Kummasta pidät enemmän?
H-mollimessun numerot 4&5 ovat ehkä parempi kokonaisuus kuin mikään aaria tai yhtyekohtaus Don Giovannin upean musiikin joukossa. Don Giovannin paras anti sisältyy ensimmäisen näytöksen alkuun: alkusoito ja suurinpiirtein kahdeksan ensimmäistä laulunumeroa.
Ei sillä, että toinenkaan näytös olisi huono! :D Uskomattomia juttuja sinne on tullut sävellettyä Mozartin päästä. Tosin koko DG:n ja samalla 2. näytöksensä tunnetuin kohtaus on mielestäni ohjelmallisin numero kaikista kuulemistani Mozartin "oopperabiiseistä" (sikäli, että se ei toimi likikään yhtä hyvin kotikuuntelussa kuin lavalla kivisen patsaan ollessa näyttämöllä). Alkusoitossa sama tunnelma taas on ehkä absoluuttisempaa musiikkia, varsinainen kuvallisuus tulee Komtuuri-kohtauksessa eli temaattisessa musiikillisessa pelkoefektin toisinnossa vasta esiin (minusta).
Bachin uran suurien kantaattien ja muun kirkkomusiikin saralta lähes koko musiikkinsa puolesta käsittääkseni jalostettu messu H-molli on majasteettista, koristeellista, tyyliltään monipuolista, jopa historiallista barokki/renesanssipolyfoniaa. Bachin elämäntyön huipentuma voittaa polyfoniassa Mozartin elämäntyön huipentuman, joka sen sijaan melodiassa on edellä (taitaa olla yleistettävissä tämä ero kys. säveltäjiin muutenkin). Mozartin kontrapunktia ei kannata tietysti vähätellä, se noussee (erikoista vertailua:) korkeammalle kuin Bachin melodiikka, mutta Mozart sävelsi kontrapunktia toki paljon harvemmin.
Nyt ääni menisi h-mollimessulle. Toisaalta suuri elpymätön rakkauteni DG:n ekaan näytökseen eli äskenkin kun kuuntelin kirjastolta jo tuntuvasti myöhässä olevaa hyvää cd-tulkintaa.
H-mollimessun numerot 4&5 ovat ehkä parempi kokonaisuus kuin mikään aaria tai yhtyekohtaus Don Giovannin upean musiikin joukossa. Don Giovannin paras anti sisältyy ensimmäisen näytöksen alkuun: alkusoito ja suurinpiirtein kahdeksan ensimmäistä laulunumeroa.
Ei sillä, että toinenkaan näytös olisi huono! :D Uskomattomia juttuja sinne on tullut sävellettyä Mozartin päästä. Tosin koko DG:n ja samalla 2. näytöksensä tunnetuin kohtaus on mielestäni ohjelmallisin numero kaikista kuulemistani Mozartin "oopperabiiseistä" (sikäli, että se ei toimi likikään yhtä hyvin kotikuuntelussa kuin lavalla kivisen patsaan ollessa näyttämöllä). Alkusoitossa sama tunnelma taas on ehkä absoluuttisempaa musiikkia, varsinainen kuvallisuus tulee Komtuuri-kohtauksessa eli temaattisessa musiikillisessa pelkoefektin toisinnossa vasta esiin (minusta).
Bachin uran suurien kantaattien ja muun kirkkomusiikin saralta lähes koko musiikkinsa puolesta käsittääkseni jalostettu messu H-molli on majasteettista, koristeellista, tyyliltään monipuolista, jopa historiallista barokki/renesanssipolyfoniaa. Bachin elämäntyön huipentuma voittaa polyfoniassa Mozartin elämäntyön huipentuman, joka sen sijaan melodiassa on edellä (taitaa olla yleistettävissä tämä ero kys. säveltäjiin muutenkin). Mozartin kontrapunktia ei kannata tietysti vähätellä, se noussee (erikoista vertailua:) korkeammalle kuin Bachin melodiikka, mutta Mozart sävelsi kontrapunktia toki paljon harvemmin.
Nyt ääni menisi h-mollimessulle. Toisaalta suuri elpymätön rakkauteni DG:n ekaan näytökseen eli äskenkin kun kuuntelin kirjastolta jo tuntuvasti myöhässä olevaa hyvää cd-tulkintaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ehdottomasti H-mollimessu. En fanita mozartia ja vielä vähemmän hänen oopperoitansa. Italialaiset tekevät yksinkertaisesti parempia oopperoita. Tai no se on minun mielipiteeni.
http://www.youtube.com/watch?v=BrPmDF2z348
mutta haluan korostaa että Giovanni on musiikillisesti mielestäni (ja mielipiteeni jakaa tanskalaisista filosofeista etiäppäin moni, eli hieno mielipide on väkisinkin kyseessä) upeaa, emotionaalista, teknistä, ei liian vaikeaa kuulijalle, silti todella vaikeaa säveltäjälle, TAIDETTA.
Don Giovanni on joskus tuntunut paremmaltakin teokselta. Mozart saattoi itse pitää sitä päätyönään, vähintään varmaan oopperoidensa huippuna. Mozartin näkemyksistä omista pääteoksistaan tosin en tiedä, paitsi että jotain aika myöhäistä kamarisävellystään on Mozart arvioinut parhaakseen.
Mulle itelleni Don Giovannin parhaimmillaan edustaman dP-trilogian lisäksi on sinfoniassa 40 (tai vissiin oikea opusnumero onkin 67) ja 41 (68, viimeinen sinfonia) tietyissä osissa sellaista henkeäsalpaavaa musiikkia, että oksat pois.
