olen kerran aikaisemmin kirjoittanut yksipuolisesta ystävyydestä ja siitä kuinka paljon tämä sattui minuun, puhuimme kaverin kanssa välit "selviksi" ja olen sen jälkeen itkenyt "ystävyytemme loppua" paljon jo kahden ja puolen kuukauden ajan! mutta en vai b vieläkään osaa olla välittämättä vaikka päätin niin, vaikka ystävä haukkui mut ihan pystyyn ja kohteli kuin paskaa, syynä tähän on varmaan se 14 vuoden ystävyys, jonka ajan oikeasti olimme kavereita, mutta sitten erkanimme...
tämä kuulostaa varmasti tosi tyhmältä, mutta miten kaverista oikeasti pääsee yli?
tämä kuulostaa varmasti tosi tyhmältä, mutta miten kaverista oikeasti pääsee yli?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Vain aika auttaa. Klisee "aika parantaa haavat" kuulostaa typerältä, mutta on kuitenkin totta. Sen tulet vielä näkemään. Voi siihen mennä pitkäkin aika, jopa vuosia mutta näin kuitenkin käy.
Voit ehkä nopeuttaa toipumista ajattelemalla hänen ja ystävyytenne huonoja puolia. Jos hän on kohdellut sinua huonosti jo pidemmän aikaa, huomaat kuinka pottumainen tyyppi hän on, eikä sellaisen perään kannata surra. Jos saat itsesi psyykattua näkemään, kuinka hän ei arvostanut sinua pätkääkään, toipuminen nopeutuu yhä vaan. Varo ettet kuitenkaan katkeroidu. Yritä antaa anteeksi. Rukoile vaikka Jumalaa ja Jeesusta auttamaan ja ottamaan surun ja katkeruuden pois.
Minulla oli ystävä, jonka tunsin yli 14 vuotta lähemmäs 20 vuotta. Koskaan hän ei kertonut minulle miten tärkeä tms. olin hänelle. En oikeastaan koskaan tiennyt tai ollut varma, mitä hän minusta ajatteli. Yritin itse olla sellainen ystävä, kuin itse haluaisin ystävieni olevan: Paikalla kun tarvitaan,( lohudttaa jos on tarve, neuvoa,tukea vaikeissa asioissa tms.) lähtee mukaan juhlimaan tms. mitä ikinä ystävyykset keksivät. Vaikka elämäntilanteet muuttuvat, aletaan seurustella, suunnitellaan perhettä tms. Silti en unohtanut ystävääni, joka oli minulle tosi tärkeä. Välimme rikkoontuivat todella myrskyisästi. Ja todella mitättömästä asiasta loppujen lopuksi oli kyse. Hän oli se, ketä välit katkoi, eikä antanut tilaisuutta enää puhua asioita selviksi, ehkä yrittää korjata asiat. Paljon jäi sanomatta, mutta paljon myös tuli sanottua, kun riitelimme kunnolla. Se riita katkoi välimme ja nykyään olemme varmaankin viholliset toisillemme, en edes tiedä. Olen vältellyt kuin ruttoa, samaa asuinpaikkaa, kuin missä hän asuu. Ja nykyisin minulla on todella vähän asiaa Helsinkiin.
Kyllä minuakin on harmittanut välirikkomme todella paljon, sillä me koimme lapsuudessamme paljon sellaista, mitä muut eivät ole. Meillä oli omat seikkailumme ja kommelluksemme, myös omat vastoinkäymiset mikä tuntui vahistavan meitä. Sitten jokin rikkoi sen.
En tahallani sanonut mitään loukkaavaa, kenties joskus toimin väärin tai sanoin hölmösti. Hän ei ikinä antanut palautetta tai kertonut, että nyt toimit väärin. Olen pohjimmiltani hyväsydäminen nuorinainen ja vähän sellainen huolehtivaista tyyppiä. Johtunee siitä, että koin varhaislapsuudessani ja teini-iässä niin paljon paskaa kotona, että yritän parhaani etten katkeroidu kaikesta kokemastani.
