistä, päivistä ehkä jopa viikoista ja kuukausista huolimatta ero ei ole tehnyt susta huonoa tai epäkelpoa ihmistä. Elä tämä aika lasten voimalla, anna haavojen arpeutua. Meitä varten täytyy olla jotain paljon parempaa tulossa.
Voimia huomiseen ja siitä aina parempaan.
Kiitos kannustuksesta. Exä kävi tänään katsomassa poikaansa ja kylläpä taas kurkkua kuristaa. Sydän pakahtuu...juuri kun olin jotenkin saanut taas itseni kasattua ja mietin että pakko pakko pakko jatkaa eteenpäin.
Lämmitti tietysti mieltä kun näki miten heillä pojan kanssa läheiset välit mutta toisaalta mietin jo sitäkin hetkeä kun hän ilmoittaa että on löytänyt uuden naisen itselleen. Miten pystyn suhtautumaan pojan ja isän tapaamisiin asiallisesti sen jälkeen?
Vaikeaa varmasti tulee olemaan kun en itse kykene uuteen suhteeseen niin sitä jotenkin kai odottaa ja olettaa että toinenkin "kunnioittaisi" eroa vielä sen verran ettei ihan heti jatka uuden ihmisen kanssa.
kai tämä säälittävää tekstiä on...en vain voi itselleni ja tunteilleni mitään juuri nyt.
Siihen en kuitenkaan vielä jaksa uskoa että jotakin parempaa on vielä tulossa jonkun toisen kanssa. Olen niin paljon jo lukenut ja kuunnellut miten yksinhuoltajia mollataan ja emme ole mitään muuta kuin lapsenteko koneita...tuntuu niin pahalta kun saa "leiman otsaan". Ja niinpä...kuka haluaa ryhtyä "isäpuoleksi" 3 lapselle tuosta noin vain vaikka nainen oliskin unelmien nainen?
YKSINHUOLTAJAT EI OLE VAAN LASTENTEKOKONEITA!
Me olemme NAISIA, ja oikeesti vielä ISOLLA ÄNNÄLLÄ!
Minä oon sen huomannut, huomannut jo ajat sitten, että vaikka lapsia minullakin kolme kappaletta, niin kyllä löytyy miehiä, jotka mielellään liittyvät perhe-elämään mukaan.
Itse nyt vasta kunnolla lopettelemassa pitkään kestänyttä suhdetta, enkä vielä itseäni sinkuksi, sen enempää kuin yksinhuoltajaksikaan luettele, mutta nainen olen, olen nyt ja olen jatkossakin.
Ja masennu en! Lapset hoidetaan exän kanssa vuorotellen, vuoro viikoin. Eli sitten kun haluan, voin alkaa tutkimaan vaihtoehtoja, katselemaan sitä miestä, joka viettäisi arjet ja viikonloput minun ja lasteni kanssa. Uskon ja tiedän, että sellainen mies löytyy, se löytyy teillekin.
Minunkin tuore exäni tänään kävi tyttöjä tässä kotosalla katsomassa, oli ihan monta tuntia, ja kyllä olisi tehnyt mieli koskea, ja tehdä vaikka mitä. Pidin pintani, ja pidän jatkossakin, koska täysin syyttä emme eroon ole päätyneet.
Uskokaa tai älkää, se oikea, tulee vielä vastaan, mut ei pidä kiirehtiä :)) Tsemppiä!!
Anteeksi nyt, että puutun keskusteluunne. Kiinnitin huomioni siihen, että yksi tärkeimpiä ongelmianne näyttää olevan uusi suhde ja sen saaminen.
Kootkaa nyt ensin itsenne. Tulkaa ehjiksi ja vahvoiksi omina itsenänne, älkää roikkuko aina toisen puoliskona.
Ensimmäinen huolenne ei tosiaankaan ole, mistä uusi rakas ja miten tämän kanssa. Ellette itse opi omilla jaloillanne seisomaan, seuraavakin liitto kaatuu just samoihin asioihin kuin ekaa.
Esitit hyvän ja tärkeän pointin. Oletko itse eronnut? Oletko yksinhuoltaja?