Varoitus: pitkä, tylsä, huonosti jäsennetty juttu edessä! Kääntykää pois tässä, jos tylsistyttää, ettei tarvitse turhasta ärsyyntyä. Moimoi teille jo heti.
Pohjustuksena: olen lueskellut tässä kirjaa nimeltä ”Irti oravanpyörästä” (kirj. Kaarina Davis). Kirjan nimi on aika surkea; sen luulisi nimensä perusteella olevan jokin ärsyttävä lässyttävä self-help-opas , mutta se on itse asiassa nopealukuinen muistelma/käyttännön-vinkki-teos, jossa on paljon hyvää sanottavaa hiljaisuudesta, elämän hukkaanheittämisestä, turhasta haluamisesta, yksinkertaisesta elämästä ja yksin olemisen normaaliudesta. Jos kirja ketään kiinnostaa, niin lukekaa, se on mielenkiintoinen. Ei siitä kirjasta sen enempää.
Mutta luettuani tätä kirjaa törmäsin taas yhteen ketjuun tällä palstalla, jossa neuvona nykymaailmaan pettyneille kehotetaan sukeltamaan syvemmälle nykymaailmaan. Opiskelkaa, menkää töihin, hankkikaa sosiaalinen elämä, ostakaa uudet vaatteet, matkustelkaa, opetelkaa olemaan kuin muut. Itse asiassa olen kyllä samaa mieltä siitä, että periaatteessa kuka tahansa kyllä ”oppii olemaan kuin muut”, jos sitä tosissaan halajaa. Mutta mitä jos se oikea vastaus onkin, että ÄLKÄÄ? Älkää opetelko olemaan kuin muut, jos ette kerran oikeasti sitä halua?
Minulla kesti 28 vuotta tajuta näin yksinkertainen juttu. Ajattelin aina, että olisipa enemmän ystäviä, olisinpa hypersosiaalinen ja suosittu, kunpa voisin matkustaa ympäri maailmaa ja keräillä kaikenlaisia ihquja kokemuksia. Kuitenkin aloin pikkuhiljaa miettimään, että miksi helvetissä en sitten tee niin? Vaikka olenkin sosiaalisesti ihan tolvana, en ole kuitenkaan hirveän tyhmä, ja taatusti jos tarpeeksi pakolla yrittäisin pystyisin esittämään sosiaalista, hauskaa ihmistä ja saisin revittyä itselleni edes jonkinlaisen kaveripiirin. Eikä tarvitsisi säästää paljonkaan rahaa, kun jo voisin rientää suureen maailmaan ihquttelemaan kaikkea uutta ja ihmeellistä mitä tulee vastaan.
Mutta minä olen mitä olen, koska minulle tulee ihmisten seurasta suunnaton väsymys ja stressi. Pieninä annoksina se on ihan ok, mutta ihmisvilinässä ahdistun, ja vasta jälkeenpäin huomaan miten älyttömän rasittavaa esim. vanhojen kavereiden tapaaminen on. Siitä tulee ihan fyysisesti väsynyt olo, ja jälkeenpäin tuntuu todella helpottuneelta. On paljon helpompaa silloin, kun saa olla ”näkymätön” ja kuunnella muita ilman, että itseen kiinnitetään huomiota. En osaa kuvitellakaan, miten stressaantunut olisin, jos olisin sellainen ihminen, jolla on vientiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. (Ovatko palstan miehet ajatelleet tätä, mietin vaan? Valittavat aina, miten vaikeaa ja stressaavaa on yrittää keskustella kohteliaasti naisihmisen kanssa. Kuinka stressaavaa olisikaan olla joku kadehdittu ”panomies”, jolla on aina sosiaalinen ”on”-nappula päällä?)
Liiallinen haluaminen, nykypäivän vitsaus, on mielestäni se avainongelma tässä. Viisisataa paria kenkiä joille ei keksi käyttöä, aina uusin älykännykkä vaikkei tarvitsisi kuin peruspuhelimen, tai itselleen täydellisesti sopiva kumppani jolle ei uskalla edes puhua - ihan sama, mitä haluaa. Jos sitä haluaa liikaa, ei ole koskaan tyytyväinen kuitenkaan. Käsi sydämellä: kuinka moni teistä haluaa jonkun rinnalleen vain siksi, koska sitä kuuluu haluta? Siksi, koska tuntee olevansa vähäisempi kuin muut ilman statussymboleja – mikä se kumppanikin on, jos se on vain ”joku”? Kuinka moni uskoo ihan tosissaan löytävänsä elämän tarkoituksen, kunhan rinnalla olisi joku, ihan sama kuka?