Suret ystävääsi, jonka kanssa meni välit poikki. Ehkä kaikki ei olekaan menetetty? Kerroitko koskaan tälle kaverillesi mitä hän sinulle merkitsi? Ei tarvitse tuntea olevansa huono, heikko tai hullu, jos sanoo toiselle että välittää. Pienet sanat ja teot yleensä riittävät, mutta joskus niiden sanojen ja tekojen taakse tarvitaan myös varmistus, ettei jää epäselväksi, mitä ajattelet kaveristasi. Elän parisuhteessa ja me emme ole unohtaneet kertoa toisillemme mitä merkitsemme. Ja miten paljon kumppaniamme rakastamme juuri sellaisena kuin se on. Hyvine ja huonoine puolineen, joita meissä kaikissa on. Sureminen ja ylipääsemisen vaikeus, voi johtua myös siitä, ainakin omalta osaltani, että niin monta asiaa kuitenkin jäi sanomatta. Yhä mietin tätä kaveriani, joka nykyisin on entinen hyvä ystäväni. On vaikeaa päästää irti, jos on tunne että vielä haluaisi toiselle sanoa jotain. Mutta sen olen hyväksynyt ja päästänyt irti. Olen omat aikatauluni täyttänyt harrastuksilla ja muilla puuhilla, jotta aikaa ajattelemiseen ja suremiseen ei olisi. Myös maisemanvaihto on hetkeksi auttanut, mutta silti mieltä painaa tyhjyys, jonka ystäväni jätti. Sitä ei täytä avopuoliso, eikä koirat, eikä varmaan ketään. Mutta elän toivossa, että aika parantaa haavat.
Minulla ja hyvällä ystävälläni oli todella paha riita noin puolitoistavuotta sitten. Tappelimme, huusimme,
ja melkein kirjaimellisesti revimme toisiltamme silmät päästä, koska kumpikin koki olevansa loukattu. Tilanne räjähti loppujenlopuksi käsiin ja välimme tulehtuivat niin, että emme puhuneet toisillemme moneen kuukauteen mitään. Itse olin ihan raivoissani, revin kaikki kaveriani esittävät kuvat, kirjoitin hänestä päiväkirjaan kaikkea mahdollista paskaa ja välttelin häntä kuin ruttoa.
Väliaikaisen tauon jälkeen aloimme pikkuhiljaa lähestymään toisiamme, ilmapiiri oli edelleen hyvin arka ja vaivaantunut. Juttelimme asiat läpi ja sovimme, mutta sanomattahan se oli selvää, että jokin välillämme oli pirstaleina lopullisesti.
Nykyään olemme tekemisissä satunnaisesti ja vaikka riidasta on jo aikaa, se jätti tietyt jäljet, joita ei voi mikään enää korjata. Ennen riitaa meillä oli tosi hyvät välit, ja sen takia koko farssi varmaan otti koville ja paljon. Välimme ovat nykyään melko epäselvät, kädenvääntöä syntyy melkeinpä aina jostakin, enkä aina edes tiedä, olemmeko kavereita enää vai emme, koska siitä välistä puuttuu se aitous ja luottamus, mikä ennen oli.
Pikkuhiljaa olemme alkaneet olla yhä harvemmin tekemisissä, osittain se harmittaa, mutta osittain ei. Itse pidin riitaa eräänlaisena kaveruuden mittapuuna, että tämä jos mikä osoittaa, onko meidän välien tarkoitus säilyä vai ei. Ilmeisesti näin ei sitten ollut.
