Vierailemme anoppilassa 2 kertaa vuodessa muutaman päivän kerrallaan, usean sadan kilometrin välimatkan takia. Anoppini on ihan mainio tyyppi, minulla ei hänen kanssaan ole koskaan ollut mitään ongelmia ja hänkin tuntuu pitävän minusta. Ongelma (joskaan ei kovin paha, koska emme kyläile usein) on mieheni käytös. Hän on vakaasti sitä mieltä, että hän kirjaimellisesti on äitinsä luona kuin kotonaan. Hän määräilee ja käskyttää äitiään, maksattaa tällä kaiken ja äyskii äidilleen. Hän saattaa krapuloissaan maata koko päivän ja tiuskia meille jotka häntä yrittävät ajaa ylös. Anoppi sietää tosi paljon, mutta äkisee ja näkisee takaisinkin. Olen sanonut miehelleni monesti että kyse ei ole enää mieheni kodista, koska hän on sieltä vuosia sitten jo muuttanut. Me olemme vieraita anopin kodissa. Mieheni, käsittämätöntä kyllä, on eri mieltä. Tiedän, että mieheni lapsuudessa on sattunut asioita, joista hän on vieläkin katkera äidilleen ja tällä tavalla "rankaisee" häntä. Toisinaan taas välit ovat todella lämpimät ja puolisonikin on ihan rento.
Minusta tämän katselu vierestä on aivan kammottavaa ja todella kiusallista. Meillä kotona tilanne on aivan toinen, mieheni tuntuu muuttuvan ihan toiseksi ihmiseksi kun matkustamme hänen kotipaikalleen. Minusta vierailu anoppilassa on mukavaa, enkä haluaisi siitä luopua miehen omituisen käytöksen takia, mutta on myös todella ikävää katsella muuten mukavaa miestä pinna noin kireällä.
Onko muilla kokemuksia "ulkopuolisena" jäädä lasten ja heidän vanhempiensa selvittämättömien välien ristituleen? Oletteko puuttuneet vai hiljaa seuranneet vierestä?
Minusta tämän katselu vierestä on aivan kammottavaa ja todella kiusallista. Meillä kotona tilanne on aivan toinen, mieheni tuntuu muuttuvan ihan toiseksi ihmiseksi kun matkustamme hänen kotipaikalleen. Minusta vierailu anoppilassa on mukavaa, enkä haluaisi siitä luopua miehen omituisen käytöksen takia, mutta on myös todella ikävää katsella muuten mukavaa miestä pinna noin kireällä.
Onko muilla kokemuksia "ulkopuolisena" jäädä lasten ja heidän vanhempiensa selvittämättömien välien ristituleen? Oletteko puuttuneet vai hiljaa seuranneet vierestä?
Vastaukset 52
Vanhimmat
Olet todella fiksu tyyppi. Miten saataisiin se mieheen tarttumaan myös? Jos älykkäänä saisit häneen jotenkin ujutettua sen, että maskuliininen tyyppi käyttäytyy kuin Batman ja vätelö käyttäytyy kuin kiukutteleva kakara äiteen helmoissa. Vetoa johonkin maskuliiniseen kohtaan??? Kerro, että hän on myt mies eikä enää kotipuolessakaan se lapsi, joka paskoi kotona vaippoihin ja rääkyi äiteetä apuun?! Keksit kyllä.
Mutta olet todella fiksu!!! Saisinpa tulevaisuudessa kaltaisesi miniän, jos ja kun niitä toivottavasti kaksi ilmaantuu!
Lienee hyvin tavallista, että etenkin poikalapset kiukuttelevat kotona käydessään. Nyt pitää seurata asioita, mistä kiukuttelee? Eikö hän sitten saa olla oma itsensä teidän perheessä. Purkaako hän patoutumiaan äidillensä. Seuraa sitä hellästi miettien, voisitko jotenkin muuttaa hänen käsitystään aikuisuudesta. Jos ymmärrät itse, mitä aikuisuus on, yritä selvittää se hänelle. Anna turvaa niihin asioihin, joihin hän on jäänyt lapseksi. Ratkaiskaa yhdessä pikkuhiljaa. Menneisyys on jättänyt haavoja meille kaikille, niitä on turha kantaa mukanaan, niistä on päästävä. Tässä voi olla niinkin päin, että hänen äitinsä suostuu poikansa kiukutteluun ja näin ollen tuntee olevansa tärkeä. Siitä pitää päästä ulos. Pitää antaa tilaa uudelle sukupolvelle ja vanhempi sukupolvi on vain niinkuin suojaverkkona siinä taustalla, jos perhe tarvitsee apua. Pojasta polvi paranee, sanotaan. läheisriippuvuus, sanoisin, on ongelmana.
oma poikani 35v. on ilkeä tyly ja ylimielinen juuri noin.
Suurin suruni on lapsenlapset, jotka oppivat esimerkillä, noin voi puhua ja käyttäytyä vanhoja ihmisiä kohtaan olen 62v.
En jaksa edes kerto esimerkkejä alkaa itkettämään.
Ikävä kuulla aikuisen lapsen käyttäytyvän noin omia vanhempiaan kohtaan. Muutosta käytökseen voi olla turha toivoa. Jotkut meistä vain ovat tuollaisia.
Itse olen ollut miniänä yli 30 vuotta. Alusta asti vaistosin etten ollut toivottu miniä. Mieheni on äitinsä nuorin lapsi, kiltti ja äitiään kunnioittava. Minua anoppi vertaili silloin tällöin (ei usein mutta kuitenkin) omiin tyttäriinsä siten että huonommaksi jäin. Hän saattoi kahvia tarjotessaan tarkoituksella jättää minut pöytään kutsumatta. Hän teki pientä ja lähes huomaamatonta ilkeyttä mutta se johti siihen että vuosien varrella loittonin anopista ja koko mieheni lähisuvusta.