Pari vuotta ennen kuolemaansa Mozart oli parhaimmillaan. Ja Bach kai samoin; H-mollimessu on toisaalta koko uran keskeiseen materiaaliin kuuluvan aiemmin käyttämättömän aineksen synteesi eli sen loisto perustuu myös nuoremman Bachin nerouteen. Don Giovanni on upouutta, samoin yksi laaja suurteos lisää, 9. sinfonia (mutta keneltä?)
Ensinkään en näe minkäänlaisia perusteita tämänkaltaisen mielivaltaisen vertailun esittämiselle jo siksikään ettei draamallisen ja liturgisen musiikin välillä voi nähdä mitään yhtäläisyyttä ellei kirkon menot sinällään edusta jo itsessään eräänlaista suurta draamaa ja kun sillä tunnetusti on jo liturgisesta funktiostaan johtuen puhtaasti käyttömusiikillinen luonne edellyttämättä kaavamaisessa dogmaattisuudessaan älyn vapaata mielikuvituksen lentoa.
Mutta Mozartin liturgisena pääteoksena C-molli messu edustaa syvällisintä ja polyfonisessa satsissaan suvereenia mestaruutta jota hän käyttää ekonomisemmin kuin joissakin vespreissään tai salzburgin messuissaan ja sekkaiset kohdat kuin kyrien kosmisuutta henkivä avaus ja qui tolliksen 8-ääninen polyfoniakudos g-mollissa edustavat inhimillisen hengen majesteettisimpia huippuja jonka dramaattisuuten bachkaan ei koskaan yltänyt oopperasäveltäjän kokemuksen puutteessa eikä barokin muotokieli monotemaattisuudessaan ja monorytmisyydessään esittäen vain yhtä affektia kerrallaan jäykässä kontrapunktisessa arkkitehtuurissaan saavuta kypsälle klassismille ominaisia hyveitä melodian irtautumista hienosyiseen tematiikkaan ja toonikan ja dominantin polariteetin tultua rakennetta ohjaavaksi dynaamiseksi voimaksi
on "jees", mutta muoto ja ilmaisu päin vittua! Runoilijaa tai kriitikkoa susta ei saa.
Sitten mielipiteisiisi: käsittääkseni olet Mikki Hiiri Muusikot.netistä. Sama hemmo mitä ilmeisimmin siitä päätellen olet, miten vastustat Bachin musiikkia. M.NETISSÄ muistaakseni ruodit Bachia jopa "barokkiteknojumputukseksi" :D
Ei siinä mtn, jos pidät Don Giovannista enemmän, mutta puolueellisuus haisee. Kyllä mullekin DG on aika ajoittain se paremmalta tuntuva ja kyseisen oopperan kanssa mulla on takana pidempi taival kuin Bachin best ofin eli H-mollimessun.
Olisi kiinnostavaa miettiä (jos ei olisi kiire tehdä muuta), miltä kuulostaisi Mozartin oopperoittensa perusteella 60-vuotiaana laatima "historian kaivelu", jollainen h-mollimessu Bachille on. Bach sävelsi vanhaan materiaaliinsa paljolti pohjaten uutta myös paljon rakentaen tämän suurenmoisen mestariteoksensa. Siksi se on kypsän Bachin BEST OF.
Toisaaltapa Mozartin Don Giovanni on suurinpiirtein Mozartin oopperatuotannon BEST OF itsessään. Figaron 2. näytöksen finaali ja toki numeroita myös Cosi fan tuttesta, Ryöstöstä ja Huilusta kuuluisi Mozartin oopperoiden best of -litanniaan, mutta loppumateriaali olisikin jo pelkästään Don Giovannin sädfehtivää musiikkia! Voinee kysyä: jos kärkeä tiivistettäisiin ja vain tietty määrä numeroita tulisi mukaan, olisiko vain Don Giovannin musiikki kelpuutettavaa, edustaako se Mozartin oopperoissa todella jotain ainoaa laatuaan, yli kaiken mitä on muilla (Mozartin) oopperoilla?
Teknokäsitettä en koskaan viljellyt. mutta eräitä sanallisia käänteitä lukuunottamatta jotka ovat saattabeet koskettaa mozartin sielua ohi liturgisen elementin tuntuu ettei hän olisi koskaan oikein lämmennyt asialle sikäli kuin luovaa uskontunnustusta voi itsenäisen oopperataidemuodon tavoin edes asiaksi nimittää kun kyse on lähinnä vain yksilön toivekuvitemista joiden toteutumista ja muuttumista tiedoitseva ja tahtova subjekti subjektiivisten tunteidensa perusteella epätodellisuudesta todellisuudeksi hartaasti odottaa kun taide taas ei vetoakaan muuhun kuin illuusioon. nauttiessamme näiden henkien objektiivisuudesta, siitä puhtaudesta jolla maailma mielteenä heillä oli erottautunut ja ikään kuin haihtunut pois maailmasta tahtona. usko on tahdon, taide älyn asia vaikka tahdosta erottautuneita tunteita se puhutteleekin. saada aikaan hartaudellinen mielentila vaatii asian objektiivista hallintaa, ei ikään kuin ulkopuolelta tulevan geniuksen valtoihinsa ottavaa älyn sisäisen silmän toimimista ja innoituksen tuokiossa älyn vapautumisen tuloksena tapahtuvaa luovaa aktia jossa äly seuraa tahdosta riippumatta omia tarkoitusperiään.