Ensin ja välillä se harmittaa, mutta toisaalta, opin riidasta valtavasti. Todellinen ystävyys kestää ylä-ja alamäet, mutta tämä ei ollut sellainen. Aina eivät edes pisimmät ja vahvimmatkaan ihmissuhteet kestä, vaikka kuinka haluaisi. Silloin ei auta kuin jatkaa eteenpäin, menneeseen ei kannata jäädä kiinni. Itse olen hyväksynyt kaverisuhteeni päättymisen ja päästänyt irti kaveristani. Toivon hänelle tietenkin kaikkea hyvää elämässä ja niin poispäin, mutta itse haluan siirtyä elämässä eteenpäin ja ottaa vastaan ne todelliset ihmiset, jotka täyttävät kaverini paikan pikkuhiljaa tärkeimpinä ihmisinä. Kaverin menettäminen tuntuu varmasti jokaisella todella pahalta, jonka eteen se on tullut ja tulee. Silloin pitää vain muistaa itse olla vahva ja pitää mielessä, että jonkin loppu on aina alku jollekkin uudelle.
Kuten joku jo sanoikin, aika auttaa. Ystävyyden loppumista joutuu suremaan, ja oman kokemukseni mukaan se voi viedä vuosia. Riipipuu tottakai siitäkin minkälainen ystävyys on ollut kyseessä, ja miten se päättyi.
Itselläni ehkä paras lopputulos mitä on tapahtunut tällaisessa suruprosessissa, on ollut se, etten enää ole ollut vihainen toiselle. Olen kokenut että toiselle voi antaa anteeksi loukkaukset tms pettymyksen, mutta luottamus ei kuitenkaan enää palaudu. Tämä on minun kokemus siitä miten suruprosessissa käy. Se luottamuksen puute on sitten se asia, minkä takia en voisi kuvitella enää ystävyyden jatkoa myöhemmin, vaikka muuten voisin kohtuullisen neutraalisti suhtautua toiseen. Mutta tämä on minun kokemukseni, voi olla toki niin että joillakin ystävyys on voinut korjaantua myöhemmin. - Sinun tapauksessasi on kulunut vasta pari kuukautta, joten on ymmärrettävää että monenlaiset tunnemyllerrykset vielä sinulla on asian suhteen. Anna itsellesi aikaa, ja jos sinulla on muita ihmissuhteita, vaali niitä. Sekin auttaa, jos elämässä on harrastuksia ym, kaikenlaista toimintaa, joka auttaa ainakin hetkeksi irtautumaan näistä ystävyyden loppumiseen liittyvistä tunne- ja ajatteluprosesseista. Toipuminen on mahdollista, kun antaa siihen aikaa.
Mullekin meinaa juuri parhaillaan käydä niin, että erkanen eräästä vanhasta ystävästäni.
Meillä on pitkä yhteinen historia. Mulla on se periaate, että ystävyyssuhteita kannattaa ylläpitää pitkällä tähtäimellä eikä kavereista kannata luopua helpolla. Ajattelen, että välillä voi myös ottaa etäisyyttä ja jotkut ongelmat ystävyyssuhteissa saattavat korjaantua ajan kanssa kun välillä on välimatkaa.
Meidän ystävyyssuhteessamme ongelma oli se, että ystävä kohteli minua täysin itsestäänselvyytenä. Puheluihin ja viesteihin ei vastattu silloin kun ei huvittanut, minun taas piti vastata saman tien tai muuten alkoi tivaus ja patistelu siitä miksen vastaa. Tapaamisia peruttiin vähän väliä ties mistäkin syystä, toki ymmärrän että jokainen peruu joskus tapaamisia, mutta jatkuva peruminen on jo epäkohteliasta. Monen muunkin asian takia mulla oli koko ajan sellainen olo, että ystävä ei arvosta pätkääkään. Minun piti taipua kaikkiin hänen oikkuihinsa, mutta minkään minulle tärkeän asian eteen ei voinut laittaa tikkua ristiin.
