TAISTO SINISALO
Historiasta käydään kiihkeää taistelua
Muinaiset kreikkalaiset nimittivät historiaa "elämän opettajaksi".
Ihmisten erottamattomana kanssakulkijana uusilla teillä, uljaimmissakin tulevaisuudensuunnitelmissa on aina ollut ja on menneiden polvien jättämä elämänkokemus. Jokainen polvi tarkastelee kyllä menneisyyttä uusista näkökannoista ja uudella tietoisuudella. Eri tilanteissa historia avaa ohjeekseen tulevaisuudelle uusia puoliaan. Näin itse historiakin on jatkuvien muutosten alainen.
On aikoja, jolloin historian merkitys kasvaa. Sellaisia ovat erityisesti yhteiskunnalliset murrosvaiheet, suuret käännekohdat. Juuri tällaisissa vaiheissa tarvitaan vertailuperusteita, joiden avulla voidaan rikastuttaa ymmärrystä muun muassa historiaan aina liittyneiden jyrkkien käänteiden tavoitteista, sosiaalisesta sisällöstä, luokkaluonteesta.
Työväenliikkeen nykyajattelun historiattomuus
Historian valossa puhutaan usein yhteiskunnallisesta ja historiallisesta aloitteesta, hegemoniasta. Nämä tekijät saattavat ilmetä muuttuvina lyhyinäkin aikaväleinä. Muistamme esimerkiksi 1970 -luvulla Leniniin kohdistuneen suuren kiinnostuksen ja sen vaikutuksen esim. huomattavien nuorisojoukkojen maailmankuvan muovaajana.
Nyt aloite, hegemonia on varsin hallitsevasti porvaristolla. Ja miten suuresti ovatkaan muuttuneet historiasta nousevat vaikutteet. Naapuriystävyyden ja solidaarisen kansainvälisyyden sijaan oikeutetaan nyt sotapolitiikka ja siihen liittyneitä järjestöjä ja "sankareita". Porvaristo käy kiihkeää taistelua historiasta ja kirjoittaa varsinkin lähihistoriaa uudelleen tueksi tavoitteilleen.
Samaan aikaan aiheellisestikin korostetaan työväenliikkeen aatteettomuutta. Näen tässä paljolti työväenliikkeen nykyajattelun historiattomuuden. Siteet perinteeseen ovat monelta kuin katkenneet. Kestävämpiäkin arvoja hylätään tai hyljeksitään. Porvariston aloitteen luomat suhdanteet hallitsevat keskusteluja.
olemme suurten mullistusten myötäeläjiä ja on luonnollistakin, että moni asia on tarkasteltava uudelleen. Mutta olisi suuri virhe elää kuin kirjoitettaisiin vuosi nolla. Uutta ja elävää työväenliike kykenee rakentamaan vain tiedostamalla monipuolisen erittelyn pohjalta, miten tähän on tultu. Siinä on nytkin apuna työväenliikkeen koko kokemuksen rikkaus, menneiden taistelijapolvien elämäntieto.
Muinaisilla kreikkalaisilla oli myös muistin jumalatar. Sitä pidettiin tieteiden ja taiteiden jumalattarien äitinä. Mnemosynes ei ole apunamme. Marxilaisuus taas opettaa, että yhteiskunnallisen kehityksen lainomaisuudet toimivat ihmisten tietoisuuden ja tavoitteiden kautta. Historian tekijänä voi olla vain joukkojen tietoisuus ja tahto. Juuri siksi käydään nyt niin tuimia taisteluja siitä, millaisia historian lehtiä tulevaisuuden rakentajat selailevat ja tutkivat.
Kollektiivisuus ja yksilö
Vanhan työväenpuolueen Forssan kokouksen juhlavuosi kohdistaa huomiomme koko vanhan työväenliikkeen aikaan, vuosisadan vaihteesta vuoteen 1918. Se oli koko työväenliikkeen suuren nousun ja voittojen kausi. Työväenliikkeenvoima toimi keskeisenä koko kansakuntamme kasvussa.
