Parisuhdeterapia on yllättävää....
Olemme miehen kanssa aloittaneet ns. parisuhdeterapian ja nyt on kyllä ahdistava olo :( Olen tajunnut kuinka toivotonta tän suhteen pelastaminen on ja jotenkin ekaa kertaa tänään tajusin, että ero on ihan oikea vaihtoehto. Mies ei haluaisi erota enkä minäkään tavallaan mutta olen jo alkanut aika pahasti masentua tästä parisuhteesta. Me ollaan miehen kanssa joka asiasta eri mieltä ja halutaan aivan eri juttuja. Mua vaivaa koko ajan se, että en vaan ole onnellinen vaikka yritän selitellä itselleni, että kaikkihan on ihan jees ja tää nyt on vaan tätä meidän elämää. Olen jotenkin varma, että jossain tuolla on joku enemmän mulle sopiva. Tai sitten hourin vaan. On kamalaa kun yrittää olla vaan tyytyväinen mutta sisimmässään on onneton ja ahdistunut. Siellä terapiassakin alettiin tänään riitelemään monta kertaa. Sellaista meillä on ollut jo pitkään: kinastelua koko ajan, toisen syyttelyä. Fyysistä kosketusta on vain seksin muodossa sillä mies ei tule halaamaan enkä itsekään enää viitsi koska en jaksa sitä torjutuksi tulemista aina. Miehen mielestä meillä on kuitenkin ihan kivaa yhdessä ja ihan hyvä olla näin. Voiko olla, että mies ei vaan todellakaan tarvitse mitään koskettelua ollakseen ihan tyytyväinen? Seksiä on n. 2 kertaa kuussa ja molemmat tyytyväisiä tähän. Olen vaikea luonne itsekin mutta on vaikea olla syyttämättä miestä tästä tilanteesta. Jotenkin vaan kauhistuin kun tajusin, että ei meistä ehkä koskaan tule onnellisia yhdessä. Huh, kyllä on surullinen, ahdistunut ja sekava olo. Kun sais vaan jotenkin itsensä tyytyväiseksi siitä mitä on, eikä aina kaipaisi jotain mitä ei ole. Näinkö sitä päätyy koristamaan avioero tilastoja :(
Olemme miehen kanssa aloittaneet ns. parisuhdeterapian ja nyt on kyllä ahdistava olo :( Olen tajunnut kuinka toivotonta tän suhteen pelastaminen on ja jotenkin ekaa kertaa tänään tajusin, että ero on ihan oikea vaihtoehto. Mies ei haluaisi erota enkä minäkään tavallaan mutta olen jo alkanut aika pahasti masentua tästä parisuhteesta. Me ollaan miehen kanssa joka asiasta eri mieltä ja halutaan aivan eri juttuja. Mua vaivaa koko ajan se, että en vaan ole onnellinen vaikka yritän selitellä itselleni, että kaikkihan on ihan jees ja tää nyt on vaan tätä meidän elämää. Olen jotenkin varma, että jossain tuolla on joku enemmän mulle sopiva. Tai sitten hourin vaan. On kamalaa kun yrittää olla vaan tyytyväinen mutta sisimmässään on onneton ja ahdistunut. Siellä terapiassakin alettiin tänään riitelemään monta kertaa. Sellaista meillä on ollut jo pitkään: kinastelua koko ajan, toisen syyttelyä. Fyysistä kosketusta on vain seksin muodossa sillä mies ei tule halaamaan enkä itsekään enää viitsi koska en jaksa sitä torjutuksi tulemista aina. Miehen mielestä meillä on kuitenkin ihan kivaa yhdessä ja ihan hyvä olla näin. Voiko olla, että mies ei vaan todellakaan tarvitse mitään koskettelua ollakseen ihan tyytyväinen? Seksiä on n. 2 kertaa kuussa ja molemmat tyytyväisiä tähän. Olen vaikea luonne itsekin mutta on vaikea olla syyttämättä miestä tästä tilanteesta. Jotenkin vaan kauhistuin kun tajusin, että ei meistä ehkä koskaan tule onnellisia yhdessä. Huh, kyllä on surullinen, ahdistunut ja sekava olo. Kun sais vaan jotenkin itsensä tyytyväiseksi siitä mitä on, eikä aina kaipaisi jotain mitä ei ole. Näinkö sitä päätyy koristamaan avioero tilastoja :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
Toivon totisesti, että siitä on apua.
