Olemme olleet mieheni kanssa vuosia yhdessä, muutaman naimisissa. Koskaan emme ole tapelleet ja olemme olleet hyvä pari ja tulleet toimeen erinomaisesti, voisi sanoa, että liiankin hyvin :) Meillä on 2 yhteistä lasta. 2v ja 10kk.
Viimeisen 6kk:den aikana tunteeni ovat häntä kohtaan muuttuneet. Tuntuu, etten jaksaisi yhtään olla hänen kanssaan samassa tilassa ja olen mm. laskeskellut olisiko minulla varaa asua lasten kanssa nykyisessä vuokra-asunnossamme, jos hän muuttaisi pois. Olen suunnitellut päässäni tulevaisuuteni ilman häntä.
En ole tavannut ketään toista, eikä tietääkseni hänkään. Odotan, että hän menee sänkyyn ja nukahtaa, sen jälkeen minäkin menen.
Viimeiset 3 vuotta olemme olleet yhdessä 24/7 hänen sairaslomansa ja minun äitiyslomien takia. yli 3 vuoteen en ole nähnyt kavereitani, koska hän on todella mustasukkainen. Ei väkivaltainen, mutta paukuttaa seiniä jos olen vaikka kaupungilla sattumalta törmännys miespuoliseen ihmiseen. Ahdistaa.
Hänen kanssaan on turha puhua mistään, sillä hän joko pakenee tai on ihan hiljaa. Olen myös yrittänyt sanoa hänelle, että tuntuu kuin olisimme vain kavereita. Tähän hän ei ole sanonut juuta eikä jaata...
Appivanhemmat painostavat olemaan lasten vuoksi yhdessä, silloin kun huomaavat kireän ilmapiirin.
Johtuuko tämä siitä, liiasta yhdessäolosta? Vai voiko tämä olla vain jokin "vaihe"?
Viimeisen 6kk:den aikana tunteeni ovat häntä kohtaan muuttuneet. Tuntuu, etten jaksaisi yhtään olla hänen kanssaan samassa tilassa ja olen mm. laskeskellut olisiko minulla varaa asua lasten kanssa nykyisessä vuokra-asunnossamme, jos hän muuttaisi pois. Olen suunnitellut päässäni tulevaisuuteni ilman häntä.
En ole tavannut ketään toista, eikä tietääkseni hänkään. Odotan, että hän menee sänkyyn ja nukahtaa, sen jälkeen minäkin menen.
Viimeiset 3 vuotta olemme olleet yhdessä 24/7 hänen sairaslomansa ja minun äitiyslomien takia. yli 3 vuoteen en ole nähnyt kavereitani, koska hän on todella mustasukkainen. Ei väkivaltainen, mutta paukuttaa seiniä jos olen vaikka kaupungilla sattumalta törmännys miespuoliseen ihmiseen. Ahdistaa.
Hänen kanssaan on turha puhua mistään, sillä hän joko pakenee tai on ihan hiljaa. Olen myös yrittänyt sanoa hänelle, että tuntuu kuin olisimme vain kavereita. Tähän hän ei ole sanonut juuta eikä jaata...
Appivanhemmat painostavat olemaan lasten vuoksi yhdessä, silloin kun huomaavat kireän ilmapiirin.
Johtuuko tämä siitä, liiasta yhdessäolosta? Vai voiko tämä olla vain jokin "vaihe"?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Myös omaa elämää vaikka naimisissa on ja kevereita pitää myös tavata ja olla kodin ulkopuolista elämää myös koska olette olleet liikaa yhdessa koko ajan niin olet tympääntynyt kun ei ole omaa aikaa ollenkaan. Tee paperille lista mitä liitolta haluat ja jos ei miehelle käy niin otat oman ajan tai sitten ero.
Tuota voisi kokeilla... tuota listaa. Kavereiden näkeminen olisikin erittäin tärkeää, koska minäkin olen "vasta"- 24-vuotias. Tuntuu, että pää alkaa pikkuhiljaa hajoamaan.
En tiedä miten miehelle tämän kaiken sanoisin, hän kyllä aavistelee jotain, mutta eroehdotukset tulevat varmasti aivan puun takaa...
Mieshän on sairaalloisen mustasukkainen. Kaikki ei ole hyvin, jos ilmapiiri on kireä.
Tottakai sinun pitää päästä tuulettumaan ja tavata kavereita. Voithan aluksi lasten kanssa tavata tuttuja esim kahvilassa. On olemassa äiti-lapsikerhoja , muskareita ja muita juttuja, joissa on samassa elämäntilanteessa olevia.
Sinä pärjäät siinä ja saat asumustukea.
Mies joutaa muuttaan muualle, ahdistaa sinua selvästi.
Lapset kärsivät ilmapiiristä!
Olet liian nuori jäämään jalkoihin, masennut vaan siinä. Tee ratkaisu pian!
En epäile, etten pärjäisi, sillä miehellä ei ole koskaan ollut minkäänlaisia tuloja.. Kaikki olemme vuodesta toiseen eläneet minun äitiys ym. rahoilla. Sekin minua vaivaa, että hän ei ole halukas tekemään töitä, eikä myöskään halukas päästämään minua töihin. Minulla on sentään ammatti.
Tuntuu, että olen kotiinn suljettu. Tosin olenhan pari kertaa käynyt tyttöjen kanssa syömässä..
