Onko kaikki jo menetetty, kun vaimo toteaa, ettei meillä ole enää mitään yhteistä 25 avioliittovuoden jälkeen?
Onko tämä eron alkua, kertokaa kokemuksenne asiasta?
Onko tämä eron alkua, kertokaa kokemuksenne asiasta?
Johtaako eroon?
Mies 46
27566
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Hyvää siinä on se, että olet saanut ennakkovaroituksen, ei tule yllätyksenä.
Itsekkin olen sanonut saman miehelleni ja olen jo jakanut valokuvatkin aikoja sitten..
Sinä et vain ole edes välittänyt enteistä, vaimosi on jo valovuosien päässä.
Yksin on ollut aikaa miettiä ja järjestellä...sinä olet tietenkin pitänyt sillä aikaa hyvänä sitä toista perhettäsi, mikä menee kaiken edelle, eli työyhteisöäsi naisineen.
Mene heidän helmoihin lohtua hakemaan, hehän ovat tähänkin asti olleet tärkeämpiä, kuin parisuhteesi.
Jos tuomioistuin ja rikostutkinta toimisivat tällä samalla periaatteella, niin vankilaan joutuvat voitaisiin valita lottoamisperiaatteella.
"Musta-nyt-vain-tuntuu-siltä-että-sinä-olet-tehnyt-niin"... tosi naisellista logiikkaa...
Onkos sulla mulkku siellä hamosen alla? ...tai ainakin karvaiset sääret? Vaikutat miehekkäältä naiselta, jolla kasvaa parta.
Tää on taas näitä surkuhupaisia juttuja, joissa mies raataa perheensä puolesta niskalimassa. Vaimolla on kotona tylsää ja kiukuttelee miehelleen. Sitten kun tarpeeksi kiukuteltu, niin ihmetellään, että miksi ihmeessä se mies on niin kireä.
Ei nyt ihan ole sellainen tilanne menossa jota kuvailit. Asioista on yritetty keskustella, mutta ei vain enää osata. Tulee vääriä sanoja ja väärikäsityksiä, eikä enää jaksa yrittää. Kaikki oikastaan alkoi meneen omituiseen suuntaan, kun lapset lähti kotoa. Ja jäätiin kahden. Vuorotyöt molemmilla ja ei saada aikaiseksi mitään kehittävää. Työ kuluttaa, ja vapaalla haluu vain levähtää. Tunteita on molemmilla jollain tavoin, en ehkä tiedä kaikkea hänen tunteistaan, mutta kumpikaan ei koe saavansa sitä juuri haluamalla tavalla. Kaipaan halauksia ja naisen syliä, jota en saa kuin murusia, enkä edes tiedä täytänkö hänen kaipauksia enää ollenkaan, kun hän ei avaudu, eikä ole enää vetoa minuun. Askartelee, muttei halua lähestyä.
Ei vaan nainen on luullut jo asuvansa ilman miestä ja yllätys on aina yhtä tympeä, kun se koteutuu jostakin.
"eikä jaksa enää yrittää"...siinähän se tuli.
Ei jaksa se vaimokaan.
Menkää parisuhdeleirille, veljeni kävi vaimonsa kanssa sellaisella ja kuulemma oli hyvä juttu!
Tuo tilanteenne on varmaan tuttua hyvin monelle, kun se pesä tyhjenee.
Siitäkin kuulemma selviää, JOS kumpikin haluaa.
Sinä vaikutat kuitenkin fiksulta mieheltä, ajattelet kuitenkin vaimoasikin, etkä ole Thaimaaseen menossa
hakemaan "tyttöstä" elämääsi hankaloittaan. ;)))
On tässä kaikenlaista käynyt mielessä. En ole koskaan pettänyt, jotain nettisuhteita on ollut.
Sitä välillä kaipaa olevansa haluttu ja rakastettu. Puutospaineissa kaipuus on voimakasta ja tuntuu, että sitä katselee jo ympärilleen, vaikkei saisi.
