Onko muille käynyt näin, että ihanasta ja muiden ihailemasta miehestä on vuosien kuluessa tullut kotityranni?
Vaikenen tästä kotityrannista, koska kukaan ei sitä usko. Ero on edessä ja tiedän, että kaikki syy katsotaan olevan minussa, koska kukaan ulkopuolinen ei näen sitä kontrollifriikkiä ja saituruutta, joka miehellä on kotiasioissa. Ulkopuoliset voivat myös iloita avioehdosta, kun kaikki omaisuus jää miehelle, ettei nainen voi viedä mukanaan senttiäkään, kukaan vaan ei tiedä, että nainen ei enää jaksanut olla kontrollifriikin kynnysmattona, jollaiseksi mies muuttui vuosien myötä!
Avioliiton myötä, kun minut oli saatu omaksi hävisi se miellyttävä mies hänen luonteestaan ja määräilevä sekä kontrolloiva luonne tuli esiin.
Vaikenen tästä kotityrannista, koska kukaan ei sitä usko. Ero on edessä ja tiedän, että kaikki syy katsotaan olevan minussa, koska kukaan ulkopuolinen ei näen sitä kontrollifriikkiä ja saituruutta, joka miehellä on kotiasioissa. Ulkopuoliset voivat myös iloita avioehdosta, kun kaikki omaisuus jää miehelle, ettei nainen voi viedä mukanaan senttiäkään, kukaan vaan ei tiedä, että nainen ei enää jaksanut olla kontrollifriikin kynnysmattona, jollaiseksi mies muuttui vuosien myötä!
Avioliiton myötä, kun minut oli saatu omaksi hävisi se miellyttävä mies hänen luonteestaan ja määräilevä sekä kontrolloiva luonne tuli esiin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tarinasi ei ole mitenkään harvinainen.Uskon, että sinulla on paljon kohtalotovereita. Olet ihan oikeassa siinä, ettei asiasta kannata kertoa kenellekään, kukaan ei usko.
Esim. minun äitini on sitä mieltä, että kaikki avioerot ovat aina naisen vika, eli hän syyttää minua yhä edelleen oman elämänsä pilaamisesta kun olen eronnut miehestäni. Itse erosin ja äitini mielestä olen epäonnistunut naisena, koska naisen elämän tärkein tehtävä on pitää mies tyytyväisen. (mies tosin taisi olla tyytyväinen kun ei halunnut erota).
Eli aina löytyy äitini kaltaisia ihmisiä joiden mielestä avioliittoa ei saa lopettaa missään olosuhteissa, ja kaikki vika on aina naisessa. Sattuneesta syystä en jaksa asioida äitini kanssa kovin paljon nykyisin.
Sinulle antaisin neuvon, että jätät noiden ilkeiden ihmisten kommentit huomiotta, keskityt omaan elämääsi ja tee sellaisia asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi.
Jos sinulla on paha olo miehesi käytöksen vuoksi, suosittelen että menet mieluummin vaikka jonnekin terapiaan kuin juttelet asiasta lähipiirissäsi. Terapeutit eivät juorua ja he myös tukevat sinua.
Tsemppiä. Eron jälkeen elämä hymyilee!
Ukot muuttuu aikaa myöten todellisiksi omiksi vanhemmikseen, niinkuin kyllä naisetkin ;)
Itse huomaan miehestäni tulleen ilmiselvä isänsä, jota vihasi nuoruutensa!
Viina on alkanut maistuun samaan tahtiin ja ilkeyksiä viljelee, niinkuin isänsäkkin vaimolleen aikanaan.
Olenkin sanonut, kun tarpeeksi kännissä tulee kähmiin, että minä en isäsi kanssa nai, ei oo mun tyyppii!
Olen myös sanonut lapsilleni, että katsovat ensin seurustelukumppanin vanhemmat, sieltä näkyy dejavu !
Nyt, muutama kuukausi eron jälkeen olen silti tyytyväinen, että näin kävi! Muutin eron jälkeen toiselle paikkakunnalle lasten kanssa (työni on täällä) ja täytyy sanoa, että myös lapset alkavat olla elossa... Toisin sanoen, ei tarvii enää kuunnella aamusta iltaan miten helevetin huonoja ja mitättömiä ihmisiä me ollaan ja miten me on osattu hänen elämänsä pilata ihan vaan olemalla olemassa...
