Reilun vuoden olen seurustellut tyttöystäväni kanssa, ja periaatteessa kaikki on oikein hyvin. Meillä on hauskaa toistemme seurassa ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Minua kuitenkin aina välillä (taas nykyään useinkin) vaivaa tietyt asiat erilaisuudestamme. Esimerkiksi se, että tyttöystäväni on hartaasti uskonnollinen ja isänmaallinen, minä taas en kumpaakaan.
Olemme kyllä keskustelleet, ja minulle jää aina kuva ettei se häntä kovinkaan paljon haittaa. Minua kuitenkin väkisin vaivaa ajatus näinkin perustavanlaatuisista maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista. Onko kokemusta tällaisista parisuhteista ja niiden toimivuudesta koko elämän mittaisina?
Olemme kyllä keskustelleet, ja minulle jää aina kuva ettei se häntä kovinkaan paljon haittaa. Minua kuitenkin väkisin vaivaa ajatus näinkin perustavanlaatuisista maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista. Onko kokemusta tällaisista parisuhteista ja niiden toimivuudesta koko elämän mittaisina?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eihän se välttämättä ole ongelma, jos ei siitä sellaista tee. Jos siis kumpikin pystyy hyväksymään sen, että toinen ajattelee eritavalla, eikä kumpikaan pidä sitä mitenkään pahana. Eli pystytään kunnioittamaan sitä toisen mielipidettä omasta eriävästä mielipiteestä huolimatta. Sekin selviää luultavasti keskustelemalla asioista. Jos kyseessä on pidemmän päälle vakava suhde, ja voisitte esimerkiksi jossain vaiheessa kuvitella hankkivanne lapsia, myös lasten kasvatuksesta on sikäli oleellisten keskustella, että olisiko kasvatus uskonnollinen tms.
Suhteen ennuste on tietysti aika huono, jos toisen maailmankatsomuksen kokee vääräksi. Jos uskonto on todella tärkeä, ja käy kirkossa, yrittää elää Raamatun oppien mukaan ja niin pois päin, niin elo kumppanin kanssa, joka ei niistä asioista piittaa pätkääkään, voi olla aika hankalaa. Ja tietysti myös toisinpäin. Olen vierestä seurannut erästä pariskuntaa, jossa mies oli hyvin uskovainen ja nainen taas ei lainkaan. Suhteessa käytiin läpi hyvin muhevia riitoja, kun erilaiset elämänkatsomukset törmäsivät. Miehen mielestä nainen teki syntiä ties missä asioissa ja naisen mielestä mies oli ahdasmielinen. He erosivat ja palasivat yhteen, erosivat taas ja palasivat taas yhteen. Hiljalleen mies sai karsittua naisesta pahimmat särmät pois - särmät, jotka omasta mielestäni tekivät naisesta oman mahtavan itsensä - ja nainen lopulta suostui suhtautumaan uskontoon myönteisemmin. Tätä seurasi nopea avioituminen. En tiedä, onko tämä onnellinen loppu vai ei. Sen päättävät asianosaiset itse. Mutta omalla kohdallaan voi miettiä, että haluaako olla suhteessa, jossa pitäisi muuttaa itseään jollain radikaalilla tavalla, että saisi toisen hyväksynnän, kunnioituksen ja rakkauden. Tämä ei välttämättä tietenkään päde teidän tapauksessanne, jos tosiaan hyväksytte toistenne erilaisuuden, mutta sitä sietää miettiä.
Olemme n. 50v puoli vuotta seurustellut pari. Meillä minä uskon Jumalaan ja mies on täysin ateisti. Hän vihaa kristinuskoa oikeasti (en ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin vihamieliseen sävyyn aiheesta) ja kiistelimme juuri eilen kiivaasti asioista katseltuani uuden piispan mielipiteitä televisiossa. Itse en käy kirkossa, mutta uskon Jumalaan ja juuri eilen sanoin hänelle, että koskaan se asia ei tule minussa muuttumaan. Tämä asia on niin ristiriitoja aiheuttava, että pelkään sen aiheuttavan jatkossakin turhaa kitkaa välillemme. Olemme suunnittelemassa yhteistä tulevaisuutta, mutta toisaalta olemme niin monessa muussakin asiassa erilaisia ja eri mieltä, että... Aika näyttää. Mies on niin ehdoton mielipiteissään, että kiistelyn saamme aikaiseksi melko helposti.
Toivotaan, että rakkaus ja intohimo sekä kaikki muu saa meidät pysymään yhdessä ja ajan myötä kärkkäät mielipiteenilmaisut hieman laantuvat :)