Vierailuni anoppilassa harvenivat, mieheni kävi yksin ja ilmeisesti selitti parhain päin miksi en tullut mukaan. Muutama vuosi sitten vietimme appivanhempien kultahäitä. Juhlan kuluessa anoppi käytti puheenvuoron jossa sanoi "minun elämäni suurin suru on kun E (tarkoitti poikaansa, miestäni)) meni naimisiin. Milloinkaan en ole itkenyt niin paljon." Menin sanattomaksi ja todella noloksi. Yritin puolustella itseäni, mutta tilanne oli kaikenkaikkiaan niin yllättävä ja hävettävä. Omat miniäni olivat juhlissa mukana ja ihmettelivät mitä mummo tarkoittaa. Mieheni ei sanonut sanaakaan. Muu juhlaväki oli hiljaa ja kuunteli anoppini itkua. Istuin ja mietin lähdenkö kokonaan juhlista pois. Olin niin loukkantunut siitä että kaikkien aikana anoppi puhui noin. Mielestäni olen kasvattanut lapseni hyvin, he kunnioittavat isovanhempiaan ja käyvät heitä- pitkästä välimatkasta huolimatta- muutaman kerran vuodessa tapaamassa. He ovat erittäin menestyneitä opinnoissaan ja toimivat kansainvälisissä tehtävissä. Myös itse olen työni kautta saanut tunnustusta ja vaikutan paikkakuntani taloselämään. Olin täysin tyrmistynyt anopin kannanotosta.
Tilanne on nyt sitten se en haluaisi lainkaan tavata anoppia. Hän alkaa olla jo iäkäs ja ymmärrän että minun täytyisi olla fiksumpi ja niellä loukkaus, mutta vastenmielisyys häntä kohtaan on suuri. Toisaalta ajattelen että koska olen aiheuttanut hänen elämänsä suurimman surun niin eikö ole parempi että emme tapaa. Miten olisi viisainta toimia?
Vain niin moukkamaisia käytökseltään, tokko häntä olisi kukaan muukaan osannut mielyttää,ehkäpä miehesi oli se äidin poika. Tuntuu pahalta varmaan tuollainen kohtelu , mutta toisaalta ajattele niin etä hänelle ei kelpaa kukaan.
KYSY ANOPILTASI, MITÄ HÄN TARKOITTI PUHUESSAAN NOIN. KERRO, ETTÄ SINULLE JÄI SELLAINEN MIELIKUVA, ETTÄ ANOPPI ON SURULLINEN KOSKA MINIÄ EI OLE MIELEINEN. KYSY VAAN ROHKEASTI JA KERRO TÄÄLLÄ MITÄ ANOPPI VASTASI. HALUAISIN TIETÄÄ, KUULOSTAA USKOMATTOMAN RÖYHKEÄLTÄ. VANHAT IHMISET KUVITTELEVAT, ETTÄ HEITÄ TULEE KUNNIOITTAA JO PELKÄSTÄÄN SEN VUOKSI, ETTÄ HE OVAT VANHOJA. EI KAI SE NYT IHAN NIINKÄÄN OLE...
Niin metsa vastaa kuin sinne huudetaan. Eli anoppisi on kasvattanut pojan, joka ei hanta nyt kunnioita. Itse et paljonkaan voi tehda talle asialle, nyt on jo myohaista. Ajattelepa kuinka han sitten sinua voi oppia kunnioittamaan, kun ei edes omaa aitiaan.
Jos oma poikani, nyt jo mies, alkaisi huutaa ja maarailla minun kodissani, sanoisin kylla suorat sanat etta hapea ja suu tukkoon.
niin olisin avannut äänijänteeni tuollaisen mummun ja isän käytöksiä kohtaan. Ikäni olen seurannut äitini antamaa "esimerkkiä" ja tullut tulokseen ettei mitään hyvää tuota vaikeneminen, päin vastoin. Riidanhaastamista en suvaitse mutta jos aihetta annetaan niin kenenkään niskaan ei pidä paskoja viskoa ja vielä niin raukkamaisesti että jätetään uhri yksin julkisesti nöyryytettynä.
Ei kai sitä mikään pakko ole tapailla. Antaa ihmettelijöiden ihmetellä - tai olla ihmettelevinään. Tuskin kiinnostaa heidänkään seura, jos arvostelukyky on sitä luokkaa.
Olen itsekin sitä mieltä, että jonkinlainen puhdistava keskustelu anopin kanssa olisi kaikkein järkevintä. Asia vain on niin että meistä kummastakaan ei siihen ole. Anoppi on jo sen ikäinen (ja tyylinen) ettei hän kykene omaa käytöstään arvioimaan ja minä puolestani olen edelleen niin loukkaantunut että vaivoin pystyn anoppia ylipäätään kohtaamaan.
Minusta tuntuu hyvältä saada teiltä lukijoilta myötätuntoa ja tämän asian itsestäni uloskirjoittaminen helpottaa. Mietin monta kertaa sitä, että miksi juuri HÄPEÄ oli se tunne joka minuun tulvahti anopin kultahääpuheesta. Minun olisi pitänyt suuttua siinä tilanteessa raivoisasti ja nousta itseäni puolustamaan, enhän minä tehnyt mitään sellaista jota olisi tarvinnut HÄVETÄ.
Miten tärkeää olisi saada kaikkein läheisimmiltä tukea ja arvostusta. Tuossakin tilanteessa olisi ollut tärkeää että joku paikallaolijoista olisi sanonut jonkun minua puolustavan sanan.
Nyt ajattelen näin, että teot puhukoot. Minun tekoni on se että vältän tapaamasta anoppia, se on jo pitkän välimatkankin vuoksi helppoa. Siinä tapauksessa jos hän itse niin paljon kiinnostuu minusta ja kyselee käymättömyyteni syytä, otan asian suoraan puheeksi.
Olet todella hieno ja hienotunteinen ihminen. Liiaksikin. Sen tähden anopin on ollut helppo heittäytyä marttyyriksi ja loukata sinua vuosien ajan. Hienotunteisuutesi ja yrittämisesi ovat vain kannustaneet häntä siihen.
Näin nurinkurisesti ajattelevia ihmisiä on olemassa!
Anoppisi on ihminen, joka tarvitsee kohteen loan heittelylle. Ne "kakkakasat" ovat hänen omiaan, vaikka hän itse muuta kuvittelee. Hänen persoonansa on rakentunut toisen ihmisen häpäisemiselle.