Vanhan työväenliikkeen kokemukset omaavat suuren ajankohtaisuuden työväenliikkeen nykyisessä murroksessa.
Vanhassa työväenliikkeessä alkoi väittely työväenliikkeen perusstrategiasta - keskeisenä kysymyksenä se, mikä on toiminnan päävoima. Vastakkain olivat jo tällöin marxilainen, joukkojen merkitykseen rakentuva linja ja toisaalta ahdas parlamentarismi, "ministeri ja salonkisosialismi" (O. W. Kuusinen).
Nykyisin tätä asiaa pohdittaessa puhutaan politiikkakäsityksestä. Esillä on runsas kokemus joukkojen ja valtion keskinäissuhteista yleensä ja sosialismikokeiluista erityisesti ja myös keskustelu ns. kansalaisyhteiskunnasta.
Vanha työväenliike valitsi päälinjakseen 1905-06 marxilaiset käsitykset. Tiedämme, että viivyttely vuonna 1917 tähän nojaavissa ratkaisuissa saattoi olla Suomen työväenliikkeen pahimpia epäröintejä¹. Kuitenkin joukkotoiminnan voimakas kokemus kymmenen vuoden ajalta yhdisti 1918 työväenliikkeen.
Forssan kokouksen juhlavuodelle omistetussa keskustelussa tutkija Jari Ehrnrooth arvosteli vanhan työväenliikkeen perinnettä siitä, ettei sen pohjalta kasvatettu modernin yhteiskunnan yksilöitä, vaan omaan kollektiiviinsa henkisesti sidottuja liikkeen jäseniä. Tähän ajatteluun nojasi hänen johtopäätöksensä kansainvälisestä työväenliikkeestä aatteellisena vainajana.
Vanhan suuntataistelun henki on elänyt kaikki Forssan jälkeiset vuodet. 1970 -luvulla SDP:n johto vastasi oikein kirjallisesti SKP:n yhteistyötarjoukseen, ettei se pidä "ulkoparlamentarismia" työväenliikkeelle sopivana.
Vanha työväenliike kasvoi voimassaan ja saavutti voittonsa kooten maaseudun ja asutuskeskusten joukkoja heidän etuihinsa rakentuvan ohjelman mukaiseen toimintaan. Juuri yhteistoiminta, kollektiivisuus ratkaisi sen kamppailuissa. Työväenliike ei toki kieltänyt eikä kiellä yksilöiden merkitystä. Johtajuus ratkaistiin kuitenkin silloin - kuten myöhemminkin - kunkin kyvyllä, taidolla ja tahdolla toteuttaa joukkojen tahtoa. Kansainvälisen työväenliikkeen historia tästä periaatteesta poikkeamisesta on tappioiden reimaroima.
Olisivatko yhteiskunnalliset olot nyt siten "modernisoituneet" niin, että tämä linja olisi väärä? Jos näin olisi, pitäisi yhteiskunnasta löytyä sellaiset tilanteen muutoksen tekijät, että ne kumoaisivat joukkojen ja joukkoliikkeiden tarpeet. Sellaisia ei kukaan voi osoittaa. Kapitalismi sortaa yhä laajempia kansanjoukkoja ja asettaa ne yhä yhdenmukaistuvaan asemaan suhteessa suurpääomaan. Tarvitsee vain viitata työttömyyteen. Milloinkaan porvarillinen politiikka ei liene suuntautunut maassamme niin laajoja väestöryhmiä vastaan kuin nyt. Porvariston politiikan tavoitteet eivät rakennu suinkaan "modernin yksilön", vaan pankki- ja suurpääoman, viime kädessä ylikansallisten monopolien ja niitä edustavien liittoumien eduille. Suurporvaristo on kansan enemmistön kollektivisoitunut vastustaja, jonka vain joukkojen tahto ja voima voi murtaa.
