Yksinkertaisia asioita
Koska välillämme on ikäeroa kolmetoista vuotta, niin katsoimme sen olevan meille suotuisa enne. Tapaamisemme oli täysi sattuma: ystävä pöydässäni huomasi ravintolaan tulleen tuttunsa ja rikkoi tämän itsellisyyden pyytämällä hänet joukkoomme. Hän suostui. Minut esiteltiin.
Muistelen mielelläni tätä hetkeä. Muistelen mielelläni kämmenselkien kihelmöintiä ja outoa neuvottomuutta, jopa hätää, makeaa kauhua, kun huumorintajumme kohtaisivat ensimmäisessä vaihdetussa lauseessa ja kietoutuivat yhteen punaiseksi lankakeräksi elämälle leikkiä.
Seuraavat kaksi viikkoa elimme lakanoissa. Alkoivat privaatit ajat ja ovensuuruoka, pitsataksien kolhuiset ilmeet ja pakastimen ja jääkaapin tyhjennys sekä sulatus. Keskustelimme jäävesissä, parvekkeella kuumuudessa, sohvilla ja vuoteessa. Ahmimme nälkiintyneinä toisistamme itseemme kaiken mahdollisen.
Eräänä sunnuntaiaamuna heräsin rapinaan: luit vuoteella lehteä. Ensin ihailin vartalollasi leikkivää valoa, mutta sitten ymmärsin, että jokin lähestyi. Joku oli tulossa. Jokin vääjäämättä rakensi tietään tänne. Sinä luit lehteä, pysähdyit ja käänsit kasvosi minuun. Sinulla oli aikuisen naisen katse silmissäsi. Uin silloin pilvissä, jotka uhkasivat tummua ja aurinko niiden takana sammua.
Se oli kuolemanhetki. Ensimmäistä kertaa koin sen niin kuin se ihmisen pitää kokea: maailmantunteen menetyksenä ja sen tuhoutumisena, itsesi katoamisena, kauhuna.
Näin ei käynyt.
Näin vuosipäivänämme, Eva, haluaisin sanoa sinulle jotain sellaista jota ei voi kirjoittaa, mutta sen voi vaistota kaikesta tästä mitä meillä tänään rivien väleissä on.
Koska välillämme on ikäeroa kolmetoista vuotta, niin katsoimme sen olevan meille suotuisa enne. Tapaamisemme oli täysi sattuma: ystävä pöydässäni huomasi ravintolaan tulleen tuttunsa ja rikkoi tämän itsellisyyden pyytämällä hänet joukkoomme. Hän suostui. Minut esiteltiin.
Muistelen mielelläni tätä hetkeä. Muistelen mielelläni kämmenselkien kihelmöintiä ja outoa neuvottomuutta, jopa hätää, makeaa kauhua, kun huumorintajumme kohtaisivat ensimmäisessä vaihdetussa lauseessa ja kietoutuivat yhteen punaiseksi lankakeräksi elämälle leikkiä.
Seuraavat kaksi viikkoa elimme lakanoissa. Alkoivat privaatit ajat ja ovensuuruoka, pitsataksien kolhuiset ilmeet ja pakastimen ja jääkaapin tyhjennys sekä sulatus. Keskustelimme jäävesissä, parvekkeella kuumuudessa, sohvilla ja vuoteessa. Ahmimme nälkiintyneinä toisistamme itseemme kaiken mahdollisen.
Eräänä sunnuntaiaamuna heräsin rapinaan: luit vuoteella lehteä. Ensin ihailin vartalollasi leikkivää valoa, mutta sitten ymmärsin, että jokin lähestyi. Joku oli tulossa. Jokin vääjäämättä rakensi tietään tänne. Sinä luit lehteä, pysähdyit ja käänsit kasvosi minuun. Sinulla oli aikuisen naisen katse silmissäsi. Uin silloin pilvissä, jotka uhkasivat tummua ja aurinko niiden takana sammua.
Se oli kuolemanhetki. Ensimmäistä kertaa koin sen niin kuin se ihmisen pitää kokea: maailmantunteen menetyksenä ja sen tuhoutumisena, itsesi katoamisena, kauhuna.
Näin ei käynyt.
Näin vuosipäivänämme, Eva, haluaisin sanoa sinulle jotain sellaista jota ei voi kirjoittaa, mutta sen voi vaistota kaikesta tästä mitä meillä tänään rivien väleissä on.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aikamuotoja voisi vähän tuunaa.
Mutta muut muodot jätetään rauhaan.