(Hemmetin merkkiraja... jatkuu)
Pohjustuksena: olen lueskellut tässä kirjaa nimeltä ”Irti oravanpyörästä” (kirj. Kaarina Davis). Kirjan nimi on aika surkea; sen luulisi nimensä perusteella olevan jokin ärsyttävä lässyttävä self-help-opas , mutta se on itse asiassa nopealukuinen muistelma/käyttännön-vinkki-teos, jossa on paljon hyvää sanottavaa hiljaisuudesta, elämän hukkaanheittämisestä, turhasta haluamisesta, yksinkertaisesta elämästä ja yksin olemisen normaaliudesta. Jos kirja ketään kiinnostaa, niin lukekaa, se on mielenkiintoinen. Ei siitä kirjasta sen enempää.
Mutta luettuani tätä kirjaa törmäsin taas yhteen ketjuun tällä palstalla, jossa neuvona nykymaailmaan pettyneille kehotetaan sukeltamaan syvemmälle nykymaailmaan. Opiskelkaa, menkää töihin, hankkikaa sosiaalinen elämä, ostakaa uudet vaatteet, matkustelkaa, opetelkaa olemaan kuin muut. Itse asiassa olen kyllä samaa mieltä siitä, että periaatteessa kuka tahansa kyllä ”oppii olemaan kuin muut”, jos sitä tosissaan halajaa. Mutta mitä jos se oikea vastaus onkin, että ÄLKÄÄ? Älkää opetelko olemaan kuin muut, jos ette kerran oikeasti sitä halua?
Minulla kesti 28 vuotta tajuta näin yksinkertainen juttu. Ajattelin aina, että olisipa enemmän ystäviä, olisinpa hypersosiaalinen ja suosittu, kunpa voisin matkustaa ympäri maailmaa ja keräillä kaikenlaisia ihquja kokemuksia. Kuitenkin aloin pikkuhiljaa miettimään, että miksi helvetissä en sitten tee niin? Vaikka olenkin sosiaalisesti ihan tolvana, en ole kuitenkaan hirveän tyhmä, ja taatusti jos tarpeeksi pakolla yrittäisin pystyisin esittämään sosiaalista, hauskaa ihmistä ja saisin revittyä itselleni edes jonkinlaisen kaveripiirin. Eikä tarvitsisi säästää paljonkaan rahaa, kun jo voisin rientää suureen maailmaan ihquttelemaan kaikkea uutta ja ihmeellistä mitä tulee vastaan.
Mutta minä olen mitä olen, koska minulle tulee ihmisten seurasta suunnaton väsymys ja stressi. Pieninä annoksina se on ihan ok, mutta ihmisvilinässä ahdistun, ja vasta jälkeenpäin huomaan miten älyttömän rasittavaa esim. vanhojen kavereiden tapaaminen on. Siitä tulee ihan fyysisesti väsynyt olo, ja jälkeenpäin tuntuu todella helpottuneelta. On paljon helpompaa silloin, kun saa olla ”näkymätön” ja kuunnella muita ilman, että itseen kiinnitetään huomiota. En osaa kuvitellakaan, miten stressaantunut olisin, jos olisin sellainen ihminen, jolla on vientiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. (Ovatko palstan miehet ajatelleet tätä, mietin vaan? Valittavat aina, miten vaikeaa ja stressaavaa on yrittää keskustella kohteliaasti naisihmisen kanssa. Kuinka stressaavaa olisikaan olla joku kadehdittu ”panomies”, jolla on aina sosiaalinen ”on”-nappula päällä?)
Liiallinen haluaminen, nykypäivän vitsaus, on mielestäni se avainongelma tässä. Viisisataa paria kenkiä joille ei keksi käyttöä, aina uusin älykännykkä vaikkei tarvitsisi kuin peruspuhelimen, tai itselleen täydellisesti sopiva kumppani jolle ei uskalla edes puhua - ihan sama, mitä haluaa. Jos sitä haluaa liikaa, ei ole koskaan tyytyväinen kuitenkaan. Käsi sydämellä: kuinka moni teistä haluaa jonkun rinnalleen vain siksi, koska sitä kuuluu haluta? Siksi, koska tuntee olevansa vähäisempi kuin muut ilman statussymboleja – mikä se kumppanikin on, jos se on vain ”joku”? Kuinka moni uskoo ihan tosissaan löytävänsä elämän tarkoituksen, kunhan rinnalla olisi joku, ihan sama kuka?
