itkettää ja masentaa, mulla alkoi just kesätöistä viikon paussi ennen yliopisto-opintyojen jatkoa, ajattelin soittaa jollekin ystävälle, että jos tehtäisiin jotain kivaa yhdessä, mutta katseltuani kännykkäni nimilistaa tajusin, että mulla ei ole ketään jolle soittaa, nyt kamppailen fazerin sinisen suklaalevyn avulla tätä yksinäisyyden tuskaa... itkettää yhä ja en tiedä mitä tehdä?, tällästäkö mun elämä oikeasti tulee olemaan? pelkkää opiskelua ja työtä, ei ystäviä eikä poikaystävääkään ja tuskin tulee olemaan, mulla on niin heikko itsetunto, tiedän sen itsekin, en kaipaa miljoonaa ystävää, mutta jos mullla ois edes yksi sellainen jolle soittaa joskus, onko mitään vinkkejä miten piristää itseään tai juhlia jotenkin edes lomaa? shoppailu ei käy budjetin vuoksi, elokuvissa kävin jo yksikseni ja sekin masensi kun huomasi kaikilla muilla olevan kavereita mukana paitsi mulla, mitä oikeasti teen? ajattelin jo kohta hakea masennuslääkkeitä pääkoppani hyväksi, itkettää... =(
ei ystäviä
yksinäistä88
13472
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Itse olen aika samanikäinen ja ois kiva saada uusia tuttuja:) Opiskelen myös yliopistopaikkakunnalla ja niitähän ei ihan hirmuisesti Suomessa kuitenkaan ole.
Tutultahan tuo kuulostaa vaikka itse olen jo kolmikymppinen ja äiti... :-( Itselläni on kaksi isoa muuttoa viimeisen kymmenen vuoden aikana takana ja molemmilla kerroilla ihmissuhteet oli luotava alusta asti, mikä ei ole helppoa, varsinkaan enää tässä iässä ja tällaisella paikkakunnalla missä kaikilla muilla tuntuu olevan ne ydinperheet, itse olen yh kaksin lapsen kanssa...
Olen sentään löytänyt muutaman ystävän tässä kolmen asumisvuoden aikana opiskelun kautta, mutta hidasta tutustuminen on, ja tänäänkin koko lailla kuollut lauantai päivä... :-/ Kiva olisi tutustua ihmisiin enemmän, kun vain löytäisi kanavia saada niitä uusia tuttavuuksia kun en ole mikään yltiösosiaalinen.
Itse olin myös aika yksinäinen nuorena. Kokemuksesta tiedän että silloin se oli vielä ahdistavampaa, kun tuntui juuri siltä että kaikilla muilla oli seuraa, poikaystävät sun muut ja elämässä tapahtui... Pitää vaan jaksaa yrittää tehdä työtä sen eteen että tutustuu ihmisiin, eikä jää itsesäälissä kotiin, siinä elämä menee hukkaan... En ole kyllä paras neuvomaan miten se tapahtuu :-/ ainakin tiedät ettet tosiaan ole ainoa joka kärsii yksinäisyydestä, pitäisi vaan saada yksinäiset jotenkin kohtaamaan...
Satutkohan asumaan Tampereella? Laita mailiosoitetta tulemaan, jos satut. Olisi mukava tutustua :) ystäviä on minullakin toivottoman vähän. Kaikilla koulukavereilla yms on ennestään laajat ystäväpiirit. Ärsyttää aina jumittaa yksin kotona illat.
Minkä ikäinen olet ja oletko nainen vai mies ? Voitko laittaa oman meiliosoitteesi, jotta sulle voisi kirjoittaa.
Toivottavasti olosi on jo parempi, mutta vastaisuuden varalle erottaisin sanat yksin ja yksinäisyys.
Yksin olemiselle on helppo ratkaisu jo siinä, että lähtee ulos kämpästä ja näkee ihmisiä kaduilla.
Yksinäisyyteen taas ei hirveästi auta kenenkään seura ennen kuin on oppinut arvostamaan sitä, mitä itse on. Jos yksinäisyyden tuska iskee, niin taivaan enkelitkään eivät silloin riitä saati kylän komein karju. Yksinäisyys on tunnetila, jota vastaan taistellessa olo muuttuu entistä yksinäisemmäksi.