Ihminen yksilönä on toki kasvanut tiedoiltaan ja edellytyksiltään. Television kanssa kotipiirissään vaikka koviakin väittelyjä käyden hän on kuitenkin varsin voimaton. Muutoksen tekijäksi voi nousta vain tyytymättömyyden kollektiivisiksi johtopäätöksiksi kokoava muutostahto. Siinä on työväenliikkeen poliittinen päätehtävä tänäänkin.
Porvariston ideologinen tarjonta on aina sisältänyt tunnuksen: "jokainen on oman onnensa seppä". SKPy:n² keskuskomitea on ilmentänyt kokemuksen oikein lausuessaan Forssan kokouksen 90 -vuotislausumassaan: "...tarvitaan yhteisen joukkovoiman käyttöä, periaatteellista luokkataistelua ja jäsenvaltaisuutta kaikessa työväenliikkeen toiminnassa." Forssan kokouksen kutsu toimii ajankohtaisena myös tälle päivälle: "...taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on."
Historia opettaa optimismia
SKP:n historiassa on myös maanalaisuuden kaudelta monia jaksoja, joilla on paljon kerrottavaa tälle päivälle. Sellainen on tietysti 1930 -luvun alkupuolen pula- ja taantumuskausi taisteluineen. 1930 -luvun loppupuolen ns. kansanrintamakausi on tietty vastaus tähänkin kokemukseen. Sen ajankohtaisuus on myös juuri nyt hyvin suuri.
Kominternin³ ja SKP:n VI edustajakokouksen linja taistelussa sodan ja fasismin vaaraa vastaan oli silloiseen tilanteeseen mitä johdonmukaisin ja oikein vastaus. Vaikka se ei koskaan johtanut sen enempää työväen tiiviiseen yhteisrintamaan kuin sodan vaarojen torjuntaan kyenneeseen kansanrintamaan, oli se kuitenkin sodan- ja fasisminvastaisten taistelujen myöhempien voittojen tärkeä voimatekijä.
Oli ymmärrettävää, että sodanjälkeisissä kuumeisissa uuden rakentamisen oloissa tuon kauden yksityiskohtainen tutkiminen ei ollut keskeisesti esillä. Myöhemmin se on jäänyt ikäänkuin monien muiden vaativien ajanjaksojen tutkimisen vuoksi hieman sivummalle puolueen ja myös yleisessä historiankirjoituksessa. On ymmärrettävää, että porvaristo ei tahdo esimerkiksi vuoden 1936 vaalien ja Cajanderin hallituskauden poliittisten virtausten yksityiskohtaista erittelyä. Nämä aiheet kuuluvat työväenliikkeen historiantutkimusaineistoon, jolloin SKP:n toimien ohella SDP:n historian tutkiminen on tärkeää. Tästä kaudesta johtavat tiet SDP:n oppositiovoimien, muun muassa ns. kuutosten, kehitykseen ja laajempaankin rauhanoppositioon.
Niin tärkeää kuin puoluehistoriamme onkin, sen merkitys kasvaa siitä, miten kyvykkäästi kykenemme yhdistämään sen arvioihin koko kansamme elämän vaiheet.
O. W, Kuusinen arvioi jo SKP:n kuudennessa edustajakokouksessa, että "Suomen työväenliikkeen historiassa ei ole koskaan ollut näin laajaa intelligenssin tyytymättömyyttä" kuvatessaan sodan- ja fasisminvastaisen taistelun asenteita. Sallittaneen rikastaa tätä kuvaa kahdella kotimaakuntani kulttuurielämän toimintaan liittyvällä havainnolla. Ne koskevat Toivo Pekkasta ja Elli Tompuria. Ensiksi mainittu kirjailija kulki ovelta ovelle kokoamassa kuolemanrangaistuksen vastaisen kansalaisadressin allekirjoituksia. Tompuri, näyttelijä ja lausuntataiteilija, taas järjesti lausunta-illan vastalauseeksi natsien kirjojen poltolle tunnuksella "Heine ei pala tulessakaan".