Sinut on julkisesti häpäisty hänen toimestaan. Sinä olet fiksu, vaikka et nielisikään loukkausta. Minusta tässä tapauksessa osoitat jopa suurempaa fiksuutta, KUN loukkaannut. Anopin törkeä toiminta, jota et varmasti itse hyväksy antaa aiheen vältellä häntä.
JOS osoita ja hyväksy omaa loukkaantumistasi on kuin signaali, että olet tavallaan anopin kanssa samaa mieltä: näin saa ja pitää nolata ihmistä ja varsinkin sinua.
Se että nielet anopin toiminnan etkä edes osoita haavoittumistasi saa jonkun luulemaan, että anoppi on oikeassa ja että sinä olet syyllinen.
Sinulla on täysi lupa tuntea vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Juhlissakin olisit anopin puheen jälkeen voinut nousta ylös ja sanoa, että mielestäsi miehesi on saanut juuri oikeanlaisen ja hyvän vaimon. Ja tämän jälkeen olisit voinut poistua paikalta loukkaantuneena.
Voi ihan hyvin olla menemättä enää anopin luo. Hänen on pyydettävä anteeksi tökeröä ja häpäisevää käytöstään. Olkoonkin iäkäs, hän on kohdellut sinua huonosti ollessaan nuorempi.
Sinua ei tee yhtään vähemmän fiksuksi se, että suret anoppisi typeryyttä, käyt lävitse häpeän, vihan ja vastenmielisyyden tunteet ja olet tapaamatta tästä lähtien anoppiasi missään yhteydessä.
Se ei ole heitteillejättöä, vaan kylvön ja niiton laki. Anoppi voi hakea seuransa ja sydänystävänsä muualta.
Ole rehellinen itsellesi tunteissasi, sekä rehellinen muille siinä mitä oikeasti tunnet. Sekin on ihan fiksua.
Anoppisi on moukkamainen ja ilkeä ihminen. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta mennä hänen loukattavakseen yhä uudelleen. Teet aivan oikein kun et häntä tapaa.
Mutta miehesi käytös on anteeksiantamatonta. Tuolla juhlissa hänen olisi ilman muuta pitänyt avata suunsa ja puolustaa sinua, ja sen jälkeen olisitte poistuneet yhdessä. Ja lapsenne myös.
Toisaalta tuollainen ohjelmanumero sukujuhlissa on varmaan kaikille niin ällistyttävä, että se tahtoo vetää sanattomaksi. Oletko jälkeenpäinkään puhunut tuosta kohtauksesta miehesi kanssa? Miten hän suhtautuu? Onko hän jatkanut yhteydenpitoa kuin mitään ei olisi tapahtunut? Jos on, niin aika selkärangaton vässykkä on mieheksi.
Otin asian heti tuoreeltaan (ja muutamia kertoja myöhemminkin) puheeksi mieheni kanssa.
Ihmettelin suuttuneena hänelle että kuinka et yhtään puuttunut tilanteeseen ja puolustanut minua. Hän sanoo että "äiti nyt on sellainen ja mietin siinä että sanonko jotain mutta... äiti nyt on vaan sellainen" Kyllä mies äitinsä käytöksen minulle tuomitsee ja sanoo että varmasti minusta tuntui pahalta mutta rivien välissä voi lukea, että hänen mielestä minun pitäisi olla viisaampi ja viitata kintaalla tuommoisille puheille. Heidän perheessä on ilmeisesti siihen totuttu, että äiti voi sanoa ajatuksiaan suoraan piittaamatta siitä miltä mielipiteen kohteesta tuntuu.
Olen sanonut hänelle että mikä tahansa minua puoltava sana olisi lisännyt kunnioitustani sinua kohtaan mutta nyt kun olit hiljaa niin myös tavallaan hyväksyit äitisi kannanoton.
Toisaalta tuntuu niin hölmöltä ja jollain tavalla alentavalta vaatia omalta mieheltä minun puolelleni tuloa koska pitäisihän olla ihan itsestäänselvyys, että puoliso on ihmissuhteissa numero yksi ja häntä ei jätetä kenenkään hampaisiin. Ei oman äidinkään.
Anoppi on luonteeltaan vilkas ja iloinen, hän on lapsirakas ja hyvä talon emäntä. Hänellä on laaja ystäväpiiri. Hän ei ilmeisesti huomaa tai välitä huomata loukanneensa minua. En tiedä mitä lienee mieheni kertonut syyksi kun en ole vieraillut anoppilassa. Ilmeisesti sanoo minulla olevan työkiireitä.
Kyllähän se tilanne niissä kultahäissä oli niin ällistyttävä että sanattomaksi tosiaan vei. Omat miniäni tulivat vaan ihmettelemään että mitä tämä tällainen tarkoittaa. Itse en siitä jälkeenpäin paljon muista koska oli niin paha ja itkettävä olo. Kuitenkin eteenpäin on mentävä. Pysyttelen erossa anopista. Mieheni kannalta tilanne on kurja, mutta silloin kun tilanne oli päällä, hänen olisi siihen pitänyt puuttua.
Pystytkö miehesi kans kummiskin elämään normaalia elämä?
Minulle tapahtui vähän samakaltainen tilanne, mutta hautajaisissä ja siitä on kohta 2v. En ole pystynyt vieläkään unohtamaan tapahtuma ja särö tuli myös avioelämään. Minä en ole pystynyt olemaan hilja ja sanoin mitä mieltä olen, mustavalkoinen ihminen kuin olen, ja kuule siinä koko mieheni suku hyökkäs kimppuuni kuin susilauma! Vieläkin kui anoppi soitta(päivittäin melkein) tai mies käy hänen luona(välimatka vaan 3-4 km), nousee niskakarvat pystyyn ja viha pintaan! Siinäkin puolustuksena tuli muilta, että anoppi on vanha ihminen, anoppi itse ei ole millä tavalla mulle selvittänyt tilannetta, vaan olen saannut kuulla haukkumisiä, onneks ei tartte nähdä koko ihmistä!
Elämä jatkuu, mikä ei tapa se vaan vahvista!
Tietysti miehen olisi pitänyt äitinsä kultahäissä tulla puolustamaan sinua, se on selvä.
Pahassa välikädessä hänkin oli ja on edelleen.
Mutta kun ei osaa puolustaa niin ei ja piste.