Olin aikoinaan ylenpalttisen sosiaalinen ja aina kaikessa seurassa mukana, mutta lopulta väsyin ja masennuin useammaksi vuodeksi. Jäin siis yksin ja koin olevani yksinäinen,koska koin etten elänyt omaa elämääni rehellisesti.
Taltutin yksinäisyyden tunteen hyväksymällä sen. Aloin miettimään, mistä minä todellakin tykkään ja mitä voisi yksin ollessa tehdä. Valokuvaan (ja photoshoppaan ), kirjoitan, luen, ulkoilen, teen käsitöitä, hankin koiran ja kissoja ja lopulta tajusin, että mitä vähemmän olin yksinäisyyden tunteen vankina sen enemmän jollain jännällä tavalla aloin vetämään ihmisiä puoleeni.
Minusta useasti tuntuu, että meidän yhteiskunnassa arvostetaan liikaa touhuamista ja monenlaista menemistä. On häpeä olla omissa oloissaan ja nauttia siitä, ettei tee yhtään mitään. Miksi?
Viisi miljardia reittii, kohtalo on lapsi, joka leikkii.Afrikassa amneesia potilas, Laosissa lapsisotilas-k-kato en yli mustien silmänalusteni, matkal unholaan, kun joku vei alukseni.
Otsaani polttaa popojani, päälaki vie, nenäkäs kysyis "Minne vie tää fucking tie?" -Kotiin.
Päässäni soi sanoista helinää, yhtä dilemmaa, mut Dentelssii etin mä.
Mä päässäni, muut taipuneella selillään, kannattelin taakkaa, eipä lasta lellitä
Kuka tietää, tietää, tietää, tietää?Sorrunko, sortuminen mua leimaa, vaikeet ku matka Kalliost Eiraan.
Hämärii, vakavii, hiljasii, kotimatkal viis miljardii.Se ei näytä löytävän perille, jalat verille.
On äärettömän yksinäistä lähteä yksin ulos edes kaupungille kävelemään. Ei siinä ahdistus parane. Monet liikkuvat kaupungilla yhdessä kavereiden kanssa kahvilla käyden ja pelkästään niiden kaveriporukoiden näkeminen kadulla ja kahviloissa ahdistaa ja tekee olon hirveän yksinäiseksi. On myös kamalia ihmisiä, jotka alkavat ääneen ihmettelemään yksin olevaa.
Mullakin usein samanlainen fiilis.. :/ ois kiva tutustua suhun ja vaihtaa ajatuksia..
Hei mistä päin olet? Minkä ikäinen? Täällä olis sulle ehkä yks ystävä niin ei tarvi tuskastella eikä varsinkaan hakea mitään lääkkeitä :)
Onko tässä ketjussa muita yksinäisiä tamperelaisia? Laittakaa mailiosoitetta siinä tapauksessa tänne. Olisi mukavaa tutustua :)
hei ootko Tampereelta päin? olis kiva tutustua :)
Minulla on jonkin verran kavereita, ei kovin laajaa ystäväpiiriä, koska olen aina ollut melko ujo varsinkin uusien ihmisten kanssa. Tarvitsisin lisää itsevarmuutta ja rohkeutta uusien ihmisten kanssa, usein tuntuu että olen liian varovainen ja varautunut. Lisäksi mietin liikaa mitä muut ajattelevat ja sellainen hulluttelu on vähän jäissä tällä hetkellä.
vaikka minulla on kavereita, välillä tuntuu että sellainen oikea sielunsisaruus puuttuu. MInulla ei ole sellaista ystävää jolle kehtaisin soittaa vaikka itkupuhelun keskellä yötä jos siltä tuntuu,ja jonka kanssa nauraisi katketakseen tyhmille jutuille.
Viimeksi 5-6 luokalla ala-asteella minulla on ollu oikea paras ystävä, bestis:) Ystäväni on minua vuoden vanhempi, ja hänen mentyä yläasteelle emme enää olleet niin tiiviisti yhteydessä. Ystävyys siis pysyi, ja on pysynyt tähän päivään saakka, mutta mutta, koska emme näe,emmekä ole kovin paljoa tekemisissä, en kuitenkaan koe häntä enää niin läheiseksi. Lisäksi hän sai alle 20 vuotiaana lapsen ja elää niin erilaista elämää kuin minä. Kun hänen kanssaan juttelee, tuntuu ettei omassa elämässäni tapahdu mitään erikoista, kun hän vain selostaa vauvastaan.
