Vaikka tämä on tavallaan kommentti superneitsyen kirjoitukseen, niin ajattelin kuitenkin tehdä tästä oman ketjun. Nimittäin siitä, että me ihmiset oikeasti olemme erilaisia persoonia eivätkä kaikki ihmiset ole mitään parisuhde-ihmisiä. Olen itse siitä malliesimerkki. Olen 38-vuotias sinkkunainen ja elänyt suurimman osan elämääni enemmän tai vähemmän yksin. Minulla on ollut elämäni aikana tasan kaksi parisuhdetta ja kumpikin kesti vain muutaman vuoden enkä rehellisesti sanoen ollut niissä onnellinen kuin ehkä noin puoli vuotta kestävän alkuhuuman aikana. Sen jälkeen tunsin itseni lähinnä ahdistuneeksi ja koin, ettei minulla ollut omaa tilaa. Seksuaalista nautintoa koin aluksi, mutta sekin vähitellen hiipui, kun koin toisen osapuolen vaativan minulta enemmän kuin itseltään. Näissä seurustelusuhteissa ahdisti se toisen lähes jatkuva läsnäolo ja oman ajan ja tilan puute. Kun ne suhteet loppuivat, koin päässeni melkein kuin vapaaksi vankilasta. Mitään suurta kaipausta en kumpaankaan mieheen tuntenut jälkeenpäin.
Nyt jälkeenpäin tuntuu siltä, että ryhdyin noihin suhteisiin vain siksi että yritin alitajuisesti todistaa itselleni ja ympäristölleni olevani normaali. Olen kuitenkin vähitellen alkanut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen enkä yritä teeskennellä muuta. Totuus on, etten ole mikään parisuhde-ihminen, vaan yksinkertaisesti viihdyn yksin ja omillani. Sellainen minä vain olen. Siksi en ole käynyt moneen vuoteen baareissakaan, koska en halua että kukaan mies yrittää lähestyä minua.
Viihdyn siis pitkiä aikoja yksin eikä minulla ole vilkasta sosiaalista elämää eikä laajaa ystäväpiiriä. Toki en ole mikään mökkihöperö, vaan on minulla muutama ystävä, joita joskus silloin tällöin tapaan ja saatan käydä heidän kanssaan vaikka ulkona syömässä tai elokuvissa. Ja se on ihan mukavaa vaihtelua välillä. Tulen myös hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja rupattelen ruokatunnilla heidän kanssaan monenlaista, mutta pidän heidät tietyn etäisyyden päässä. Vanhempani ovat kuolleet ja minulla on yksi sisko, jonka luona käyn välillä kyläilemässä ja jonka kanssa joskus soitellaan. Muuten vietän suurimmaksi osaksi vapaa-aikani yksin. Lueskelen, katselen telkkaria, surffaan joskus netissä ja ulkoilen.
Mutta silti en tunne itseäni mitenkään onnettomaksi, ahdistuneeksi tai edes yksinäiseksi. En osaa sanoa mistä se johtuu, mutta tällainen vain olen. Miesseurasta ei olisi koskaan ollut puutetta, mikäli olisin halunnut. Olin nuorempana hyvinkin kaunis enkä ole mikään hullumman näköinen vieläkään ikäisekseni. Moni onkin ihmetellyt, että kuinka noin kivannäköinen nainen on onnistunut pysymään sinkkuna. En ole kuitenkaan koskaan jaksanut juurta jaksain alkaa selittämään omaa tilannettani. Yksinkertainen totuus vaan lienee, etten sovellu parisuhteeseen, vaan olen onnellisempi sinkkuna. Mutta olen kai senverran harvinainen tapaus, että minua pidetään kummajaisena. Sinkkuus ei ole nykyään mitään harvinaista, mutta sinkku joka ei edes hae parisuhdetta vaan välttelee sitä, taitaa olla epätavallisempi ilmiö, koska ei tavallaan mahdu siihen yleiseen vallalla olevaan muottiin.
Nyt jälkeenpäin tuntuu siltä, että ryhdyin noihin suhteisiin vain siksi että yritin alitajuisesti todistaa itselleni ja ympäristölleni olevani normaali. Olen kuitenkin vähitellen alkanut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen enkä yritä teeskennellä muuta. Totuus on, etten ole mikään parisuhde-ihminen, vaan yksinkertaisesti viihdyn yksin ja omillani. Sellainen minä vain olen. Siksi en ole käynyt moneen vuoteen baareissakaan, koska en halua että kukaan mies yrittää lähestyä minua.