(Hemmetin merkkiraja... jatkuu)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Siitä hyväntahtoiset neuvojat ovat taatusti oikeassa, että takuuvarma tie surkeuteen on jäädä junnaamaan paikalleen jos tämänhetkinen elämä ahdistaa. Mutta sen sijaan että yrittäisi vastata muiden luomaa kuvaa onnellisesta elämästä, kannattaisi ehkä mennä itseensä ja kysyä ihan omalta itseltään millainen elämä tuottaisi tyytyväisyyttä itselle, JOS MAAILMASSA EI OLISI KETÄÄN MUUTA. Siis ei haavekuvia sen ihmeellisen rakastetun kanssa niityllä kirmailusta, eikä visioita nauruntäyteisestä sosiaalisesta elämästä jossa on kuin kala vedessä, eikä pornonvärittämiä seksifantasioita. Voisin tässä ladella kliseisiä juttuja tyyliin ”jos et ole sinut itsesi kanssa, kukaan muukaan ei voi rakastaa sinua”. Mutta mitä jos kääntäisi tuon päälaelleen ja ottaisi lähtökohdaksi, että kukaan ei tule koskaan rakastamaan sinua niin kuin toivoisit itseäsi rakastettavan? Se ei ole välttämättä totta, mutta mitä jos? Olisiko elämä turhaa? Eikö mikään muu tuota tyydytystä kuin seura, hyväksyntä ja rakkaus, eli muut ihmiset (jotka, jos nyt suoraan puhutaan, osaavat olla ärsyttäviä paskiaisia)? Mitä tekisit, jos olisit yksin ikuisuuden keskellä? Tai – vähän realistisemmin – mitä tekisit, jos olisit vain yksi ihminen muiden joukossa, etkä kenellekään erityisen läheinen? Etkö tekisi mitään? Eikö mikään muka kiinnostaisi?
Niin, ja en myöskään väitä, ettäkö kaikki pärjäisivät ihan yksinään. Ihmiset ovat erilaisia. Enkä väitä että ihmisen pitäisi olla täysin eristäytynyt, tai että sellainen olisi tervettä. Mutta Suomi taitaa olla täynnä introvertteja, jotka useimmin pärjäävät *huonommin* muiden kanssa kuin yksin. Ja silti ne introvertit haluavat intohimoisesti nauttia muiden seurasta… eli haluavat siis olla joku muu. Oma luonto pitäisi ottaa huomioon ennen kuin päättää mitä noinkin kovasti haluaa.
Silloin kun ei tiedä yhtään, mitä oikeasti haluaa, on helpompi hakata päätään seinään ja haluta jotain saavuttamatonta, eikös niin? On se sitten Älymies joka haluaa ja vihaa ilman mitään suuntaa, koska ei jaksa tehdä yhtään mitään kuitenkaan, tai eATMe joka haluaisi jonkun erikoislaatuisen naisen näkevän hänen sisäisen kauneutensa vittuilumuurin takaa, tai sitten nöösi_poika, joka haluaa nätin teininaisen vitriinikaappiin kalliiden luksustavaroiden seuraksi.
Siinä oikeastaan olikin kaikki. Moimoi ja hyvää elämää.
tarvitsisinko kumppania välttämättä ollenkaan muuten, mutta kun minulla kuitenkin sattuu olemaan kokemusta naisista (en ole siis ATM), niin tiedän miltä tuntuu fyysinen läheisyys ja sitä minä haluan. Enkä puhu seksistä pelkästään, mutta tietysti myös siitä.
Paljon on puhuttu, että yhden illan jutut ovat turhia, mutta kyllä minä niissäkin olen pitänyt kosketuksesta ja läheisyydestä, vaikka siinä liikutaan fyysisen läheisyyden pinnallisemmalla ja hierkityksettömämmällä puolella.
lauseeseen, siis: "vaikka siinä liikutaan fyysisen läheisyyden pinnallisemmalla ja merkityksettömämmällä puolella."
En usko että kannattaa olla niinkuin kaikki muut. Mutta suurin osa ihmisistä tarvitsee elämäänsä:
1. toimeentulon
2. seuraa ja väittäisin että myös
3. läheisyyttä
Mun mielestä rakkaus, hyväksyntä ja nauruntäyteinen sosiaalinen elämä eivät ole ollenkaan niin välttämättömiä. Mutta jos tulee yksinään toimeen ilman kosketusta, niin onkin aika fakiiri. Liiallinen hyväksynnän hakeminen tarkoittaa mun mielestä ettei arvosta itseään kovinkaan paljon.
Tämä on kyllä sikäli hyvä teksti, kirjakin saattaa olla hyvä, mutta siinä on mun mielestä pieni ongelma. Ihminen, varsinkin hieman ajattelevaisempi, pystyy usein perustelemaan itselleen lähes minkätahansa asian hyvin. Tunnen monia, jotka tykkäävät olla yksin ja olen itsekin siihen taipuvainen. Mutta yksinään en koskaan koe mitään, mitä koen muiden ihmisten seurassa. Voin perustella itselleni yksinään olemisen aina niin, että saan mielenrauhan, mutta kun vihdoin lähden johonkin, koen jotain mitä en olisi voinut keksiä ennalta. Kyllä minäkin silti pidän rajan, etten lahjoita itseäni ihmismassoille ja juokse joka bileissä teeskentelemässä että on kivaa, mutta silloin tällöin kun on mahdollisuus, minä menen.