Aika, jota 1930 -luvulla elettiin, oli suurten vaikeuksien ja tappioiden, mutta myös esimerkillisen rohkeuden aikaa.
SKP:n 75 -vuotisen historian rikkaan aiheen ympärillä haluan kohdistaa kiitoksen ja kunnioituksen syvät tunteet puolueen veteraaneille. Poismenneetkin ovat työllään keskuudessamme.
Työväenliike on tulevaisuuden liikettä. Sen taival on ollut ja on vaikea mutta innostava. Marxilaisuus on jäävä vuosisatamme vaikutusvaltaisimmaksi aatteeksi. Tappioidenkaan edessä lippua ei ole laskettu. Surutyön sijaan on nytkin katsottava eteenpäin sukupolvien liittoa ja tulevaisuuden voittoja rakentaen.
Historia opettaa meille optimismia.
1993
TAISTO SINISALO
--------------------------------------------------------------------------------
¹ Joukot olisivat olleet halukkaita valtiovallan haltuunottoon 1917 yleislakon yhteydessä, valmiita muuttamaan yleislakon vallankumoukseksi. Puolueen (SDP) johto lopetti lakon ja antoi ymmärtää, että maahan oli jo perustettu punainen senaatti. Tuolloin porvaristo ei olisi vielä ollut riittävän varustautunut aseellisen yhteenoton varalle. Seuraavana vuonna, kun vallankumous lopulta tapahtui, porvaristo oli (Saksan avustuksella) jo hyvin varustautunut ja valkoiset valtasivat taistelujen jälkeen Suomen sosialistisen tasavallan.
² Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys), SKP:n toimintaa jatkanut yhdistys ennen uudelleenrekisteröintiä 1997.
³ Kommunistinen internationaali, ~kommunististen puolueiden 'kattojärjestö'.
Historiasta käydään kiihkeää taistelua
Muinaiset kreikkalaiset nimittivät historiaa "elämän opettajaksi".
Ihmisten erottamattomana kanssakulkijana uusilla teillä, uljaimmissakin tulevaisuudensuunnitelmissa on aina ollut ja on menneiden polvien jättämä elämänkokemus. Jokainen polvi tarkastelee kyllä menneisyyttä uusista näkökannoista ja uudella tietoisuudella. Eri tilanteissa historia avaa ohjeekseen tulevaisuudelle uusia puoliaan. Näin itse historiakin on jatkuvien muutosten alainen.
On aikoja, jolloin historian merkitys kasvaa. Sellaisia ovat erityisesti yhteiskunnalliset murrosvaiheet, suuret käännekohdat. Juuri tällaisissa vaiheissa tarvitaan vertailuperusteita, joiden avulla voidaan rikastuttaa ymmärrystä muun muassa historiaan aina liittyneiden jyrkkien käänteiden tavoitteista, sosiaalisesta sisällöstä, luokkaluonteesta.
Työväenliikkeen nykyajattelun historiattomuus
Historian valossa puhutaan usein yhteiskunnallisesta ja historiallisesta aloitteesta, hegemoniasta. Nämä tekijät saattavat ilmetä muuttuvina lyhyinäkin aikaväleinä. Muistamme esimerkiksi 1970 -luvulla Leniniin kohdistuneen suuren kiinnostuksen ja sen vaikutuksen esim. huomattavien nuorisojoukkojen maailmankuvan muovaajana.
Nyt aloite, hegemonia on varsin hallitsevasti porvaristolla. Ja miten suuresti ovatkaan muuttuneet historiasta nousevat vaikutteet. Naapuriystävyyden ja solidaarisen kansainvälisyyden sijaan oikeutetaan nyt sotapolitiikka ja siihen liittyneitä järjestöjä ja "sankareita". Porvaristo käy kiihkeää taistelua historiasta ja kirjoittaa varsinkin lähihistoriaa uudelleen tueksi tavoitteilleen.