Tuntuu että hän ei voi sietää minua, on vain velvollisuudesta paikalla. Olen ehkä itse saanut hänen tunteensa minua kohtaan sammumaan. Joten miten sitä enää herätellään?
Itsekkin naisena ja samanmoisessa tilanteessa kuin teillä nyt, kaipaisin vain miehen sanoja, joita ei ikinä sano, että rakastaisi minua vielä. Että välittää!
Tuo ei tarkoita, mitä naisesi sanoi, että olisi se totta, vaan se on hätähuuto sinulle...!
Nythän teillä olisi mahdollisuus aloittaa taas jotakin yhteistä, kypsää aikuisten rakkautta parhaimmillaan!
Seksiä ilman raskauspaineita, rakasteluja kaikessa rauhassa lasten ollessa isoja...yhteisiä reissuja...
Voi kuule, minun mieheni ei ala puhumaan mistään, joten meillä ollaan umpisolmussa.
Sinä vaikutat fiksummalta, ota asia puheeksi vaimosi kanssa ja unohtakaa syyttelyt!
Nythän se teidän elämä, aikuisten sellainen voisi vasta alkaakkin!
Jos vielä viitsitte tehdä jotakin avioliittonne eteen, niin se ei johda eroon. On vaan yksilöllistä mitkä asiat saa taas liekin lepattamaan. Paljonko olet mahdollisista vaihtoehdoista käyttänyt. Menee vaan kerta kerran jälkeen vaikeammaksi, jos sen yhteisen sävelen joutuu useammin etsimään.
Tai sitten ton tilanteen voi yrittää kääntää voitoksi, ja alkaa todella tekemään suhteen eteen töitä.
Tutustukaa toisiinne uudestaan, muuttakaa yhteisiä rutiinejanne, yllättäkää lahjoilla, erinlaisilla huomioilla. Ja tehkää erinlaisia asioita ihan vaan ex-tempore.
Toi mitä vaimos sanoi, pitää nyt olla herätys molemmille, tai tosiaan avioliittonne tulee loppumaan.
Oletko vaimon kanssa samaa mieltä, ettei mitään yhteistä ole? Entä kiinnostaako sinua viritellä jotakin yhteistä? Avioliitto ei nimittäin ole ohi, jos innostusta löytyy keksiä jotakin uutta yhteistä laiskojen rutiinien päihittämiseksi.
Jotenkin tuntuu kaiken jälkeen työläältä, alkaa kehittelmään "yrityksiä". Sitä jotenkin toivoo, että olisi rakkautta välillämme, joka luontaisesti, ilman mitään virikkeitä saisi haluamaan toinen toistaan. Ja sitä kautta tultais ja mentäis. Mutta vaikea puristaa mitään, kun tuntuu, ettei ole mitään tällä hetkellä.
Loistavasti kieytetty. Noin minäkin ajattelen. On jotenkin raskasta, jos suhde on koossa keinotekoisten temppujen ja yllätysten myötä. Kahden ihmisen välinen tunne kai on kuitenkin se kestävämpi kivijalka. Tunne pysyy yllä mm. aktiivisen seksin kautta.
Toisaalta myös suhteissa on ylä- ja alamäkiä. Lasten omilleen muuttaminen on varmasti yksi haaste parisuhteelle, kun sen jälkeen ollaan tavallaan "alastomina" kaksin. Ei ole lapsia, joiden asioiden taakse kätkeydytään, vaan ollaan oikeasti siinä kasvotusten. Se on haasteellinen hetki, mahdollisuus uuteen vaiheeseen suhteessa. Se joko onnistuu tai sitten ei.
Ei sen yhdessätekemisen tarvitse olla työlästä tai erikoisuudentavoittelua. Joskus riittää, että otetaan tavaksi käydä yhdessä ruokaostoksilla ja illalla kävelylenkillä.