Mutta jos menette kysymään entisiltä naapureilta meidän avioliitosta, ne sanoo, että se akka=minä on hullu ja tyytymätön ihminen... ihme että niinkin kiva mies sitä kesti niin kauan... Miksikö näin? Siksi että minä itkeskelin kotosalla omaa mitättömyyttäni, kun isäntä meni mut haukuttuaan naapureille juominkeihin, tarjoten juotavat tietysti, ja hauskana seuramiehenä piti kaikki hyvällä tuulella... Ei koskaan valittanut musta mitään kenellekkään, jätti vaan asioita kertomatta ja antoi ihmisten olettaa... niinkin pitkälle, että yksi naapuruston tyyppi, mulle melko vieras, kuten myös minä hänelle, ehdotti miehelle eroa näin kauheasta liitosta... se oli mulle viimenen pisara!
Eli ap, tykkää itsestäs, lähde menemään tuollaisesta liitosta, ajattelee kuka tahansa mitä tahansa! Ei tuollainen liitto terapialla parane, eikä se ennen avioliittoa ollut mies sulle enää palaa... mutta niinku joku kirjottajista sanoikin, itseäs saat terapialla kasaan... On kuule tosi kiva hengittää ilman taustalta kaikuvia ohjeita, ihan itse... =)
Tuttu on tarinasi eikä kenenkään pidä jäädä kynnysmatoksi.
Sama on tarina täälläkin. Mies ei kyllä suorastaan hauku, mutta osaa kyllä piikitellä niin käsittämättömän ivallisesti, ettei sitä voisi uskoa todeksi. Uhkailee erolla aina silloin kun kokee, että minut on "pantava ruotuun". Sama mies on hyvä seuramies jolla on paljon ystäviä, mutta kotona kylmä kuin pakastekala. Avioehtoon panin tyhmyyksissäni nimeni, mutta siltikin olen päättänyt lähteä. Ihan omin avuin olen elämäni suunnitellut valmiiksi ja uskallan ensimmäisen kerran haaveilla vapaudesta ja onnesta, vaikka hyppy tuntemattomaan pelottaakin.
Vanhempani eivät tule tätä ymmärtämään, se on varmaa. Ovat yhdessä, vaikka vihaavat toisiaan eivätkä kestä olla selvin päin samassa huoneessakaan.
Miehen ainoa hyvä puoli on se, että hän on hyvä isä. Lapsemme ovat jo isoja, mutta tahtovat luultavasti jäädä isälleen. En aio heitä estää, sillä kumpikin on kyllä tarpeeksi vanha tietääkseen mitä haluaa ja miehellä on paremmat edellytykset heitä elättää. Jos toisaalta edes jompikumpi tahtoisi lähteä mukaani, toivottaisin ilomielin tervetulleeksi.
Ehkä paras puoli erossa on oman vapauden lisäksi se, että nyt näen viimeinkin ketkä ovat niitä tosiystäviä. Osan kyllä jo tiedänkin, ja he ovat toistaiseksi ainoita, jotka lähtöaikeistani tietävät. Heidän avullaan olen saanut kaiken järjestetyksi, mistä olen heille suuren kiitoksen velkaa. Ja jos joku minua syyttää hulluksi, se saa mennä vaikka jorpakkoon minun puolestani.
Tulet pärjäämään yksiksesikin ja käyväthän lapset aina luonasi, sitä ei voi miehesikään estää!
Lasten koulut ja kaverit on tärkeitä, joten jos ovat jo isoja, parempi jättää isälleen, mutta yhteishuoltajuus pidä! Lähihuoltajuus sitten isälle.
Ei sitä tavaraa ja mammonaa ympärilleen tartte ja kun täältä lähdetään sille viimeiselle matkalle, ei oo palttoossa ede taskuja, joten mitä sillä krääsällä tekiskään? :)
Huolehdihan itsestäsi ja laita asiasi kuntoon, henkinen väkivalta on sitä pahinta ja se syö ihmistä.
Älä ala viinan kanssa tolskaan, moni ystäväni on mennyt alamäkeä, kun on alkanut tissuttelu iltaisin yksinään, joten se on se viheliäinen juttu, johon ei kannata sortua!
Harrasta liikuntaa ja ala elää! Lapset ei katoa elämästäsi kuitenkaan. Tsemppiä!
Olet kyllä oikeassa, sivusta seuraava. Olisi niin helppo ryhtyä alkoholin avulla tuomaan helpotusta oloonsa. Mutta uskon, että saan kyllä elämääni muutakin sisältöä kunhan pääsen tästä avioliitosta irti. Pidän erilaisesta harrastustoiminnasta, mutta kaikki se on viime vuosina ollut mahdotonta kun mies ei tykkää menoistani. Ei kielläkään, mutta ivailee siihen tyyliin, etten ole jaksanut puolustaa itseäni. Onkin aikamoinen ihme, että opiskeluni silti olen saanut hoidettua niin kuin kuuluu.