Olin pitkään hiljaa, ajattelin että kaiken se kestää ja kärsii. Mutta sitten lopulta aloin perätä oikeuksiani, vaatia että tasapuolisuuden vuoksi myös minun viesteihini on vastattava ja kerroin myös olevani loukkaantunut kun jotain tärkeää, jota olin kovasti odottanut, peruuntui. Mikä on lopputulos? Ystävä sanoo että olen lapsellinen ja järjestän kohtauksia. Että hän ei jaksa enää minun kohtauksiani.
Niinpä niin. Ensin siedät pitkän aikaa huonoa kohtelua, ja sitten kun alat vaatia oikeuksiasi niin toinen ei kestäkään sitä. Olin ok vain niin kauan kuin olin kiltti ja helppo ja taivuin kaikkiin hänen oikkuihinsa.
Mun vaan oli pakko alkaa vaatia oikeuksiani. Huono kohtelu sai minut tuntemaan itseni todella arvottomaksi.
Olen sitä mieltä, että ystävyyssuhteissa on pakko olla sellainen olo, että kokee olevansa arvostettu ja tärkeä. Ja jos sellaista oloa ei ole, niin siitä on pakko voida sanoa ilman että toinen vuorostaan suuttuu minulle.
Sitä on paljon näitä ihmisiä, joilla on yhdet säännöt muille ja toiset itselleen. Muilta voi vaatia mitä vaan ja vetää herneen nenuun jos eivät muut hyppää oman pillin mukaan, mutta jos muut jotain pyytävät, löytyy aina miljoona selitystä, miksi ei käy ja miksi mitään ei voi kyseiseltä pillipiiparilta vaatia...
Itse olen pistänyt välit jäihin tuollaisen "ystävän" kanssa myös. Tulin siihen tulokseen, että hänelle ystävät ovat lähinnä käyttötavaraa, joka otetaan narikasta silloin, kun jotain itse sattuu tarvitsemaan. Tämä tyyppi kyllä suunnittelee ja sopii vaikka mitä, mutta sitten kun pitäisi jotain ihan tapahtuakin, tekee viimetingan oharit milloin mitäkin tekosyytä käyttäen. Joskus jopa teeskentelee, ettei mitään ole muka sovittukaan.
Kyseinen tapaus vielä näyttää pitävän itsestäänselvyytenä sitä, että kyllähän hänen hyvät ystävänsä aina kaiken hänen tekemänsä ymmärtävät. Muuten eivät ole "oikeita" ystäviä. Jostain kumman syystä neidille ei tule mieleenkään miettiä sitä, miten "hyvä ystävä" hän itse on. Kokemuksesta nimittäin tiedän, ettei hän itse sietäisi moista käytöstä keneltäkään muulta. Se on välit poikki alta aikayksikön. Hän kun on niin kovin "herkkä ja syvästi tunteva" ihminen.
Jos muilla on ongelmia, se vain kuitataan sillä, että "Kyllähän se aina pärjää." Yhteydenpitoa on tältä neitoselta turha odottaa, mikäli jonkinlaista tukea kaipaisi. Sitä vaan ollaan kätevästi kiireisiä, jos joku apua tai tukea tarvitsee. Koomisinta lienee, että tämä nainen ihan oikeasti uskoo olevansa hirvittävän empaattinen ja kiltti. Eipä tuo ainakaan hänen käytöksestään tule ilmi. Ehkä se sitten on joku hänen hurskas identiteettinsä vain...
Pahinta tuon "ystävyyden" karille menossa oli se, että jouduin tajuamaan oman tyhmyyteni. Oltiin muka niin hemmetin läheisiä monen monituista vuotta. Minä todellakin uskoin kaikki hänen höpinänsä siitä, miten tärkeä ihminen hänelle olen, vaikka käytös ja teot sitten todistivatkin ihan jotain muuta. Minä kun epätoivoisesti halusin uskoa. En minäkään tahtonut heittää vuosia kestänyttä ystävyyttä noin vain roskakoriin. Vaikka aikapäiviä sitten jo käsitin, kuinka yksipuolista ystävyytemme oli, en vain suostunut hyväksymään sitä.
