Onko teillä

Ei kyse mistään suuresta sydämestä ole. Moni ei halua siksi erota, että pitäisi jakaa koko koti. Ero on raskas prosessi, ja varsinkin silloin, kun on lapsia. On paljon helpompi olla olevinaan siten, ettei muka satu, ja jatkaa perhe-elämää. Ja kirjoitella sitten tällaisilla palstoilla, että jos oikein rakastaa, antaa pettämisen anteeksi. Pah! Jos oikein rakastaa, ei petä.

lapsia, mutta kokemusta on kyllä petetyksi tulemisesta. pyrin suhtautumaan uskottomuuteen realistisesti ja jokaisen osapuolen kannalta, mutta anteeksanto on tilanne- ja tapauskohtaista.

vaikka yleensä ajattelee, että ei voisi antaa pettämistä anteeksi, saattaa ajatus muuttua.
ihmiset luokittelevat pettämisen eri tavoin. raja taitaa mennä jokaisella vähän eri kohdassa. minusta ero henkisen ja fyysisen pettämisen välillä on henkilökohtaisesti se, mikä ratkaisee.
nykyisessä suhteessani uskottomuus on keskustelun muodossa paljon esillä. taustamme ovat erilaiset. minulla on ollut paljon irtosuhteita ja seurustelusuhteenikin ovat kestöneet 3 kuukaudesta kahteen vuoteen (olen 24-vuotias), kun taas poikaystävälläni on takana 2 pitkää suhdetta: 4 vuotta ja 3 vuotta (poikaystäväni on 21-vuotias) ja niiden välillä muutama irrallinen juttu. tämä pitää minua seksin suhteen kokeneempana, vaikka itse ajattelen, että ei se määrä ratkaise, vaan laatu (paljon mieluummin olisin itse halunnut onnistunua seurustelusuhteissani, kuin valinnut lukuisten yhdenillanjuttujen tien läheisyydentarpeeni ja ihonkaipuuni tyydytämiseen). olen ilmoittanut poikaystävälleni, että mikäli tämä kokee tarvetta parisuhteemme ukopuoliseen seksiin, ovat vaihtehdot seuraavat:
-seksipalveluiden osto (kunhan käy suomalaisella ja huolehtii kuminkäytöstä)
-kimppajutut (parinvaihto moempien ehdoilla)
-hoitaa homma selkäni takana, siten että ei varmasti jää kiinni, sillä se mitä ei tiedä, ei tee kipeää ja ottaa se riski, että jos jää kinni, on ero mahdollinen.

olin 19-vuotias, kun seurustelin naapurini kanssa. kundi petti mennen tullen ja luuli, että asia pysyisi salassa. tiesin alusta asti, mutta pystyin elämään asian kanssa, koska toiminta meni puhtaasti nuoruuden kokeilunhalun piikkiin. pikkukaupungissa kun asuimme, näin lukuisia kertoja poikaystäväni toisten tyttöjen kanssa (tämän kuitenkaan huomaamatta minua) ja olin monesti tämän oman siskon seurassa, kun poikaystäväni "toiset naiset" soitelivat tälle sisarelle ja pyysivät välittämään jos jonkinlaista viestiä poikaystävälleni(kun eivät suoraan tavoittaneet). suhde oli rankka, mutta opettava. kaikki päättyi, kun poikaystäväni jätti minut kirjaimellisesti suihinoton vuoksi. vaikka noista kahdesta kumpikaan ei sitä edelleenkään tiedä (olen molempien kanssa jossain määrin tekemisissä), olen minä tietoinen erittäin yksityiskohtaisesti kyseisen illan tapahtumista ja muistakin syrjähypyistä. kysymys ei ollut suurisydämisyydestä, vaan siitä, että halusin olla asian yläpuolella. annoin poikaystäväni näyttää mikä hänelle on tärkeintä: hyvännäköinen, fiksu, itsenäinen ja kiltti oma tyttöystävä, vai seksiseikkailut muiden tyttöjen kanssa (joiden muut ominisuudet eivät kuitenkaan vastanneet sitä vaatimustasoa, mtä tämä vakituiselta seurustelukumpanilta odotti). jostain kumman syystä en ole ollut hetkeäkään katkera tuon asian tiimoilta. tiedän tuon entisen poikaystäväni jälkikäteen tajunneen, mistä luopui "ei minkään" vuoksi. tänä päivänä olen hänen tuonaikaisen elämänsä ihmisistä se, jota tämä kunnioittaa ja arvostaa siinä määrin, että minun apuuni turvautuu erilaisiin asioihin neuvoja tarvitessaan. pahaa sanaa itsestäni en ole koskaan kuullut tämän minusta sanoneen (kenellekään). joka joulu ja ystävänpäivä muistan kortilla ja pienellä lahjalla sekä tuota ex-poikaystävääni, että "suikkarityttöä" ;). heidän omatuntonsa on se mikä kolkuttaa. minun ei ole tarvinnut vaivautua.
tuo ex-poikaystäväni on muuten nyttemmin "viisastunut", jos näin voi sanoa. tällä oli jälkeeni muutama lyhyehkö seurustelusuhde, joihin sisältyi myös uskottomuutta, mutta ensi kuussa tästä on tulossa isä ja tuo nykyinen noin 3 vuotta kesänyt parisuhde vaikuttaa tasapainoiselta (samoin mies itse).