Kokeiltu on, vuosia sitten. En luottanut terapeuttiin, ammattitaitoon. Olis pitänyt sanoa suoraan, että haistakaa paska, nuo vitsit eivät naurata. Eukko tiesi, miten vaikeeta mulla oli ja lähti mukaan paskanjauhantaan. Harvoin olen ollut niin epätoivoinen, kuin siellä. Toisaalta, olishan se kannattanut katsoo loppuun...tiedä, vaikka se olikin sitä ammattitaitoa, ketunhäntä kainalossa.
Jos ette ole parisuhteeseen tyytyväisiä ja se vie enemmän kuin tuo, niin mikäs siinä erotessa? Oliko lapsia? Lapsille ero voi olla koettelemus mutta niin heille on myös vanhempien jatkuva riitely.
Nykyään ei ole samanlaisia sosiaalisia paineita olla yhdessä vaikka hampaat irvessä kuten ennen, joten ero vaan jos ahistaa eikä umpikujasta näy pääsyä.
En edes viitsi alkaa toistelemaan niitä tyhjiä kliseitä joita aina esitetään, kuten "parisuhteen eteen pitää tehdä paljon työtä" ja muuta paskaa, joiden esittäjät eivät tunnu täysin itsekään tajuavan mitä he noilla lauseilla tarkoittavat. Ne vaan ovat niin hienoja ja trendikkäitä lauseita.
Ei parisuhteen eteen niin hirveästi TYÖTÄ pitäisi tarvita tehdä, ei sen ole tarkoitus olla työsiirtola. Ennemminkin tarvitaan toisen ymmärtämistä, hyväksymistä puutteineen, anteeksiantamista jne. Kahdella ihmisellä joko on kivaa yhdessä, tai ei ole. Ei kaikki voi olla välttämättä edes kavereita keskenään, jotkut ihmiset eivät vain sovi yhteen.
Olet oikeassa. Noinhan se on. Luin tässä taannoin toisesta teemasta, mutta jossain kohtaa sivusi tuota esittämääsi. "Päivät töissä ja illaksi kotiin töihin." Siinä kohtaa potutti niin, että itku pääsi ja kirjanmerkki on edelleen samalla kohdalla.
Vaikea sanoa muiden puolesta, että annetaanko liian helposti periksi. Varmasti usein joudutaan tyytymättömyyden kehään vähäisten asioiden takia ja luullaan että elämä kirkastuu kumppania vaihtamalla.
Sen jo myönnän, että periksi saa antaa. Mutta onko se epäonnistumista, toisen elämän pilaamista? Lasten elämä ei kärsi, kun kaksi aikuista eroaa. Kummallisen harvassa ne aikuiset eroajat vaan ovat, valitettavasti.
jätäjätä
...että joillekin on tullut ero parisuhdeterapiasta huolimatta - mutta terapia on yllättäen auttanut sen eron käsittelyssä. Ehkä eroajatus olisi hyvä ottaa esille myös terapiassa ihan selvällä suomenkielellä - siis niin, että se olisi harkinnan arvoinen vaihtoehto, jos ei millään suju? Jatkaminenkaan ei olisi poissuljettua, jos tulisikin yllättävä käänne parempaan, mutta ehkä eroon löytyisi eväitä?
Mutta jos terapeutti ei kertakaikkiaan tunnu "omalta", kannattaa harkita, olisiko joku toinen terapeutti sopivampi.
olen kuullut semmoista että alkuvaiheessa, kun kaikki ongelmat on otettu esiin ja ne alkavat toden teolla valjeta pariskunnalle, niin tilanne tuntuu paljon pahemmalta kuin ennen terapian aloittamista. Se kuulemma kuuluu asiaan... PItää katsoa ongelmia silmästä silmään tarpeeksi kauan ennen kuin niistä pääsee yli. Kotona ne vaikeimmat asiat kuitenkin on helpointa lakaista maton alle ja yrittää olla pahemmin niitä huomioimatta.
Joten siinä mielessä sanoisin että teillä on toivoa vielä paljonkin. Katsokaa se terapiajuttu loppuun saakka, älkää missään nimessä jättäkö kesken. Eri asia tietenkin on jos ette pysty luottamaan terapeuttiin tai hän ei muuten tunnu hyvältä ja tarpeeksi ammattitaitoiselta, silloin varmaan kannattaa etsiä joku toinen?