Vieläkin harmittaa, että menin sen enkeliesityksen uskomaan. Miksen voinut uskoa, minkälainen itsekeskeinen pirulainen sen lempeyden ja ymmärryksen kuoren alla oli? Tosin hän itsekin joskus totesi olevansa hyvä teeskentelemään. Mutta ei. Minä halusin vain uskoa olevani se erikoistapaus, jolle hän pystyy olemaan vilpitön ja rehellinen. Joopa joo...
Toivottavasti todellakin opin edes sen verran, että muistan vastaisuudessa sen, että jos puheet ja teot ovat ristiriidassa keskenään, pitää keskittyä niihin tekoihin. Joillekin kun sanat ovat vain sanoja, vaikka ne kuinka liikuttavilta kuulostaisivatkin vastaanottajan korvissa. Monet itkut on itketty tämän ystävyyden tähden. Nyt, kuukausien kuluttua, alkaa jo tuntua siltä, että koko tyyppi lähinnä vain tympäisee. Eli kyllä ne tunteet jossain vaiheessa ilmeisesti alkavat kuolettua.
Aikamoinen valitusvirsi tästä nyt tuli, mutta olkoon niin. Minä kun en ole aiemmin tästä neidistä kenellekään mennyt avautumaan. Olisi tuntunut inhottavalta puhua näistä asioista hänen seläntakanaan, vaikka kieltämättä se olisi varmaan tehnyt ihan hyvää minun mielenterveydelleni. Noh. Tulipahan päästeltyä höyryjä näin anonyymisti sitten.
Toivotaan, että me liian lojaalit typerykset opimme pitämään puoliamme sen verran, että ne jyvät erottuvat akanoista heti kättelyssä. Ei sitä yksipuolista ystävyyttä synny, jos toinen ei alistu pitämään sitä pystyssä. Eli vastavuoroisuus kehiin alusta asti. Jos joku tuosta syystä karsiutuu kuviosta, eiköhän siedä karsiutuakin. Opettelua tuo vaatinee, mutta eiköhän tässä ole tämä elämä aikaa oppia. ;)
Tälläistä se elämä on, ihmissuhteita menee ja tulee.. Minullakin ollut elämäni aikana vaikka minkälaisia ystäviä. Ja vaikkei nyt olekaan ensimmäistäkään tosi ystävää silti jatkan elämääni enkä muistele heitä pahalla. Minullakin on ollut ystäviä joka lähtöön, on ollut ystäviä; jotka kuskauttivat itseään, vaikka jouduin sitä varten aina lainaamaan autoa kun itselläni ei ollut, tein sen siksi että välitin ja tahdoin olla ystävieni kanssa, ystäviä jotka valehtelivat, ystäviä jotka pettivät luottamuksen, ystäviä jotka tahtoivat käyttää taloudellisesti hyväkseen, ystäviä jotka eivät tahtoneet tutustua minun elinympäristööni. (Nämä kaikki piirteet eivät ole yhdestä ystävästäni vaan ne negatiiviset asiat joistakin entisistä ystävistäni silti en kadu että olen aikaa heidän kanssaan viettänyt.) Olin lähes poikkeuksetta viimeisempien ystävieni kanssa se joka meni heidän luokseen kylään (asuin viimeiset vuodet eri paikkakunnilla). Kun pyysin kylään he eivät tulleet. viimeisin asuinpaikkani oli hyvin kaukana heistä ja he eivät ymmärtäneet sitä kun minulla aina käydessäni oli vain vähän aikaa (yleensä pari päivää), että minun piti sen kahden päivän aikana tavata heitä kaikkia ja sukulaisia myös joten yhdessä vietetty aika jäi lyhyeksi. Ja minun ystäväni tahtoivat minua omiin