Meille oli tullut tavaksi tehdä kaikki tahoillamme erikseen. Kumpikin kävi tahollaan ruokaostoksilla ja lenkillä. Aloimme myös katsoa telkkaria erikseen, mies olohuoneessa ja minä makuuhuoneessa, vaikka usein katsoimme samaa ohjelmaa. Tai kumpikin vietti aikaa internetissä omilla koneillaan... Ei siinä ollut mitään järkeä ja aloimme aika nopeasti vieraantua toisistamme. Täytyi ihan harkiten jutella siitä, että tehdään nyt edes jotakin yhdessä, jos ei sentään mitään harrastusta tai menoa niin edes jotakin arkista mitä täytyy muutenkin tehdä.
Olette nyt tunnistaneet tarpeen. Se on yhteiset asiat ja nainen kaipaa saada tuntea asioita. Jos on nälkä, silloin syödään ja sama pätee parisuhteessa. Olisi hölmöä ajatella nälän tullen, että no johan tässä on koko ikä syöty, että kyllä sen kerran saadun kylläisyyden tunteenpitäisi riittää lopun ikää. Toki voi popsia pelkkää porkkanaa nälkäänsä ja todeta, että hienot illalliset on jo nähty ja ne ovat turhia temppuja.
Kyllä se on molempien puolisoiden tehtävä kehittää niitä virikkeitä. Tällä hetkellä sillä ei ole väliä, miltä virikkeet sinusta tuntuvat, jos vain vaimo jaksaisi niiden avulla paremmin. Toki sinäkin tarvitset sitten vastavuoroisesti jotakin.
Niinhän se menee vastarakastuneillakin. Sitä jaksetaan huomioida toista, olla hyviä toiselle vaikka olisi uupunut töistä ja keksitään menoja, meininkiä, romantiikkaa. Varsinkin naiset kaipaavat tätä. Tuossa yllä mainittiin myös rakastelu ja sekin on yksi tällainen "temppu" ja hyvä sellainen.
Toki suurimmasta osasta ihmisä varmasti tuntuu siltä, että kyllähän pitkä suhde pitäisi lipua maaliin omalla painollaan. Mutta kun kilpurista loppuu löpö, niin se jää helposti tien poskeen.
Kannattaa lukea esimerkiksi "Paremman avioliiton rakkauspankki".
hei huomatkaa, että aika on mennyt ja muovannut teitä mennessään. Olitte joskus rakastunut pari, joka etsi intohimoisesti tilaisuuksia olla yhtä, eikö vaan? Tilaisuuksia saatuanne teistä tuli lapsiperhe, jossa oli pakko siirtää omia tarpeitaan lasten tarpeitten tieltä, eikö vaan? Tätä kesti aikansa, te opitte tulemaan toimeen vastaamatta ja ylläpitämättä paloa, jota tunsitte toisianne kohtaan koska teidän tavallaan oli pakko, eikö vaan?
Nyt teillä on uusi tilanne, olette jälleen kahden, teillä on vapaus tehdä toisillenne mitä vaan, jos vain haluatte.
Sanoit, että toivoisit että suhteenne kulkisi kuin itsestään, sen enempää yrittämättä. Oletko ajatellut, että vaimosi saattaa olla ihan yhtä ymmällä siitä, miten äkkiä vierivät vuodet, ja miten vähällä toistenne huomioimisella olette menneet. Te olette muuttuneita ihmisiä, vanhemmuus, oma ikääntyminen on teitä muuttanut, kasvattanut. Parisuhteenne jatkuu, jos haluatte käydä tutustumaan toisiinne, etsimään sitä kipinää, joka hautautui lapsiperheen elämän alle.
Sinun ei pidä luulla, ettei tarvitse tehdä mitään; sehän on aivan sama, jos et olisi silloin ennen lapsia tehnyt mitään, et olisi yrittänyt parhaalla mahdollisella tavalla ilmaista itseäsi sille naiselle, johon tunsit niin suurta vetoa, että teit hänestä lapsiesi äidin. Ei se silloinkaan tullut mitään tekemättä, ja vielä vähemmän se tulee tässäkään vaiheessa. Halua paneutua, muuten teidän liittonne todellakin voi vedellä viimeisiään.