Älä anna tämän piirteen miehessäsi tulla karikkeeksi väliinne, äläkä sillä katkeroita mieltäsi. Anopille nimittäin olisi mikä ihanin palvelus se, että tällä asialla tappaisit avioliittonne onnen.
Joten anna anopin kiusallakin miehellesi anteeksi epälojaali ja epäritarillinen käytös sinua kohtaan.
Unohda miehen osaamattomuus, mutta anopin tökeryyttä ei tarvitse unohta.
Olen sitä mieltä, että anoppisi tasan tarkkaan tietää satuttaneensa ja loukanneensa sinua. Uskoisin että kultahäissä se on ollut jopa ennaltasuunniteltu, että hän puhuu suunsa puhtaaksi ja "totuuden".
Siivoa anopin olemassaolo kokonaan miehesi ja sinun suhteessasi.
Älä mainitse sanallakaan, ei yhdellä kommentillakaan hänen äidistään. Ja kun käytännön syistä joudut puhumaan anopista, tee se mahdollisimman lyhyesti ja asiallisesti ilman adjetkiiveja.
Kun mies kertoo jotain äidistään, niin kuuntele sujuvasti ja kommentoi vain parilla sanalla.
Älä moiti, älä kiitä hänen äitiään miehellesi.
Jos tarvitset purkaa pahan olon anoppisi vuoksi, niin pura se ystävättärällesi tai jollekin uskotulle ihmiselle, mutta ei miehellesi.
Tällä lailla siivoat anopin "pahan karman" liitostanne. Anopillesihan tuollainen olisi kamalaa, että häntä ei mainita eikä nosteta hyvälle eikä pahalle korokkeelle teidän liitossanne.
Lycka till elämääsi ilman pahaa anoppia, uskothan että elää voi ilman häntäkin... jopa nauttia avioliitostaan.
Mausteiselle vastaan, että kyllä pystyn elämään mieheni kanssa ihan hyvää elämää. Miehessäni on kuitenkin niin monta hyvää ominaisuutta, että tämä arkuus äitinsä edessä ei nouse meidän keskinäisessä suhteessa kynnykseksi. Ajoittain tietysti tulee kurja mieli ja inhottavat muistot nousevat pintaan, yleensä silloin kun omat poikani ja mies juttelevat anopista. Silloin lähden pois paikalta enkä mene keskusteluun mukaan.
Olen itsekin huomannut, että mitä vähemmän annan ajatuksissa tai puheissa tilaa anopille niin sen parempi on oma olo. Kiitos Liina Anniinalle viisaista sanoista. Noin ajattelen itsekin. Ollaan me olla hyviä anoppeja!
kissa pöydälle! Kysy anopilta suoraan ja kerro/ilmaise, ettei tunnu mukavalta. Kysy mikä mättää ja kalvaa ettei voi hyväksyä sinua. Mielestäni sinulla ei ole siinä asiassa mitään menetettävää -päinvastoin, jos hyvin käy asiat selvenee ja kaikilla on hyvä olla. Mutta itseäni vaivaisi jo niin paljon etten nieleskeleisi kiltisti ymmärtämättä miksi joku käyttäytyy miten käyttäytyy. Voi olla, ettei hän tiedä syytä itsekään...onko mustasukkainen, kun veit pojan aikoinaan häneltä?? Kerro silti miltä tuntuu, se puhdistaa ilmapiiriä ja voi jättää toisen miettimään...?
Itse aikoinani anoppilassa asuessani, en kelvannut mitenkään anopille. Lopussa paukutin suoraan ja ärähtelin arvovaltaiselle ja voimakkaalle anopille. Sitten muutimme pois anoppilasta ja en käynyt siellä vähään aikaan. Myöhemmin sovimme asiat ja kävin häntä katsomassa sairaalassa..hän rutisteli minua oikein lämpimästi ja kertoi odottaneensa, että tulisin käymään. Sitten hän sen käynnin jälkeen kuoli ja minulle jäi hyvä mieli, kun katkeruutta ei ollut ja sovinto oli tehty.
tuollainen käytös on ja on varmaan yleisempää kuin se että mies äkisee vanhemmilleen. Anopin ja miniän suhde on varmaan monta kertaa hnkalempi kuin mikään muu suhde.
mutta ikäihmisillä on ikävä tapa jaaritella asioita ja se pistää kotipuolessakin vihaksi ja saa ehkä kieltämättä aikaan vähän äksyilevää käytöstä äitiä kohtaan. Oletko itse ns. jaarittelevaa tyyppiä...?
Eikö ukkosi sanonut mitään? Voi perse! Täytyy olla nyhverö aijö, kun ei omaa vaimoaan puolusta.
...on tässä minunkin ympärilläni muutama - kyllä äidit tekevät tahtomattaan tai tahtoen pahaa jälkeä ihaillessaa poitsujaan - siihen ei sitten mikään maailman naisihminen pääse vaikuttamaan. Oma veljeni on aina ollut äidille se tärkein, ja se kyllä veljessä näkyy ja kuuluu - avopuolisoni äiti palvoi poikaansa todennäköisesti yli kaiken ja sekin näkyy ja kuuluu...No äitösistä toinen on jo taivaassa ja toinen jo vanhus, hauska on vain sivusta seurata mitä äidit tekevät pojilleen. No nämä pojat ovat äideilleen olleet suht kohteliaita ja fiksuja, mutta voi voi niitä naisia jotka pojat mukanaan kuljettavat. Aikoinaan päätin että en avoanoppiani halua välttämättä nähdä kuin pakosta, edessä oli minua kohtaan mukava mutta takana yksi p...le..., haukkui minut tutuille ja vieraille vaikka miksi, ja vain siksi että tulin taloon ja otin kultapojan, joka ei kyllä sen kummoisempi ukko ole...Kolmas ja neljäs tapaus läheisissäni on pojan hylkiminen äidin taholta, siinä kysytään sitten mieheltä taitoa elää elämää kunnioittaen naista naisena.
Toivottavasti olen itse onnistunut omien poikieni kanssa vähän paremmin, ainakin olen yrittänyt olla tasapuolinen ja pitää myös miniäehdokkaat arvossaan. Onnistunko tässä, jää nähtäväksi.