harrastuksiinsa mukaan (jotka toki joskus aiemmin olivat minunkin sydäntäni lähellä), lupasinkin joskus lähteä muttei koskaan päivistä mitään sovittu. Mutta minulla on ollut paljon myös hyviä luotettavia tasavertaisia ystäviä, elämäntilanteemme ja kiinnostuksen kohteemme vain ovat ajautuneet niin eri suuntiin kasvamisemme myötä ja pidimme toisiimme yhteyttä vain silloin kun minulla tai ystävilläni oli asiat solmussa, toimimme siis toistemme kuuntelijoina, olen nyt sen ymmärtänyt että jos ystävillä ei ole muuta yhteistä kun kuulumisien vaihto ja muistot on se ystävyys jo menettänyt tarkoituksensa sillä todellinen ystävyys on sitä että hankitaan yhdessä niitä uusia muistoja. mutta vaikka on ollut niitä hyviä ja huonoja ystäviä silti muistan heistä kaikista vain ne hyvät asiat, hyvät muistot : ) .. Minä voin kertoa kaikille näille ystävilleni että olen tyytyväinen sillä tiedän että Nyt viimein he ovat kaikki onnellisia elämässään ja minä olen vilpittömästi onnellinen heidän puolestaan. Ja voin kertoa että olen nyt itsekin onnellinen! Sanotaan että tosi ystävyys on ikuista, mutta totuus on se että ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat ja sen myötä myös ystävät. Hyvää jatkoa kaikille ystäville!
ja äskeiseen kirjoitukseen vielä lisäys; enhän minä aina itsekään se paras ystävä ole ollut toisille ja sitä tahdon pyytää anteeksi niiltä joita olen joskus loukannut, elkäämme olko vihaisia toisillemme vaan muistakaamme ne ilonasiat ja naurut jotka joskus yhdessä koimme.
Lopuksi:
Ystävä on henkilö joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen
-Henry David Thoreau_
Vain satu esittää samanlaisena pysyvän olotilan onnena
-Jacob Burckhardt-
Kun vanhat sanat kuolevat kieleltä, uusia sävelmiä puhkeaa sydämestä, ja kun vanhat jäljet katoavat, paljastuu uusi maa ihmeineen.
-Rabindranath Tagore-
ja hyvät ihmiset jos koette että välillänne on/jäi epäselvyyksiä, selvittäkää ne jos niin tahdotte. Puhelin ja sähköposti on keksitty.
Ystävyys ei ole mielestäni vain tekoja tai mitattavia asioita, vaan ystävyys on mielentila ihmisen päässä. Sitä ei voi kukaan sinulta viedä, edes silloin kun "ystäväsi" päättää päättää ystävyytenne. Hyvin tätä kuvaa se, että minulla on mielestäni ollut elämäni aikana useita ystäviä. Suurin osa näistä ihmisistä ei kuitenkaan olisi luokitellut minua ystäväksi vaan esimerkiksi tuttavaksi, josta sitten olikin helppo päästää irti. Voin kuitenkin pitää heitä ystävinäni ja pidänkin, vaikka moni heistä on katkaissut yhteyden kyselemättä ja selittelemättä. Ystävyyttä he eivät kuitenkaan voi minulta viedä, vaikka osa vallankäytön tai koston himossaan tai pyrkimyksessään osoittaa vähäinen arvoni varmasti pyrkikin siihen. Se, joka kykenee ylläpitämään rakkautta ilman ulkoistakin lähdettä ja jatkuvaa "saamista", on pohjimmiltaan vahvempi kuin se, jolla on kova tarve "saada tasan" ja riistää rakkautta muilta.