Tietysti, jos tuntuu ettei ole mitään, ei voi väkisinkään vääntää. Silloin on viisainta todeta, että olette toteuttaneet vanhemmuuden tehtävän kiitettävästi yhdessä ja jatkaa eri teitä. Ihan on teidän vallassanne.
Raskasta se on aika-ajoin. Kaikki työ on. Vaan palkka onkin sitten sen arvoinen! Jos ihmiset vaan ovat hyviä toisilleen, jättävät lapsellisuudet ja ilkeydet, rakastavat teoilla ja sanoilla ja täyttävät kumpikin toistensa tärkeimmät tarpeet (joillekin se oikeasti on yllätysten tarve), niin liitto pysyy onnellisena.
Niin jotenkin sitä aina on ajatellut, että tällaiseen tilanteeseen ei koskaan törmäisi. Mutta näin se vain nyt on ja menee. Toiset selviää ja toiset ei. Mutta tätä se tekee, kun jotain kokee puuttuvansa, eikä asioihin tulee muutosta. Pitkällä juoksulla asiat alkaa muhimaan ja räjähtää jossain vaiheessa käsiin.
Ollaan aika sidoksissa, vaikka pitäs jo tässä vaiheessa olla kaikki ok;(
Tuollaista on tullut yhä enemmän kuvioihin. Ennen käytiin yhdessä, nyt ei vaan toimi, eikä halukkuutta kummallakaan. Asumuserostakin ollan puhuttu, mutta sellainen on vaikea aihe vielä tässä vaiheessa.
Kaikkein pahimmaksi koen sen, kun hän ei välitä halauksista, eikä itse koskaan tule halamaan. Ei tule lähelleni, minä saan aina mennä hänen luo, saan aina kömpiä ja olla aloitteellinen. Ja rakasteluun tuntuu menevän vain velvollisuuden tunteesta.
Jotenkin työnalla tilanne, ja aivan varmaan kehittyy tästä johonkin suuntaan. Ehkä jompikumpi tekee ratkaisun johonkin suuntaan, kun tarpeeksi muhii. Toivon mukaan kaikki menee hyvin.
Rakkaus, jos sitä vähäkään on vielä jäljellä, toivottavasti astuu peliin.
Naisten eka juttu on se keskustelu.
Me miehet ei tajuta, kuinka tärkeä se naisille onkaan.
Ensin keskustelut, sitten halailut ja lopuksi seksi. Sitten taas keskustelu.
Me miehethän mieluummin otettaisiin vain se seksi kaikessa esille.
Kun tunteet on loppuneet, ne voi herätellä henkiin, mutta ei ilman keskustelua.
Aloita lämmittely tunteista puhumalla, on sellainen aihe, että nainen nappaa siihen heti kiinni.
Pikkuhiljaa lisäät keskustelua, ehkä jäät itsekkin siihen koukkuun!
Halailut tulee luonnollisesti myöhemmin mukaan ja kukapa nainen ei seksiä haluaisi, kun tunteet alkavat jyllätä mielessä.
Lämmittele se naisesi.
Flirttaile naisesi kanssa...
Pikku hipaisuja ohi mennessä, muka vahingossa ensin, sitten tarkoituksella.
Puheista kaikki ilkeys pois ja ennemminkin ymmärrystä ja hyväksyntää toisen ratkaisuille.
Hymyile hänelle ja mikä tärkeintä: katso suoraan silmiin aina! Jos nainen välttelee katsettasi, älä masennu, kyllä se alkaa pikkuhiljaa sinua vilkuilla...
Se on sinulla nyt viettelysten aika käsillä, mutta siihen tarvitaan sinua! Naisesi kaipaa huomiotasi, on päässyt vuosien raadannassa se asia unohtumaan...Älä kiirehdi!
Googlaappa tuonne "parisuhdeleirit" osioon ja lueskeleppa sieltä...