Lapsi on aina kotonaan vaikka olisi sata vuotias.Sillein se vaan oon.Suhteet saattaa muuttua muttei äidin ja isän koti.Jos sen muistasitte aina
Birgitta
vastenmielisiä ihmisiä. Anoppisi tulee toimeen ilman sinua, niin etköhän sinäkin tule toimeen ilman häntä.
Poika voi olla äitinsä elämän suurin rakkaus, kun muissa rakkauksissa on tullut pettymys. Yritä siinä sitten. Et tule ikinä kelpaamaan mitenkään.
KALMATAR:
Hatunnosto sinnikkyydestäsi ja rauhallisuudestasi.
On todella surullista lukea kuinka olet joutunut kokemaan yltiöpäisen kamalan nöyryytyksen anopiltasi. Valitettavaa on se että tällaisia ihmisiä on monia, jotka eivät osaa käyttäytyä ja mahdollisesti purkavat jotain huonoa oloaan muille saidoilla sanomisillaan..
On anopiltasi erittäin ilkeää ja lapsellista aukaista suunsa "sukujuhlissa". Saati sitten olla arvostamatta sinua millään lailla ihmisenä, vaikka olet hänen omalle pojalleen erittäin tärkeä ihminen ja olet hänelle vielä kasvattanut hienosti lapsenlapsetkin. Eikö miehesi ole koskaan puolustanut sinua äidilleen? Miten anoppisi on suhtautunut lastesi puolisoihin?
Tähän on erittäin paha antaa minkään näköistä ohjetta toimia, mutta ehkäpä tosissaan silmille hyppiminen loppuisi jos sanoisit anopillesi suoraan miten asiat on. Järkevästi kantaa ottaen esim. että arvostat häntä ihmisenä ja hän on kasvattanut hienon pojan joka on sinun elämääsi täydellinen puoliso, mutta et osaa ymmärtää mistä moinen viha sinua kohtaan on tullut, kertoisit että toivoisit hänen olevan lempeä miniälleen niin kuin sinäkin toivot olevasi omillesi. Sillä loppujen lopuksi vaikka hän haluaa satuttaa sinua, hän satuttaa siinä samassa myös poikaansa. Vaikkei poika olisi koskaan pihahdustakaan sanonut sinua puolustaakseen, hän silti varmasti kärsii ja patoudututta
sisälleen suunnatonta pahaa oloa siitä ettei hänen äitinsä hyväksy hänen kumppaniaan. Ennen pitkään tuollaisella käytöksellään hän on vanhoilla päivillään täysin yksin.
Minun kokemuksellani keskustelu tai siis ennemminkin rohkea sanominen pysäytti tyrannipyörän, en rohkean totuuden lausumisen jälkeen ole kuullut enää pahaa sanaa elämänvalinnoistani, vaan olemme keskustelleet asioista sujuvasti, ilman että ko.hlö olisi enää lauonnut mielipiteitään tökerösti ja luonut äärimmäisen kiusallisia tilanteita. Siispä rohkeasti vain kertomaan anopille miten toivoisit anopin käyttäytyvän, sillä hän on ehkä itse liian lähellä tilannetta eikä näe satuttavansa sinua niin armottoman paljon saati sitten omaa poikaansa ja lapsianne.
Hei.
Minun on pakko kysyä, että minkä vuoksi miehesi ei puolustanut sinua??? Minä olisin tuossa tilanteessa vihainen ennen kaikkea miehelleni siitä, että hän ei tuollaisessa tilanteessa olisi tukenut minua. Lähtenyt vaikka pois oman perheen kanssa sieltä tai sanonut takaisin, tai käskenyt olla hiljaa tai mitä vaan, kunhan olisi sanonut tai tehnyt jotain! Nythän tuo oli, niinkuin hän olisi hyväksynyt äitinsä käytöksen!!! Olen todella pahoillani, että sinun on täytynyt kestää tuollaista!
Tuo poskiparrankin kasvun odottelu melkoinen identtisyyden haaste.
Kalmatar:
Ajattele toisin.Anoppisi myönsi, että poika löysi jonkun, jonka vuoksi hän halusi irrottautua äidistään ja isästään ja irrottautui myös. Häviötään hän vain ruikutti. Nyt pää pystyyn ja koreasti eteenpäin. Anna miehen olla rauhassa: hän on sinut valinnut. Eivät sinun omat lapsesikaan aikanaan sinua vastaan käänny (jos sinulla on siis lapsia). On vaikea olla suora omalle äidilleen. Sinut hän on valinnut ja sitä anoppi juuri ruikuttikin: hänestä tuli silloin kakkonen poikansa elämään. Ei siihen voi sanoa kuin että näin kävi, voi voi sitten, anoppi.
Kahvia ja pullaa suuhun ja sitten ilolla eteenpäin. Vanha anoppi sikseen. Tyhmä ruikutus anopilta oli. Todella tyhmä, mutta ei ansaitse enempää miettimistä.
Esikoispoikakaverini, ex. tapasin 17.vuotiaana, itse olin 19.v ja Turkin Marmariksella tyttökaverini kanssa lomamatkalla, tutustuin diskossa, suomalaisia, oli alaikäinen Suomen lainsäädännön mukaan, leskirouva äitinsä kanssa sekä eri hotellissa 4-vuotias pikkkusisko ja toinenkin pikkusisko, muutamassa vuodessa vaikkka9v.s, "sopertaa", eronnut, ei eronnut: isä oli tehnyt itsemurhan ja konkurssipesä, juttu valkenee neljän ja 1/2. vuoden seurustelusuhteen jälkeen, haaveilin lääkärin uraa, valmistuin vain tuona aikana terveydenhoitajaksi... viimeisenä seurusteluvuotena Ex. kaverini käy Suomen armeijaa, ei ihan reservi upseeri, anteeksi. mikä oli loppputulos?
on se ettei tossa tekstissä ole päätä eikä häntää! mitä ihmettä yritit kertoa???
Taisinhan minäkin äitiäni passuuttaa vielä yli kolmikymmiseksi, vaikken sitä silloin tietoisesti ajatellutkaan. Ylimielisyys loppui varmaan intin jälkeen kun kotoa lähti.