Ihmisten tiet eriävät monestakin syystä, mutta asioiden selvittely on tärkeää, jos jotain selviteltävää on. Tällöin ei vain ladella omia pettymyksen aiheita, vaan kuunnellaan aidosti myös se, miten toinen vastaa ja uskotaan tämä vastaus. Itse kykenen muistelemaan lämmöllä kaikkia paitsi yhtä ystävyyssuhdettani, joka päättyi siten, että toinen osapuoli luetteli ensin syyteluetteloni, jota nurkkaan ajettuna ja sanoja suuhuni tungettuna sain sitten selitellä. Kun tarpeeksi oli saatu sanottua, sitten katkaistiinkin välit selittelemättä ja kysymyksilleni tilaa antamatta. Minä tietenkin kilttinä lähetin tällöinkin kauniit kiitokset ystävyydestä, vaikka vastaavia sanoja en itse koskaan saanut kuulla. Tuntui kieltämättä tyhjältä ja pettymys ihmisyyteen oli silloin suuri, etenkin kun ihmisen itsensä sitä tietämättä kaikki tapahtui elämäni vaikeimpaan aikaan. Asian sureminen loppui kuitenkin kuin seinään, kun ihminen myöhemmin hakeutui sattuman kautta yhteyteen kanssani ja sai minut vastaamaan viestiinsä, johon vastausta takaisin ei sitten kuulunutkaan. Ymmärsin, että (tiedostamaton?) tarve kiertää puukkoa haavassa tai kostaa jotain, oli ilmeisesti edelleen surullisen suuri. Syyllisyyteni kaikkosi kuitenkin sen siliän tien ja tajusin sittenkin olevani sosiaalisesti aika kelpo tyyppi.
Olen kuitenkin jossain määrin ongelmallisten suhteiden kautta myös oppinut ymmärtänään ystävyyssuhteiden ristiriitoja. Luulen, että ihmisuhteidemme ongelmissa onkin paljolti kyse omasta haavoittuvuudestamme. Mitä enemmän panoksena on rakkautta, sitä enemmän suhteeseen liittyy myös turhia toiveita ja ristiriitoja. Siksi laskemme tarkkaan saamisiamme ja siksi meillä on niin kova tarve olla näyttämättä rakkauttamme. Moni ei kestä omaa tarvitsevuuttaan muissa. Monesti toinen saattaa saada/ottaa ystävyydessä tai rakkaudessa ikään kuin vahvemman roolin, josta käsin on ikään kuin oikeus sanella suhteen ehdot, vaatia toiselta ja pyörittää enemmän panostavaa "löysässä hirressään". Tämä on inhimillinen tunne. Kellepä ei nousisi kusi hattuun, kun huomaa itsestään pidettävän tai itseään tarvittavan. Haluamme, mitä emme saa ja sen minkä saamme, sitä emme halua vastaanottaa.
Itsekin haluaisin näin anonyymisti kiittää edempänä kirjoittaneen tavoin kaikkia niitä ystäviäni, joita en voi muin keinoin enää kiittää. Kiitän ystävinä, pitivätpä he minua sitten minä tahansa. Moni on opettanut elämästä paljon. Tämä ikävämpi tapauskin sen, millainen toiselle ihmiselle en koskaan halua olla. Jokainen on vähintään rehellisen selityksen, jos ei muun, arvoinen. Vielä hienompaa on, jos kykenee kuuntelemaan näitä vaikeita, pettymyksen täyteisiä sanoja myös muiden suista, ja on silti valmis pitämään ystävyydestä kiinni ja kasvamaan ihmisenä yhdessä muiden kanssa. Oppia aidosti antamaan, ilman että nousee toisen yläpuolelle, on asia jota itse elämässäni haluaisin eniten oppia.
niinpä itse aikanaan koitin pitää ystävistäni kiinni, mutta hölmöähän se oli kun kuitenkin ymmärsin että yhteiset aikamme olivat jo menneet. Minä en ole vihainen, en katkera enkä kostonhimoinen, en ole koskaan ollut. ja muistan kaikista ne valoisat puolet. Minä en kaipaa mennyttä vaikka siellä mukavia muistoja onkin. Sillä minä tiedän että kaikella on aikansa ja paikkansa.
Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Näin raamatullisesti ilmaistuna... :) Ja se joka käsistämme juoksee, palaa lopulta aina takaisin. Elämä kiertää. Se, joka juoksee itseään karkuun, kohtaa samat ansat yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes seisahtuu.
No onpa täällä paljon hyviä ihmisiä.
Itse kyllä tunnen surua, vihaa katkeruutta ja jopa sitä kostonhimoakin silloin, kun tulen väärinkohdelluksi. En vain näe sitä minkäänlaisena ongelmana. Mielestäni kun ne "ei niin kivat" tunteetkin kuuluvat tähän elämään ja mieluummin elän niiden kanssa, kuin koitan niitä vältellä. Asettuvat sitten ajallaan.
Minua ahdistaisi ajatus siitä, että kaikki pitäisi vain hyväksyä osana jotain itsestäänselvää jatkumoa ja ohittaa ohankolautuksella ja hymy huulilla. Tai ehkä sain väärän käsityksen noista teksteistä.
En koe että negatiiviset tunteet olisivat jokin paha, jota pitää vältellä. Itseäni ainakin ovat nuo erilaiset ahdistukset ja potutukset kasvattaneet enemmän, kuin tuhonneet. Kun jokin asia merkitsee paljon, se kyllä laukaisee niitä epämiellyttäviä tunteita ihan samalla lailla kuin mukaviakin siitä riippuen, mitä tapahtuu. Miettiessäni menneitä, muistan sen pahan ihan siinä missä sen hyvänkin. En oikein ymmärrä miksi pitäisi muistaa vain ne hyvät asiat. Kyllä ne paskatkin jutut ovat olleet osa tätä minun elämääni ja tärkeitä oppimisvälineitä.
Mutta jokainen tyylillään I guess...
Juu, nuo mainitsemasi tunteet ovat itsellenikin tuttuja. Ja kauan on pitänyt tahkota samaa latua, joidenkin ystävyyssuhteiden loppumisesta on jo kohta 20 vuotta, ja silti tietyssä tilanteessa voi nousta ketutus, jos jotakin aiheeseen liittyvää tulee mieleen. Muistan kyllä kohtaamani vääryyden. Olen miettinyt että onko sitten niin etten ole antanut anteeksi sittenkään joittenkin kohalla - näin voi olla, mutten kuitenkaan koe asioitten painavan mieltäni. En vaan arvosta toisen käyttäytymistä tietyssä asiassa, ymmärtää voin kuitenkin yrittää. Nykyään voin tajuta sen, että jos ystävyys loppui/hiipui tuolloin eikä asioita voitu selvittää, se olisi voinut loppua ennemmin tai myöhemmin jossakin muussa tilanteessa.
Siinä mielessä ainakin oman viestini ymmärsit väärin (jos siitä puhuit), että itsehän juuri kerroin, miten ystävän käytös satutti. Missään nimessä ei pidä tunteitaan kieltää. Kaikki tunteet suru ja pettymys mukaan lukien pitää sallia niin itselleen kuin muille.
Itse olen ihmisenä sellainen, että ellei ihmisen käytös ole ollut ilkeää kohtaani ja ero on tullut hyvissä merkeissä, muistelen ihmisiä tietenkin enimmäkseen hyvällä. Ikävissä tapauksissakin mielestäni kannattaa kuitenkin jossain vaiheessa päästää irti ikävistä ajatuksistaan. Itse koen, että jos ihminen on katsonut asiakseen alentaa minut mitätöimällä ja jatkuvasti moittimalla ja jos jo niistä sanoista toipuminen on hankalaa, ei niitä sanoja ainakaan itselleen kannata vuosien jälkeen toistella tai aikaansa vihassa kieriskelyyn käyttää. Siinä ikään kuin värväytyisi itse "vastustajansa" armeijaan sotimaan itseään vastaan. Mutta kuten sanoit, ikävätkin tunteet kuuluvat elämään ja kasvattavat joskus enemmän kuin ne positiiviset eikä niitä kieltämän pidä.