Samaan aikaan aiheellisestikin korostetaan työväenliikkeen aatteettomuutta. Näen tässä paljolti työväenliikkeen nykyajattelun historiattomuuden. Siteet perinteeseen ovat monelta kuin katkenneet. Kestävämpiäkin arvoja hylätään tai hyljeksitään. Porvariston aloitteen luomat suhdanteet hallitsevat keskusteluja.
olemme suurten mullistusten myötäeläjiä ja on luonnollistakin, että moni asia on tarkasteltava uudelleen. Mutta olisi suuri virhe elää kuin kirjoitettaisiin vuosi nolla. Uutta ja elävää työväenliike kykenee rakentamaan vain tiedostamalla monipuolisen erittelyn pohjalta, miten tähän on tultu. Siinä on nytkin apuna työväenliikkeen koko kokemuksen rikkaus, menneiden taistelijapolvien elämäntieto.
Muinaisilla kreikkalaisilla oli myös muistin jumalatar. Sitä pidettiin tieteiden ja taiteiden jumalattarien äitinä. Mnemosynes ei ole apunamme. Marxilaisuus taas opettaa, että yhteiskunnallisen kehityksen lainomaisuudet toimivat ihmisten tietoisuuden ja tavoitteiden kautta. Historian tekijänä voi olla vain joukkojen tietoisuus ja tahto. Juuri siksi käydään nyt niin tuimia taisteluja siitä, millaisia historian lehtiä tulevaisuuden rakentajat selailevat ja tutkivat.
Kollektiivisuus ja yksilö
Vanhan työväenpuolueen Forssan kokouksen juhlavuosi kohdistaa huomiomme koko vanhan työväenliikkeen aikaan, vuosisadan vaihteesta vuoteen 1918. Se oli koko työväenliikkeen suuren nousun ja voittojen kausi. Työväenliikkeenvoima toimi keskeisenä koko kansakuntamme kasvussa.
Vanhan työväenliikkeen kokemukset omaavat suuren ajankohtaisuuden työväenliikkeen nykyisessä murroksessa.
Vanhassa työväenliikkeessä alkoi väittely työväenliikkeen perusstrategiasta - keskeisenä kysymyksenä se, mikä on toiminnan päävoima. Vastakkain olivat jo tällöin marxilainen, joukkojen merkitykseen rakentuva linja ja toisaalta ahdas parlamentarismi, "ministeri ja salonkisosialismi" (O. W. Kuusinen).
Nykyisin tätä asiaa pohdittaessa puhutaan politiikkakäsityksestä. Esillä on runsas kokemus joukkojen ja valtion keskinäissuhteista yleensä ja sosialismikokeiluista erityisesti ja myös keskustelu ns. kansalaisyhteiskunnasta.
Vanha työväenliike valitsi päälinjakseen 1905-06 marxilaiset käsitykset. Tiedämme, että viivyttely vuonna 1917 tähän nojaavissa ratkaisuissa saattoi olla Suomen työväenliikkeen pahimpia epäröintejä¹. Kuitenkin joukkotoiminnan voimakas kokemus kymmenen vuoden ajalta yhdisti 1918 työväenliikkeen.
Forssan kokouksen juhlavuodelle omistetussa keskustelussa tutkija Jari Ehrnrooth arvosteli vanhan työväenliikkeen perinnettä siitä, ettei sen pohjalta kasvatettu modernin yhteiskunnan yksilöitä, vaan omaan kollektiiviinsa henkisesti sidottuja liikkeen jäseniä. Tähän ajatteluun nojasi hänen johtopäätöksensä kansainvälisestä työväenliikkeestä aatteellisena vainajana.