Nyt on vain hyvät muistot
Mun mielestä sä voisit auttaa tilannetta ehkä juttelemalla niistä "katkerista asioista" koska niitähän on meillä kaikilla ja siksi me kasvetaan aikuisiksi, että ne asiat annetaan olla. Ei aikuisella miehellä ole enää mitään syytä roikkua lapsuutensa katkeruudessa eikä tiuskia äidilleen, koska hänen pitäisi jo ymmärtää, että äitikin on vain ihminen. Sä olet täysin oikeassa, te olette toisen kodissa kylässä, ja sitä ei pitäisi pilata heittäytymällä vauvaksi, mihin miehelläsi ei ole enää oikeutta.
Tottakai, kinaa voi tulla välillä, toisilla kylässäkin ja ilman "katkeruuttakin" mutta tuo on jo liikaa, tai siltä kuulostaa. Sun ehkä todella kannattaa ottaa puheeksi tuo roikkuminen lapsuudessa ja "äidissä", sillä äiti on ehkä aina äiti, mutta nyt aikuisena, äiti on myös nainen, ihminen ja lapsi on jotain muuta kun "lapsi", hän on aikuinen, ihminen ja tässä mies.
Älä ota liikaa kantaa, esim. jos riitaa meinaa tulla, niin et lähde mukaan, mutta kyllä sä mielipiteesi saat sanoa ja kantaa ottaa. Tein keskustelu asista vois olla hyväkin: usein me ei nähdä lähelle ja ulkopuolinen auttaa. Ja asia harvoin menee kerralla päähän: anna sille aikaa. Keskustelkaa ja jätä asia hautumaan. Mies ehkä tajuaa sen, mutta omalla tahdillaan. Kerralla hän ei ehkä osaa päästää irti eikä luovuttaa vanhoista käsityksistä.
Lisäsi, voit mainita myös tuosta sinun huomioimisestasi: että onhan tuollainen epäkohteliasta ja kiusallista sinulle. Hän loukkaa nyt itse lapsellisuudellaan sinua ja mitenkäs se sen katkeruuden laita on? Nyt kun sinä olet kiusaantunut ja joudut keskelle heidän iän ikuista vääntöään, niin mitenkäs on, jos sin käyt sitä kostamaan :) Ihan lämmöllä ja huumorilla voit kysyä, mutta siis... Usein meidän on todella, vaikea nähdä lähelle...
Onnea matkaan!
Ihan vastaavaan en joutunut anopin vielä eläessä, mutta useamman vuoden kävin kyllä mieheni kanssa keskustelua hänen suhteessaan äitiinsä. Ehkä osa asioista korjaantui spontaanilla reaktiollani, kuten se että mieheni vaati äitiään perkamaan kaloista ruodot tai juuri se ryyppääminen sekä makaaminen krapulassa koko päivän vanhempiensa nurkissa.
Mielestäni anoppi myös suostui moiseen käytökseen, joten siihen ei oikein voi ulkopuolisena mitään. Asioita, jotka ovat olleet olemassa ennen minua.
En myöskään lähtenyt aina mukaan, koska omakin loma kärsi, jos mieheni ei osannut olla niin kuin muuten kanssani oli. Se itse asiassa auttoi, koska mieheni halusi minut mukaan ja ehdoiksi laitoin, että yksikin hölmöily ja hyppään paluujunaan. Muutaman kerran tietysti törmäyksiä tuli, mutta voisiko teillä jotakin vastaavaa kokeilla?
Aika laihasti tuli mitään reaktiota minulle aloittajalle. Kalmatar varasti show´n.
Ilmeisesti tällä palstalla ei saa keskustelua kuin anoppi vs. miniä-asettelulla ja parhaan tuloksen saa kiroamalla anopin helvetin huuruihin.
Tyhjän sai pyytämättäkin :(
Hei,
Minulla oli samanlainen kokemus ex-mieheni kanssa kuin mitä sinä olet kokenut. Hän tiuski ja rähjäsi vanhemmilleen joka ikinen kyläilykerta. Mies pisti ensimmäiseksi telkkarin päälle kun sinne menimme yökylään ja lösähti sohvalle. Muutaman kerran vuodessa kun nähtiin, niin vanhukset halusivat tietysti kovasti kysellä kuulumisia ja jutella, näissäkin tilanteissa mies saattoi huutaa vanhemilleen, että voisivatko nyt olla hiljaa kun hän haluaa katsoa telkkaria!! Olin aivan tyrmistynyt ja häpeissäni aina hänen käytöksestään. Hän myös käyttäytyi kuin olisi aivan omassa kotonaan ollut. Ja kyllä, myös hän oli katkera vanhemmilleen "kovasta" lapsuudestaan. Erään pääsiäisviikonlopun sitä kiukuttelua ja tiuskimista kuunneltuani purskahdin itkuun, kun olimme automatkalla takaisin kotiin. Sen jälkeen ex-mies hiukan tsemppasi käytöstään vanhempiensa luona.
Mutta valitettavasti hänellä on jonkinlaisia psyykkisiä ongelmia ihan oikeasti, enkä kestänyt enää elää hänen kanssaan, joten minun ei tarvitse enää asiasta kärsiä ollenkaan.
Toivottavasti löytyy ratkaisu asiaan. Tiedän tunteesi...
Kiitos viestistä!
Tuollainen käytös on todella hämmentävää. Minunkin tekisi mieli välillä sanoa miehelle että "kita kiinni ja käyttäydy kuin aikuinen mies!" Miksi ihmeessä pitää lähteä sinne vanhempien luo, jos kanssakäyminen on niin vaikeaa? Kuitenkin mies soittelee vanhempiensa kanssa viikoittain ja asioita ja elämän käänteitä jaetaan puolin ja toisin. Kuitenkin puheluissa ja muussa kommunikoinnissa on jotenkin oudon kireä sävy. Tiuskiva ja usein epäystävällinen. Haluaisin puuttua ja puolustaa anoppia, mutta minä en halua sekaantua asioihin, jotka eivät varsinaisesti minulle kuulu. Selvittäisivät asiat keskenään. Minä haluan vain että voimme viettää aikaa yhdessä niinkuin perhe tekee. Ja sekin vielä, että anoppi useimmiten alistuu tuohon kohteluun ja jos "ojennan" miestä, niin niin anoppi hyssyttelee, "että ei se mitään"...