Siksi minä en anna periksi omalle henkiselle laiskuudelleni olla sosiaalinen ja menen välillä vaikkei huvittaisikaan, koska minulle jää siitä aina käteen enemmän kuin hyvin perustellusta yksinolosta. On kuitenkin tehtävä kompromisseja, koska en nauti monienkaan ihmisten seurasta niin paljon, että jaksaisin sitä jatkuvasti. Yksi vaihtoehto on olla vain vitsikäs, seurustella jonkun valmiin kaveriporukan kanssa aina välillä ja sitten taas kadota. Poikaystävä löytyi niin, että tulimme toimeen kuin sveitsiläinen kello ilman kyllästymistä, siinä ei kompromisseja sitten tehdäkään.
Että kannattaa kuunnella itseään, mutta kokeilla myös rajojaan ja olla olettamatta tietävänsä kaikkea, ennen kuin kokeilee.
"sen sijaan että yrittäisi vastata muiden luomaa kuvaa onnellisesta elämästä, kannattaisi ehkä mennä itseensä ja kysyä ihan omalta itseltään millainen elämä tuottaisi tyytyväisyyttä itselle, JOS MAAILMASSA EI OLISI KETÄÄN MUUTA."
Just tällanen elämä, mitä tällä hetkellä elän paitsi et nuorta naista olis tarjolla aina, kun halu iskisi. Olen siis hyvin lähellä unelmaani!
jos löytyy jostain kirjastosta ja joudan käymään. Ainakin itse tarvitsen pienen vallankumouksen omassa elämässäni. Haluaisin vain erota koko paskasta ja elää vapaana omillani erossa yhteiskunnasta jossa en kelpaa. Tai korkeintaan kelpaan hyväksikäytettäväksi johonkin orjaharjoitteluun. Solmun pää näyttää löytyvän itsehyväksynnän opettelemisesta, joka on yllättävän hankalaa, kun on dissannut itseään koko elämänsä. Sitten pitäisi löytää jokin seuraava askel, että löytäisi oman jutun, jolla pärjää ettei ole täysin systeemin vanki.
Juu, elämä opettaa!! . . . Useinkin avoiero on sellainen paikka, jossa joutuu pysähtymään miettimään asioita. . . Ja yleensäkin elämänvastukset opettavat. Ja väitän ,että mitä enemmän elämä koettelee, niin sitä itsenäisemmäksi ja riippumattomammaksi ihminen tulee muista ihmisistä.
Useinkin ne ystävät häviävät juuri silloin, kun heitä eniten tarvitsisi. . . silloin on vain opittava tulemaan yksin ja itsensä kanssa toimeen.
Itse olen melko paljonkin pohtinut materiaalisia ja muita tarpeita. Olen myös miettinyt, miten paljon voisin täyttää ei-välttämättömiä tarpeita yksinomaan mielikuvituksen avulla. Mielestäni jo nykyisellään olen oppinut tyytymään paljon vähempään kuin valtaosa ihmisistä. On minullakin tosin ainakin yksi materiaalinen pahe ja se on naisten vaatteiden hankkiminen, mutta en voi nähdä sitä huonona asiana, koska siitä sentään saan jonkinlaista piristystä eikä muita sellaisia asioita juurikaan ole.
En jaksa tuohon parisuhdeasiaan ottaa kantaa enkä muutenkaan sen enempiä tähän kirjoitella. Tai no, mitä kumppaniin tulee niin itse olen jo pitkään ajatellut naistyypillisemmin, että parempi yksin kissojen kanssa kuin huonossa suhteessa. Kissoja ei kyllä ole.
hyvä teksti.
Olen luopunut parisuhteen hakemisesta juuri sen takia, että "omalla ajallani" haluan olla täysin vapaasti. Töissä käyn ja tykkään työstäni. Toisaalta se on niin sosiaalista ja vaatii jatkuvaa esillä olemista, että sen jälkeen joka tapauksessa haluan hetken hiljaisuuden. Sitten jaksaa lähteä harrastuksiin, jotka ovat sosiaalisia nekin. Eli kun tulen kotiin niin haluan kirjaimellisesti heittää jalat tyynylle ja vain levyttää. Lomilla tykkään matkustella mutta yksin, en ikinä lähtisi seuramatkalle tai edes kaverin kanssa reissuun.
Tätä palstaa lueskelen lähinnä kuriositeetista. Nyt, kolmen vuoden sinkkuuden jälkeen, tiedän että olen onnellisin juuri näin. Kuuma kesä vain todisti arveluni oikeaksi, koska viimeisin (pitkäaikainen) kumppanini rutisi aina kun oli hellettä.