Vanhan suuntataistelun henki on elänyt kaikki Forssan jälkeiset vuodet. 1970 -luvulla SDP:n johto vastasi oikein kirjallisesti SKP:n yhteistyötarjoukseen, ettei se pidä "ulkoparlamentarismia" työväenliikkeelle sopivana.
Vanha työväenliike kasvoi voimassaan ja saavutti voittonsa kooten maaseudun ja asutuskeskusten joukkoja heidän etuihinsa rakentuvan ohjelman mukaiseen toimintaan. Juuri yhteistoiminta, kollektiivisuus ratkaisi sen kamppailuissa. Työväenliike ei toki kieltänyt eikä kiellä yksilöiden merkitystä. Johtajuus ratkaistiin kuitenkin silloin - kuten myöhemminkin - kunkin kyvyllä, taidolla ja tahdolla toteuttaa joukkojen tahtoa. Kansainvälisen työväenliikkeen historia tästä periaatteesta poikkeamisesta on tappioiden reimaroima.
Olisivatko yhteiskunnalliset olot nyt siten "modernisoituneet" niin, että tämä linja olisi väärä? Jos näin olisi, pitäisi yhteiskunnasta löytyä sellaiset tilanteen muutoksen tekijät, että ne kumoaisivat joukkojen ja joukkoliikkeiden tarpeet. Sellaisia ei kukaan voi osoittaa. Kapitalismi sortaa yhä laajempia kansanjoukkoja ja asettaa ne yhä yhdenmukaistuvaan asemaan suhteessa suurpääomaan. Tarvitsee vain viitata työttömyyteen. Milloinkaan porvarillinen politiikka ei liene suuntautunut maassamme niin laajoja väestöryhmiä vastaan kuin nyt. Porvariston politiikan tavoitteet eivät rakennu suinkaan "modernin yksilön", vaan pankki- ja suurpääoman, viime kädessä ylikansallisten monopolien ja niitä edustavien liittoumien eduille. Suurporvaristo on kansan enemmistön kollektivisoitunut vastustaja, jonka vain joukkojen tahto ja voima voi murtaa.
Ihminen yksilönä on toki kasvanut tiedoiltaan ja edellytyksiltään. Television kanssa kotipiirissään vaikka koviakin väittelyjä käyden hän on kuitenkin varsin voimaton. Muutoksen tekijäksi voi nousta vain tyytymättömyyden kollektiivisiksi johtopäätöksiksi kokoava muutostahto. Siinä on työväenliikkeen poliittinen päätehtävä tänäänkin.
Porvariston ideologinen tarjonta on aina sisältänyt tunnuksen: "jokainen on oman onnensa seppä". SKPy:n² keskuskomitea on ilmentänyt kokemuksen oikein lausuessaan Forssan kokouksen 90 -vuotislausumassaan: "...tarvitaan yhteisen joukkovoiman käyttöä, periaatteellista luokkataistelua ja jäsenvaltaisuutta kaikessa työväenliikkeen toiminnassa." Forssan kokouksen kutsu toimii ajankohtaisena myös tälle päivälle: "...taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on."
Historia opettaa optimismia
SKP:n historiassa on myös maanalaisuuden kaudelta monia jaksoja, joilla on paljon kerrottavaa tälle päivälle. Sellainen on tietysti 1930 -luvun alkupuolen pula- ja taantumuskausi taisteluineen. 1930 -luvun loppupuolen ns. kansanrintamakausi on tietty vastaus tähänkin kokemukseen. Sen ajankohtaisuus on myös juuri nyt hyvin suuri.
Kominternin³ ja SKP:n VI edustajakokouksen linja taistelussa sodan ja fasismin vaaraa vastaan oli silloiseen tilanteeseen mitä johdonmukaisin ja oikein vastaus. Vaikka se ei koskaan johtanut sen enempää työväen tiiviiseen yhteisrintamaan kuin sodan vaarojen torjuntaan kyenneeseen kansanrintamaan, oli se kuitenkin sodan- ja fasisminvastaisten taistelujen myöhempien voittojen tärkeä voimatekijä.