Luulenpa, että apu löytyy sieltä, kun tunteet on menneet solmuun. :)
Erosin miehestäni muutama vuosi sitten, juuri sen vuoksi, ettei ollut mitään "yhteistä". Mieheni oli (ja on) yrittäjä, sai tehdä pitkää päivää (nähty on ylä- ja alamäet), seksiä ei loppuvaiheessa enään ollut (minä halusin, mies ei), ei tullut koskaan kysyttyä kävikö hän vieraissa vai ei (olisi sattunut liikaa, jos näin olisi ollut). Oltiin kuin sisarukset saman katon alla (järkyttävää näin jälkeenpäin).
Kamalinta tässä on se, että rakastin miestäni sydämeni pohjasta ja hän oli elämäni mies (valitettavasti on edelleen, vaikka olenkin jo uudessa parisuhteessa). Kaipasin valtavasti yhteistä aikaa, muutenkin kuin viikonloppuisin. Toivoin, että hän olisi vähentänyt töitä, koska hän oli tehnyt yli 20 v. rajusti töitä ja olisimme voineet suunnitella yhteistä tulevaisuutta.
Kun lopulta päätöksen erosta tein, se tuntuin todella pahalta. Yritimme eron jälkeen "lämmittää vanhaa", mutta ei se onnistunut, joten rupesin etsimään itselleni uutta miestä. Surkeaa tässä on myös se, että en ole koskaan puhunut ystäväpiirissä pahaa miehestäni, päin vastoin. Mutta, hän on uuden vaimonsa kanssa puhunut minusta (ikävä kyllä tunnen uuden vaimon), enkä ymmärrä miksi.
Toivon, että pystytte vielä puhumaan asiat auki. Itse en saanut miestäni puhumaan.
Kaikkea hyvää teille ja jos eroon päädytte, älkää puhuko toisistanne pahaa jälkikäteen.
siitä, että eron jälkeen ja ylipäätään pitäisi välttää mahdollisimman paljon p:n puhumista.
Tällä tavalla nimettömänä keskustelupalstalle voi kirjoittaa ongelmista ja sellaisista asioista,
joista ei ehkä muuten koskaan puhu kenenkään kanssa.
Muuten puhun itse vain hyvin harvoille mitään ongelmistamme ja heillekin vain hyvin valikoiduista
asioista.
Silti minusta on kaikkein pahinta, jos mistään ongelmista syytetään lapsia.
Lapset ovat aina viattomia vanhempiensa ongelmiin ja heitä ei ainakaan pidä syyttää.
Tämä ei tarkoita, etteikö lapsi voi olla tuhma ja tehdä mitään pahaa.
Mutta lapsen leimaaminen pahaksi tms. on jotain todella karmeaa.
Toisaalta minusta on myös mielenkiintoista se, että miksi edelleen parisuhteessa ja avioliitossa
usein leimataan naisia. Jos mies on väkivaltainen ja naista on pahoinpidelty, niin ajatellaan että
varmasti nainen on itse sen aiheuttanut. Samoin jos nainen raiskataan, niin edelleen joissain tapauksessa
ajatellaan, että oliko tämä kuitenkin itse aiheuttanut tämän omalla käytöksellään tai pukeutumisellaan.
Jos mies ja vaimo riitelevät ja mies menettää hermonsa, niin tämäkin on naisen syytä.
Jos mies ja nainen ylipäätään ovat eri mieltä jostain, niin mies on tietysti aina oikeassa.
Jos nainen menettää hermonsa, niin tämä on vain naisen typerää käytöstä johon miehellä ei ole osaa arpaa. Minusta tällaisesta ajattelusta pitäisi jo vihdoin päästä eroon ja molempien osapuolten kantaa vastuunsa. Tällainen ajattelu kertoo mielestäni siitä että naisia aliarvioidaan ja pidetään edelleen enemmän toisarvoisina ihmisinä. Totuus on että useimmissa tilanteissa molemmissa on vikaa.
Tasa-arvon ei tarvitse toteutua joka asiassa 100%, mutta jos naiset ovat yhtä lailla koulussa ja työelämässä, niin eikö heille vähitellen voisi myös tasavertaisen aseman ihmissuhteissa? Keskiaika on jo ohi ja noitia ei enää polteta roviolla.