Viihdyn siis pitkiä aikoja yksin eikä minulla ole vilkasta sosiaalista elämää eikä laajaa ystäväpiiriä. Toki en ole mikään mökkihöperö, vaan on minulla muutama ystävä, joita joskus silloin tällöin tapaan ja saatan käydä heidän kanssaan vaikka ulkona syömässä tai elokuvissa. Ja se on ihan mukavaa vaihtelua välillä. Tulen myös hyvin toimeen työkavereiden kanssa ja rupattelen ruokatunnilla heidän kanssaan monenlaista, mutta pidän heidät tietyn etäisyyden päässä. Vanhempani ovat kuolleet ja minulla on yksi sisko, jonka luona käyn välillä kyläilemässä ja jonka kanssa joskus soitellaan. Muuten vietän suurimmaksi osaksi vapaa-aikani yksin. Lueskelen, katselen telkkaria, surffaan joskus netissä ja ulkoilen.
Mutta silti en tunne itseäni mitenkään onnettomaksi, ahdistuneeksi tai edes yksinäiseksi. En osaa sanoa mistä se johtuu, mutta tällainen vain olen. Miesseurasta ei olisi koskaan ollut puutetta, mikäli olisin halunnut. Olin nuorempana hyvinkin kaunis enkä ole mikään hullumman näköinen vieläkään ikäisekseni. Moni onkin ihmetellyt, että kuinka noin kivannäköinen nainen on onnistunut pysymään sinkkuna. En ole kuitenkaan koskaan jaksanut juurta jaksain alkaa selittämään omaa tilannettani. Yksinkertainen totuus vaan lienee, etten sovellu parisuhteeseen, vaan olen onnellisempi sinkkuna. Mutta olen kai senverran harvinainen tapaus, että minua pidetään kummajaisena. Sinkkuus ei ole nykyään mitään harvinaista, mutta sinkku joka ei edes hae parisuhdetta vaan välttelee sitä, taitaa olla epätavallisempi ilmiö, koska ei tavallaan mahdu siihen yleiseen vallalla olevaan muottiin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
paineita osoittaa edes jollekin miehuutensa, mikä tarkoittaa jonkinlaista "lovea pistoolin kahvaan", siis kaatoa. Naisilla vastaava paine lienee olemassa, mutta vähän eri sävyllä.
Jokainen olkoon niinkuin on. Jos hyvältä tuntuu.
Voi elää myös ystävyys-suhteessa ilman parisuhdetta?
Olen sua pari vuotta nuorempi mies ja en ole koskaan ollut parisuhteessa.
Minäkin viihtyisin melko hyvin yksin, mutta kaipaan naisen läheisyyttä, hellyyttä
ja tietysti seksiäkin. Välittäminen ja rakkaus olisi varmaan myös erittäin mukavaa,
mutta tämä on tietysti vain valistunut arvaus, koska en ole ikinä sellaista kokenut.
En välitä siitä mitä muut ajattelevat vaikka monet miehet varmaan
ajattelevat, että olen homo, koska minulla ei ikinä ole naisystävää.
Olen 50 mies ja koko elämäni ollut sinkku. Tilanteesi, selityksesi ja mielipiteesi voisivat olla suoraan minulta, niin samanlaisia olemme. No, tosin en ole hyvännäköinen, en ole koskaan ollut.
Minulla on myös ollut/on edelleen vain yksi naissuhde. Olemme kyllä kumpikin hyvin tyytyväisiä toisiimme, mutta haluamme silti säilyttää vapautemme. Ainakin minä ahdistun pitemmästä yhdessäolosta. Tapaaminen onkin sitten taas yhtä juhlaa, sunnuntaita, kun emme elä arkea yhdessä.
En tosiaan ole parisuhdeihminen, sen tämä suhde on opettanut. Toisaalta pystyn suhteeseen naisen kanssa ja tekemään hänet onnelliseksi ainakin jossainmäärin.
Näyttää siltä, että pariutumisaikana naiset vaistosivat epäkelpouteni ja hylkäsivät minut. Ehkä minäkin alitajuisesti ymmärsin sen, enkä yrittänyt suhteeseen täydellä innolla.
Sanoisin olevani hyvin tyytyväinen elämääni menneisyydessä ja varsinkin nyt. Olen tehnyt elämästäni itselleni sopivan. Lienee ikuisuuskysymys, paljonko olen sen itse rakentanut, ja paljonko yhteiskunta on minua siihen tuupannut. Ehkä molempia.