Minusta kaikkein oudointa ja loukkaavinta on miehen itsekeskeinen käytös. Kuinka 3-kymppinen on niin pihalla, että kuvittelee voivansa taantua takaisin lapseksi vanhempiensa luona? Ja vielä oikeuttaa käytöksensä sillä, että "hän nyt vain on tuollainen"? Olen oikeastaan aika tyytyväinen että seuraava yhteinen reissu vanhempiensa luo on vasta ensi kesänä.
Mieheni on pääsääntöisesti ihan ok ihminen, mutta tuo itsekeskeinen ja suorastaan narsistinen käytös hajottaa. Itsekin odotan pientä hermoromahdusta, että äijä tajuaisi kuinka tuhoisaa käytöksensä on. Tällä hetkellä on kieltämättä vähän synkkä olo johtuen muistakin asioista:(
Mielestäni pojan käytös äitiänsä kohtaan silloin kun ovat vaimonsa kanssa käymässä johtuu siitä,että hän tällä tavalla haluaa osoittaa vaimolleen pitävänsä vaimoaan aina "ykkösnaisena".Tämä tietysti osoittaa pojan vielä olevan "keskenkasvuinen".
Joillakin aikuisilla ihmisillä on sellainen käsitys, että heidän vanhempiensa koti on heidän kotinsa senkin jälkeen, kun sieltä on muutettu pois. Kesämökillekin mennään kuin omalle. Jouluna odotetaan (vanhan) äidin passaavan koko muksulaumaa puolisoineen ja lapsineeen.
Toivottavasti edes joku tätä viestiketjua lukiessaan pysähtyy ajattelemaan, miten vanhempiensa kotona käyttäytyy. Kun olemme kerran sieltä pois muuttaneet, se ei ole enää meidän kotimme!!! Ja siellä pitää käyttäytyä kuten kylässä. Kaapeille ei mennä, eikä jääkaapista oteta mitään ilman lupaa jne.
Sama pätee tietysti toisin päin. Vanhemmat ja appivanhemmat eivät voi käyttäytyä lastensa kotona kuin olisivat omassa kodissaan.
Äiti odottaa, että lapsi(lapset) tulevat kotiin eikä kylään. Monilla jopa palaa vanhan kotipaikkakunnan dialekti puheeseen, kun menevät koteihinsa käymään.
Vai pitäisi vanhan äidin passata koko pojan perheen pesuetta, jos edes jääkaapin ovea ei itse saa avata. Ehei, kyllä anoppia ja äitiä on sapuska ym hommissa autettava, vaikka kuinka "kylässä" oltaisiin.
Oma edesmennyt ex-anoppini sanoi vuosi kymmenien kuluttua miten hän muistaa kuinka minä aikanani aina tiskasin astiat. Silloin en koskaan tuntenut olevani toivottu tai hyväksytty miniä. Hiukan tunsin vahingoniloa hänen "kiitoksensa" johdosta.
Kaksi lastamme opiskelevat ja ovat jo omilla kämpillään. Molemmat ovat aina lapsena käyttäytyneet hyvin, ja sama jatkuu nyt. Totta kai he saavat lapsuudenkodissaan mennä jääkaapille ja ottaa ihan mitä haluavat, jos nälkä yllättää. Minusta lapsuudenkotiin saa tulla kuin kotiin ja käyttäytyä siten: eli hyvin.
Hei Empaatinen Miniä,
Miehesi ja anoppisi ovat ilmeisesti lukkiutuneet äiti-lapsi -asetelmaan. Heidän välilleen voi syntyä kahden aikuisen välinen suhde vasta kun lapsi lähtee tai pannaan lähtemään äiti-lapsi -suhteesta. Olen monesti nähnyt, että äidit takertuvat äiti-lapsi -asetelmaan: Heillä on mielipide kaikesta, mitä kotoa lähtenyt aikuinen poika tekee. He pitävät itsestään selvänä että heidän kuuluu vahtia ja päsmäröidä poikansa tekemisiä. He eivät kykene ajattelemaan ajatusta, että pojan tekemiset eivät ehkä kuulu hänelle. Varsinkaan he eivät pysty näkemään positiivisena asiana, että pojan edesottamuksilla ei enää todellakaan tarvitse vaivata itseään. Ei ole kovin suuri ihme, jos tällaisessa suhteessa aikuinen poika taantuu lapsuudenkodissaan kakaraksi.
Viestistäsi sai vaikutelman, että anoppisi kanssa ei ole tällaisia ongelmia -- ongelma on miehesi. Luulen, että sinä et voi asiaan kovin paljon vaikuttaa -- ratkaisun avaimet ovat anopillasi. Hän tarvitsisi rohkeutta panna poikansa valitsemaan, haluaako hän tulla lapsuudenkotiinsa aikuisena tapaamaan aikuisia, vai haluaako hän pysyä poissa. Tähänhän tietenkin sisältyy riski, että poika valitsee poissa pysymisen. Mutta en usko, että miehesi kykenee löytämään asiaan uutta, aikuista näkökulmaa, jos häntä ei hieman ravisteta.
aaaaah! tää on niiiiin tuttu tilanne... min mies käyttäytyy äitinsä luona ihan ku pikkukakara, hyvä ku ei äitinsä tarvihe persettäkii pyyhkii. en todellakaan tiedä mistä se johtuu että kaikkialla muualla on todella ihana ja huomaavainen mutta aina ku häne äitisä luo eksytään alkaa kamala pompottaminen et hää ei tee mitää ja äitisä tarvii laittaa ruoka lautaselle yms. kyllä äitisä yrittää sitte sanoo et herra o hyvä ja ottaa itte ruokasa/kahvisa ni tää totee sitte että no en sit syö jos ei valmiina saa.. ihan käsittämätöntä. oon mieheltäny kyselly mist tää johtuu ni totee vaan et no se on äitin homma?!? siis passata aikuista lastaan? tiedän kyllä sen että anoppini on laittanu pojalleen kaiken tarjottimella valmiiks armeijaikään asti mut luulis että mieheni tajuais et se oli silloin se. ny häne äiti o vanha eikä jaksa pomppii kiikkustuolistaa jokase pikku inahuksen tautta. voipi olla kyl sekii et häne äiti kyllä pomppaa ylös kiikkustuolistaa joski hitaasti, koton jos koittas jotai noi älytöntä jäis viikoks ilima ruokaa.
ja moni äiti todellakin pyyhkii jopa aikuisten lastensa peputkin esim. vammaisten tai kuten minä dementoituneen puolisoni, vaikka ei "oma" lapseni olekaan kirjaimellisesti. Syöttää pitää, pukea ym.