En tiedä miten asian hänelle esittäisin, koska ei ole riitoja tai muuta, minkä vuoksi hänet heittäisin pihalle.. Minua vain ahdistaa hänen läsnäolonsa, enkä tunne, että meillä olisi muuta yhteistä kuin lapset.. Kyllä tämän lapsetkin aavistaa ja he huomaavat minun käyttäytymisessäni muutoksia, vaikka kuinka yritän olla ns. normaali.
Olen yhden kerran sanonut, että ole ystävällinen ja pakkaa tavarasi. Tuolloin hän rikkoi kattolampun heittelemällä tavaroita, lähti ja tuli 4 tunnin päästä takaisin. Hetkeksi jo huokaisin, kun luulin hänen oikeasti lähteneen vanhempiensa nurkkiin.
Mitä enemmän puhun tästä, sitä enemmän ero tuntuu oikealta ratkaisulta.
Ilmeisesti tämä ei ole mikään ohimenevä vaihe, on tätä sen verran kauan kestänyt..
Minulla on edellisestä suhteesta vielä tytär ja sitten tämä meidän vanhempi poika, ovat sellaisia laululintuja, etten heidän läsnäollessa voi puhua näistä asioista sitten minkäänlaisissa kerhoissa :/
Parisuhteen pahin myrkky on sairaalloinen mustasukkaisuus. Toiseksi pahin on talouskurimus, joka voi aiheutua monesta syystä. Teidän tapauksessa talouden heikkoon jamaan osasyynä on puolison työhaluttomuuus. Lopuksi kysymys. Oletko käyttänyt tervettä harkintaa (järkeä) puolison valinnassa. Osasyyllinen ongelmiisi voi löytyä myös peiliin katsomalla. Lapsille erojupakat ovat aina vaikeita. Valinnoissa kait pitää valita aina se pienempi paha, mikä se kulloinkin onkaan. Voimia kuitenkin syksyyn, olet vielä nuori ja maailma avoin.
Kiitos. Lisättäköön tähän vielä, että mies on minua 3 vuotta nuorempi ja hän käy vähintään 2 viikon välein rilluttelemassa aamun tunneille asti.. Hän oli siis ihan nulikka, olin kyllä minäkin, kun yhdessä rupesimme pyörimään.. Mutta kyllähän tuo tuntui oikealta kumppanilta monta vuotta. Eikai kukaan nyt huvikseen ole toisen kanssa?
Meneppä heti kyselemään töitä.
Lapset sitten puolipäivä hoitoon ja mies hakee ja vie ja on loppuajan niitten kanssa.
Vaikuttaa kuitenkin vähän sellaiselta, etten lapsia kokopäiväisesti hälle jättäisi...
Lapset saa sieltä virikkeitä, mies omaa aikaa ja sinä tuot rahaa kotiin ja saat olla ihmisten kanssa tekemisissä!
SITTEN, jos ei tilanne muutu, hae eroa.
Tietenkin miestäkin pitäisi potkia perseelle ja työelämään. Rahalla on kumma voima ja elämä muuttuu mukavammaksi, kun ei tartte kaikesta pihistellä.
Tuosta on turha spekuloida, miksi otit tuollasen miehen!!! Mutta tuolla "tunnetulla" nim. merkillä on itsellä varmaan kokemus asiasta ja jaksaa sitä jatkuvasti muillekkin muistuttaa.. "mitäs läksit, khiäh, khiäh!" ja pöh!
Minä sain vihdoin puhuttua suuni puhtaaksi. Mies lähti muutamaksi päiväksi pois ja huomasin, kuinka hyvä olo mulla on ilman häntä. Ei ahdista yhtään. Tosin jo tunti sen jälkeen kun hän oli lähtenyt, tuli tekstiviestiä, että mitä teet jne. Pitkin iltaa...
Tämä tuli aika puuntakaa hänelle. Miten saisin vielä sen sanottua, että näin olisi parempi.
Appivanhemmat, joita muuten rakastan, olivat aika happamia kuullessaan "aikalisästä". Painostivat, että lasten takia pitäisi pysyä yhdessä.
En tiedä, olisiko helpompaa, jos meillä olisi kunnon tappelut. Olisi jotain, mitä korjata. Ongelma on vaan se, että en tunne häntä kohtaan oikeastaan enää mitään...
Jospa pistät miehelle ukaasin, ettet ala asioista edes sen kummemmin sopimaan, ennen kuin hän menee töihin, kursseille tai aloittaa opiskelut ja mieluummin toisella paikkakunnalla.
Se työ on kuitenkin sellainen asia, mikä on miehellesi nyt tärkeintä saada!
Voisit asiasta sanoa myös hänen vanhemmilleen, että nyt pitäisi löytyä tukea pojalle työnsaantiin ja lopettaa tuon suoltaminen, että "lasten parasta jne".
Sulla on jo siinä lapset, ylimäärästä lasta et siihen tarvitse, vaan vastuuntuntoisen aikuisen rinnallesi ja jos miehestä ei siihen ole, on aika mennä takaisin kotiinsa kasvamaan.
Lapsia pitää tietenkin antaa miehen nähdä, on ne tärkeitä hällekkin, jotenkin tuntuu vaan, että se nulikka pitää nyt saada tienestin makuun tai aloittamaan opiskelut!
Parisuhteet ei ole helppoja, tunteet menee ja tulee ja sinullakin voi ajatukset muuttua häntä kohtaan lämpimämmiksi, kunhan hän ryhdistäytyy ja alkaa mieheksi.
Nyt mies työnhakuun!!!