Oli ymmärrettävää, että sodanjälkeisissä kuumeisissa uuden rakentamisen oloissa tuon kauden yksityiskohtainen tutkiminen ei ollut keskeisesti esillä. Myöhemmin se on jäänyt ikäänkuin monien muiden vaativien ajanjaksojen tutkimisen vuoksi hieman sivummalle puolueen ja myös yleisessä historiankirjoituksessa. On ymmärrettävää, että porvaristo ei tahdo esimerkiksi vuoden 1936 vaalien ja Cajanderin hallituskauden poliittisten virtausten yksityiskohtaista erittelyä. Nämä aiheet kuuluvat työväenliikkeen historiantutkimusaineistoon, jolloin SKP:n toimien ohella SDP:n historian tutkiminen on tärkeää. Tästä kaudesta johtavat tiet SDP:n oppositiovoimien, muun muassa ns. kuutosten, kehitykseen ja laajempaankin rauhanoppositioon.
Niin tärkeää kuin puoluehistoriamme onkin, sen merkitys kasvaa siitä, miten kyvykkäästi kykenemme yhdistämään sen arvioihin koko kansamme elämän vaiheet.
O. W, Kuusinen arvioi jo SKP:n kuudennessa edustajakokouksessa, että "Suomen työväenliikkeen historiassa ei ole koskaan ollut näin laajaa intelligenssin tyytymättömyyttä" kuvatessaan sodan- ja fasisminvastaisen taistelun asenteita. Sallittaneen rikastaa tätä kuvaa kahdella kotimaakuntani kulttuurielämän toimintaan liittyvällä havainnolla. Ne koskevat Toivo Pekkasta ja Elli Tompuria. Ensiksi mainittu kirjailija kulki ovelta ovelle kokoamassa kuolemanrangaistuksen vastaisen kansalaisadressin allekirjoituksia. Tompuri, näyttelijä ja lausuntataiteilija, taas järjesti lausunta-illan vastalauseeksi natsien kirjojen poltolle tunnuksella "Heine ei pala tulessakaan".
Aika, jota 1930 -luvulla elettiin, oli suurten vaikeuksien ja tappioiden, mutta myös esimerkillisen rohkeuden aikaa.
SKP:n 75 -vuotisen historian rikkaan aiheen ympärillä haluan kohdistaa kiitoksen ja kunnioituksen syvät tunteet puolueen veteraaneille. Poismenneetkin ovat työllään keskuudessamme.
Työväenliike on tulevaisuuden liikettä. Sen taival on ollut ja on vaikea mutta innostava. Marxilaisuus on jäävä vuosisatamme vaikutusvaltaisimmaksi aatteeksi. Tappioidenkaan edessä lippua ei ole laskettu. Surutyön sijaan on nytkin katsottava eteenpäin sukupolvien liittoa ja tulevaisuuden voittoja rakentaen.
Historia opettaa meille optimismia.
1993
TAISTO SINISALO
--------------------------------------------------------------------------------
¹ Joukot olisivat olleet halukkaita valtiovallan haltuunottoon 1917 yleislakon yhteydessä, valmiita muuttamaan yleislakon vallankumoukseksi. Puolueen (SDP) johto lopetti lakon ja antoi ymmärtää, että maahan oli jo perustettu punainen senaatti. Tuolloin porvaristo ei olisi vielä ollut riittävän varustautunut aseellisen yhteenoton varalle. Seuraavana vuonna, kun vallankumous lopulta tapahtui, porvaristo oli (Saksan avustuksella) jo hyvin varustautunut ja valkoiset valtasivat taistelujen jälkeen Suomen sosialistisen tasavallan.
² Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys), SKP:n toimintaa jatkanut yhdistys ennen uudelleenrekisteröintiä 1997.
³ Kommunistinen internationaali, ~kommunististen puolueiden 'kattojärjestö'.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.