Muistot kuitenkin pysyvät, ja olen tästä parhaasta ystävästäni äärettömän onnellinen. En ymmärrä ihmisiä jotka ovat ns. bestiksiä, ja pian eivät enää missään tekemisissä. Minulle ystävyys on pysyvämpää.
Yläasteella kavereideni kuvioihin tuli alkoholi. Meillä kotona ei juuri juoda, vaikkemme mitään absolutisteja tai uskovaisia olekaan, ja humalanhakuinen kännisekoilu tuntuu minusta vieläkin aika vieraalta. Pikkuhiljaa suurin osa kavereideni jutuista alkoi pyöriä alkoholin ympärillä ja tuntui että jäin ulkopuolelle.Lisäksi kaverini ryyppäsivät muiden kavereidensa kanssa joita en tuntenut,enkä koskaan ole halunnut änkeä minnekkään minne minua ei ole vartavasten kutsuttu. Toisaalta silti halusin mukaan, mutta toisaalta en.
Lisäksi koko elämääni on hankaloittanut se, että asumme reilun 20km päässä kotikaupungistamme. Kulkeminen on siis aina ollut aika hankalaa, enkä muutenkaan halunnut mennä kännissä sekoilemaan kaupungille, joten usein valitsin kotiin jäämisen. Ei minulla ollut ketään joka olisi minulle juomia hommannutkaan. Pelkäsin niitä täysi-ikäsiä epämääräisiä tyyppejä joilta kaverini juomansa kaiketi hankkivat.
Oloni kännisten kavereiden kanssa oli aina aika kiusaantunut. Muistan vieläkin maanantaiaamut yläasteella,kun kuuntelin mitä kukakin oli viikonloppuna touhuillut ja kuinka kännissä oli ollut. Tavallaan inhosin sitä, tavallaan kadehdin. ennen kaikkea se ahdisti, kun tunsin etten ota elämästäni kaikkea irti kotona nyhjäämällä.
Luokallani minulla on aina ollut kavereita joiden kanssa olla, kun kännisekoilukuvaukset saivat riittää, hengasin uskonnollisten tyyppien kanssa. He siis ovat näitä lahkolaisia(niin ikävä sana, mutta kuitenkin) ja heissä vain oli se ikävä puoli, että he olivat aika lailla omassa porukassaan varsinkin vapaa-ajalla,ja vaikka heidän kanssaan oli todella mukavaa varsinkin lukiossa, oli olo silti pakostakin ulkopuolinen.
Kaikki muut kaverini juovat (ja minäkin siis kyllä silloin tällöin vähän) ja viimeistään nyt täysi-ikäisenä loputkin entisitä ns. hiljaisimmista yläastekavereista ovat alkaneet juoda, mikä ärsyttää.
Ongelmani on myös se että en useinkaan pysty olemaan 100 % oma itseni kavereiden kanssa. Ehkä pelkään etteivät he pidä minusta, ja en ehkä pidä itsestänikään niin kovasti, että pystyisin siihen. Toivon että itseluottamukseni tästä nousee ja että vanhempana olen rohkeampi ja varmempi ihminen. Akne on nakertanut itseluottamustani, ja tunnen itseni usein rumaksi tai tylsäksi, ja välillä olen ollut allapäin.
Haluaisin sellaisen spontaanin hulluttelevan bestissuhteen, ja kaveriporukan jossa matkata ulkomaille, ja jonka kanssa viettää uudet vuodet, vaput ja juhannukset. Sellaisen kaveriporukan jossa tuntisin olevani kiinteä osa sitä.Nykyisissä kaveriporukoissa olen se harvemmin mukana oleva extra-tyyppi, joka nyt hengaa tässä myös mutta on usein poissa.
Onko muilla samankaltaisia tarinoita? Olisi mukava kuulla:)
No...jos yhtään lohduttaa niin monet ovat syöneet masennus/nukahduslääkkeitä monta vuotta (allekirjoittaja mukaan lukien).
Jos uskot niiden helpottavan,niin ei kun lekurille.