Ja ihmeellisistä asioista teet suuren numeron!! Herrananen aika, miksi otit moisen miehen? Ei kai hän taantunut yhdessä yössä... heh...
Entäs itse kun vierailet kotona äidin vellipadan ääressä, miten olet taantunut??
Et vaan huomaa omia virheitä.
Jännä että miehissä on aina vikaa....
omaan nilkkaan? Ei tässä nyt koko miessukupuolta syyllistetä vaan ihmetellään ja etsitään syitä miehen kummalliseen käytökseen. Onko sinulla tapana kiukutella vanhemmillesi?
Itse pidän omia välejäni vanhempiini ihan tavallisina aikuisten ihmisten väleinä, lapsi-vanhempi-riippuvuussuhde kuulu mielestäni sinne lapsuuteen. Mutta nyt kun kerran kaikki aikuisia ollaan, niin käytäydytään niinkuin aikuiset. Tarkoitan sitä, etten pidä vanhempiani sen kummempina ihmisinä kuin ketään muitakaan, ihan samat kunnioituksen ja vastakunnioituksen lait siinä pätevät kuin muidenkin ihmisten kanssa. Jos ei osata olla ja ahdistaa, niin sitten varmaan parempi ettei niin kovasti olla tekemisissä jos niitä välejä ei osata sivistyneesti selvittää. Eli ei, en todellakaan taannu lapseksi ja kiukuttele vanhemmilleni.
NO ONPA OUTO SUHDE todellakin....
Mutta tulin tähän väliin kysyäkseni kuka osaisi neuvoa, miten saisi jonkun aiheen keskusteluun, joka olisi minulle ajankohtainen????
Bliis... KIITOS, KIITOS!!!!
Vanha mieheni tuli tuohon sanomaan, että "voitaisiin vähän rakastella"! ja ikää on 73v. Mitäs niistä poikien välillä passaamisista, kun muorien pitää vielä passata ja hoidella papatkin. Turhaa nuoret naiset vinkuu jos eivät itse viitsi passata "fiksuja" miehiään. Jostain se mies "huomiota ja huolenpitoa" hankkii, joko äidiltään tai rakastajattarelta.
Miehesi on ilmeisesti kokenut lapsuudessa traumoja, joita hän ei ole koskaan päässyt käsittelemään eli sanoittamaan. Vanhat lapsuuteen liittyvät traumat aktivoituvat hänen ollessaan lapsuudenkodissaan ja hänen persoonansa Lapsi-osa pääsee valloilleen. Lapsipersoonanosa kantaa sisällään voimakkaita muistoja ja aiheuttaa miehesi taantumisen lapsen tasolle. Ehdotan psykoterapiaa, jonka avulla hänen on mahdollista käsitellä nuo asiat ja saada apua tilanteeseensa.
Tavoista tiedä, mutta minulla on avain äitini kotiin vaikkei enää asukaan lapsuudenkodissani, saan käydä silloinkin kun äitini on pois sieltä ja on aika paljonkin poissa, jonkun se täytyy käydä tarkistaan että paikat on kunnossa.
Anna miehesi ja hänen äitinsä hoidella välinsä keskenään. Toisaalta voisitpa kysäistä anopilta mitä mieltä hän on poikansa käytöksestä. Krapulakin tekee ärtyisäksi - luulen. Eikös sitä voi olla sitten ryypiskelemättä. On kyllä moitittavaa, jos lapsennekin näkevät tällaista käytöstä. Minulla on samanlaisia kokemuksia, mutta miehestä olen eronnut, en kuitenkään näistä syistä.
kokeilla (anopin luvalla tietenkin) viikonlopun kuvaamista? Siis ihan konkreettista kuvaamista. Nykyisinhän on netistä saatavilla pieniä, piilotettavia kameroita, joilla voi kuvata esimerkiksi keittiössä tapahtuvat tilanteet.
Olethan varmaan tv:stä nähnyt, miten esimerkiksi Super-Nannyssä kuvataan perheen arkea, ja monet aikuiset huomaavat vasta katseltuaan kuvamateriaalia, miltä heidän käytöksensä näyttää ulkopuolisten silmissä?
Miehesi ei pysty tunteidensa takia (lapsuustapahtumat) muuta kuin olemaan tilanteessa läsnä, joten sen järkiperäinen käsittely ei onnistu ilman, että hän pystyy asettumaan tilanteen ulkopuolelle, ehkä kuvaus auttaisi asiaa?
Tiedän kyllä, että tilanne ei ole kauhean kiva kenellekään. Puolisoni, sekä kyllä hänen äitinsäkin, on todellinen jästipää. Ehkä viesti menee perille, jos sanon etten lähde reissuun mukaan jos meininki jatkuu samana? Harmittaa kyllä, koska yhteistä lomaa on aina rajattu määrä. Ja kuitenkin reissussa on aina ne helmihetkensäkin.
Tiedän, että ongelma on lähinnä puolisoni, joka ei ole osannut käsitellä ja laskea irti lapsuuden kokemuksista. Ja hän kieltämättä onkin joutunut kokemaan lapsuudessaan asioita, joita on vaikea antaa anteeksi, mm. väkivalta. Mutta jokin piste menneisyyden tapahtumille olisi saatava. Vaikkei anteeksi voisikaan antaa, niin voisi hyväksyä sen ja jatkaa elämää. Ehkä yksi syy puolison alkoholinkäyttöön anoppilassa on se, että silloin hän uskaltaa avautua vanhemmilleen lapsuuden vääryyksistä. Anoppi ja appi vaan ovat valitettavan kyvyttömiä keskustelemaan asioista. Eikä niistä humalapäissään pitäisikään puhua. Isäänsä puolisoni ei samalla lailla hyppyytä, koska isä ei suostu siihen. Anoppi ja appi eivät siis asu yhdessä