anteeksi antamisessa ei ole kysymys välttämättä rakkauden määrästä, vaan itseluottamuksesta ja siitä, mitä elämältään haluaa. jos kumppani pettää, pitää punnita asioita. onko parisuhde niin arvokas, että haluaa antaa toiselle aikaa ja mahdollisuuden ottaa opikseen, vaikka se sitten vaatisikin itseltä kivun sietämistä? jos sen sallii, täytyy omassa mielessään olla varma siitä, että on itse parempi, kuin "ne muut". täytyy myös luottaa siihen, että pärjää omillaan, jos kumppani lähteekin pysyvästi toisen mukaan.

toista ei saa sitoa liikaa. totuushan on se, että henkisesti vahva ihminen ei petä. kumppanin otsetunto vaatii kohotusta aina toisinaan ja kun tämä saa suhteessa tuntea olevansa yhä haluttu, ei todennäkösesti tule tarvetta pettää. itse pyrin vähän väliä kehumaan poikaystäväni ulkonäköä ja vähän leikkimäänkin "avuonta blondia", jotta tämä kokisi itsensä tarpeelliseksi (osaan varsin hyvin virittää itse kanavat uuteen televisioon, vaihtaa autoon kesärenkaat, asentaa lampunpiuhat sokeripalaan ja korjata kastuneen matkapuhelimen,... mutta enpä kerro miehelle). kaupungilla tämän pää saa kääntyä vaikka 60 kertaa minuutissa toisten naisten perään, jos on kääntyäkseen ja egoaan saa vahvistaa siinä määrin, että voi vapaasti käydä pyörähtämässä jokusen hitaan muiden naisten kanssa.

ehkä tämä uulostaa yksinkertaiselta, mutta uskottomuuden suhteen ajatukseni tosiaan on se, että jos itse koen parisuhteeni sen arvoiseksi, että annan miehen erehtyä kerran ja ehkä usemammankin, niin kokeilkoon ja oppikoon. jos jää sille tielle, niin hän on se joka menettää, enkä minä. jos taas muutamat kokeilut eivät riitä opettamaan, niin sitten on kysymyksessä niin tyhmä mies, ettei minua sellainen kiinnostakaan. :)

Annika tuossa alempana kirjoittaa aika hyvän tekstin. Ero on henkisessä ja fyysiessä pettämisessä. Ihmisten fyysisen läheisyyden ja seksin tarve vaihtelee suuresti eikä kaikki saa parisuhteessaan tyydytystä tämän suhteen. Eihän se ole keneltäkään pois vaan tasavertaisuutta jos molemmat saavat tarpeensa mukaisen määrän seksiä. Minua loukkaisi enemmän se että vaimoni rakastuisi kuin se että hän olisi saanut seksuaalisen tyydytyksen jossain, josta minä toivottavasti en tietäisi mitään ja hän olisi puolestaan tyydytettynä paremmalla tuulella.

Erostani on aikaa jo neljä vuotta. Silloinen mieheni löysi uuden ja nähtävästi paeremman.Annoin vaihtoehdon joko minä tai hän.. Valinta oli tämä toinen nainen, joten se oli siinä. Mies yritti kyllä seuraavat puoli vuotta "tulla" takaisin elämäämme, mutta en voinut enää ottaa takaisin, en olisi voinut luottaa häneen enää.. Kai tässä ajan kanssa on menettänyt uskon miehiin ihan kokonaan kun ei osaa vakiintua (eikä löydä edes sellaista miestä, jonka kanssa SAATTAISI VAKIINTUA).

Minulla oli tuollainen tilanne. Entinen mieheni, kahden lapseni isä petti minua 7 vuotta kaikista yhteisistä 9:stä vuodesta. Kerta kerran jälkeen aloitimme alusta, yritimme uudelleen ja aina kerta kerran jälkeen se epäonnistui. Toisinaan sain kuulla asiasta päin naamaa että mitä tuli tehtyä reissulla, toisinaan jäi kiinni muuten. Lopulta en sitä enää kestänyt ja olin ihan rikki. Jäin siis kahden pienen lapsen yh:ksi ja elin elämääni niin kunnes tapasin nykyisen mieheni.

Peli on selvä molemmin puolin, pettämistä ei saa anteeksi (kumpikaan) kertaakaan. Hänet on myös petetty pahasti joten tiedämme molemmat tarkkaan mitä toiselle sillä tavalla tekee. Luotan häneen ja hän minuun, meillä on yhteinen 1,5v tyttö ja elämämme on nykyään onnellista. Isot lapset mukaan lukien.

Jos kerran pettää sen tekee aina.