Monesti parisuhdeongelmat lähtee kasvamaan siittä, ettei kunnioiteta edes itseä, vaan annetaan toisen tehdä ja sanoa suurinpiirtein mitä vaan. Ei siis kyseenalaisteta toisen valintoja; ei äänensävyjä, ei sanoja, ei edes niistä seuraavaa omaa pahaa oloa, joka on merkki siitä, että jonkin rajan yli on juuri menty.
Pahimmassa tapauksessa vaan annetaan samalla mitalla takaisin, jolloin molemipia on loukattu yhtä paljon, ja jätetään asia sikseen.
En pyydä anteex kun et säkään pyydä.
Mutta: sitä saa mitä antaa ja tilaa - niin hyvässä kuin pahassa.
Miksi siihen hyvään ei sitten uskota?
Itseään ja toista aidosti rakastava ja kunnioittava ihminen on aina halukas sopimaan riidan kuin riidan. Kinaa ja riitaa ei jätetä kesken ja hampaankoloon painamaan, vaan käsitellään ne aina loppuun asti ja sitten sovitaan, jotta voidaan taas jatkaa ns. puhtaalta pöydältä.
Näinhän se menee teoriassa. Miksi sitä taitoa ei haluta oppia käyttämään käytännössä?
Rakastamansa ihmisen kanssa se luulisi olevan turvallista ja jopa helppoa. Riidellä ja sopia.
Omaan ja toisen pahaan oloon tulisi siis reakoida heti eikä viikkojen/vuosien päästä. Eli jos kerran ajatellaan, että se vierelle valittu puoliso on myös paras kaveri, niin täytyyhän sen ihmisen kanssa pystyä käsittelemään myös kaikki negatiiviset tunteet, avoimesti ja turvallisesti.
Ja anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen luulisi olevan "elinehto" parisuhteessakin, kun kerran rakkaudesta on kyse.
Molemminpuolinen kunnioituksen puute on siis se mihin suurin osa avioliitoista kaatuu. Se on aina molempien aikaansaannosta eikä vain toisen, sillä parisuhdehan on vuorovaikutussuhde.
Joten, jollei molemmat usko omiin kykyihinsä muuttua ja kasvaa ihmisinä ja puolisoina, ja jolleivät molemmat halua muuttua, ei parisuhteessakaan mikään muutu.
Muutokseen tarvitaan kaksi ja halu lähtee aina omasta päästä.
Olen ihan samaa mieltä!
Hiukan tahtoa ja uskoa itseen ja siihen kerran niin rakkaaseen ihmiseen, niin kyllä se suhde siitä elpyy.
...kun eroatte. Aikansa vie toipumiseen, mutta todellakin sinulle saattaa olla joku parempi vaihtoehto olemassa. Minä en kestäisi viikkoakaan suhteessa, jossa hellyydenosoitukseni torjuttaisiin ja seksiä olisi noin vähän. Olen tällaisen miehen aikanaan jättänyt, onneksi sen tein, koska tapasin miehen, joka vastaa siihen, mitä mieheltä tarvitsen. Onnea matkaan!
Kipeää se lähtö teki minullekin (suhde kesti 5 vuotta), mutta todellakin, ei mennyt kuin 4 kuukautta ja löysin nykyiseni. Hän on jotain ihan muuta kuin tuo edellinen mies. Hän on taivaanlahja minulle, vasta nyt voin ajatella miten onneton silloin olin!
Me kävimme väestöliiton terapiassa, ja hyödyksi oli.
Tapauksessamme eroon päädyttiin (*heh* lähes suositeltiin) ... mutta avasi molempien silmät, ja tavallaan eron prosessointi alkoi jo viimeisllä käynneillä. Luulen, ettemme olisi selvineet erosta näin "kypsyneesti" ja sovussa ilman terapiaa -- eikä tulevissa suhteissa aivan niin päätäpahkaa tee samoja virheitä.
Niin tai näin, avoimin mielin ... ei tappiomielialalla, mutta ei myöskään aivan liikoja odottaen. Katsokaa kaikki kortit, ei tarvitse aikanaan katua ja jossitella ... "mitä muuta olimme voineet tehdä?"