Pienenä toivoin että vanhempani eroaisivat. Olen ainoa lapsi enkä koskaan ole pitänyt isästäni, hän on ilkeä ihminen, kohteli äitiäni kaltoin, minuakin siinä sivussa. Päätin etten KOSKAAN mene naimisiin, ettei tule samanlaista perhehelvettiä jossa itse elin. Vanhempani siis menivät takiani naimisiin ja olivat naimisissa, yhäkin vain minun takiani, 15 vuotta kunnes isäni tajusi lähteä ja äitini päästää hänet.
Ajattelin aivan pienestä että kyllä lapsia voi tehdä yksinkin jos niitä joskus haluaa, ei siihen miestä tarvita kuin siittämään. Ja olisin lapselleni yhtä hyvä äiti kuin omani, niin ei siihen edes isää tarvittaisi.
Nyt olen toista kertaa raskaana avomiehelleni, ja sukulaiset koittavat painostaa meitä naimisiin. Mieheni on samaa mieltä, yhdessä voi olla ilman papin aamenta. Hänellä oli myös perhehelvettilapsuus.
Onko täällä ketään joka olisi painostuksesta mennyt naimisiin, entä sellaisia jotka eivät painostuksesta huolimattakaan menneet?
Ajattelin aivan pienestä että kyllä lapsia voi tehdä yksinkin jos niitä joskus haluaa, ei siihen miestä tarvita kuin siittämään. Ja olisin lapselleni yhtä hyvä äiti kuin omani, niin ei siihen edes isää tarvittaisi.
Nyt olen toista kertaa raskaana avomiehelleni, ja sukulaiset koittavat painostaa meitä naimisiin. Mieheni on samaa mieltä, yhdessä voi olla ilman papin aamenta. Hänellä oli myös perhehelvettilapsuus.
Onko täällä ketään joka olisi painostuksesta mennyt naimisiin, entä sellaisia jotka eivät painostuksesta huolimattakaan menneet?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei ole mitenkään harvinaista, että suku "painostaa" naimisiin.
Meillä ensimmäinen lapsi tuli avoliitossa ollessamme. Naimisiin menimme kuitenkin ihan omasta vapaasta tahdostamme, niin kuin pitäisi mielestäni kaikkien voida tehdä.
Mikäli naimisiin menee vain suvun vuoksi on suurempi vika silloin kyllä itsessä eikä suvussa. Kyllä tällaiset päätökset pitää pystyä tekemään itse.
Kun avovaimoni alkoi odottamaan lastamme, niin hänen sukunsa puolelta alkoi tulla painostusta naimisiin menemiseen. Päätimme kuitenkin pitää päämme ja olemme edelleen vain avoliitossa.
Häät ovat nyt kuitenkin suunnitelmissa. Kohdallamme naimisiin meno ei käytännössä muuta juuri mitään, muutos on kohdallamme lähinnä symbolinen... avovaimoni aikoo ottaa nimeni, mutta siinä ne muutokset sitten ovat... ja tulevat lapset tietty tulee minun nimiini sitten ilman tunnustuksia... että tavallaan helpottaa sitä asiaa.
Itse en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että ollaan yhdessä lasten vuoksi. Parasta lapselle on tietty, jos äiti ja isä ovat onnellisesti yhdessä... mutta kyllä toiseksi paras vaihtoehto on sitten jo asuminen toisen vanhemman luona... kaunainen ja huono parisuhde/liitto on kaikkein kamalin kasvuympäristö lapselle.
Pitää vielä sanoa tuosta nimiasiasta että itselläni on hyvin harvinainen sukunimi, alle 10:llä ainakaan Suomessa on sama, muualta maailmasta voi löytyä lisää. Nimi on tullut joskus Ranskasta, ja miehellä on todella perinteinen ja tylsä suomalaissukunimi. Hänen äitinsä loukkasi minua pahasti kun kuuli ennen ristiäisiä että poikamme saa minun sukunimeni. Anoppi soitti ja sanoi että ei voi lapselle sellaista antaa, kun Suomessa asuu niin pitää olla suomalainen sukunimi. Pidimme silti päämme, mieheni on aina ollut sitä mieltä että sukunimeni on kaunis, ja lapset voivat aivan hyvin sen saada, ei se uhkaa hänen miehuuttaan. Tunnustukset kävimme hoitamassa ja sujuivat ihan helposti. Olemme toki puhuneet että JOS joskus menemme avioon, niin mies haluaa ottaa minun sukunimeni.
Tämä ei enää liity asiaan, mutta sanonpa kun mieleeni tuli. Ristiäisissä pappi ei kertaakaan sanonut vauvan sukunimeä. Eikö ole vähintäänkin outoa? Eli kukaan kenelle emme ole erikseen sanoneet lapsen sukunimeä olettaa hänellä automaattisesti olevan väärän sukunimen. Pappi ehkä ajatteli että kun on synnissä siitetty niin toivottavasti mies joskus viisastuu ja vie minut vihille niin lapsi saa hänen nimensä. Mutta eipä kysynyt meidän mielipidettämme ja päätöstämme. Miehen koko suku, ja omani vähän lievemmin, olivat sitä mieltä että kyllä sitten kun menemme naimisiin niin lapsen sukunimi muuttuu, että ei se nyt ole niin paha asia jos hetken aikaa on äidin sukunimi. Tuo kaikki loukkaa todella kovasti, miksei ketään meidän mielipiteemme ja päätöksemme kiinnosta? Yhdessä teemme ratkaisut, vaikka kaikki tuntuvat kuvittelevan että painostan miestäni hyväksymään omat päätökseni. Kaikille pitäisi puolustella itseään. Silti olen vain ollut hiljaa ja jättänyt arvostelut omaan arvoonsa
Menin nuorena naimisiin ja elätin samantien hulttiomiestäni kymmenen vuotta. Hän eli kuin ruhtinas, asenne oli sellainen, sitten en enää jaksanut olla työmyyrä, lumous haihtui. Tuosta liitosta minulle jäi työntäyteiset muistot ja erittäin kaunis sukunimi! Vähän kuin Tina Turnerille, jos tiedätte tarinan.
Aion pitää tämän nimeni, koska siitä on tullut viidessätoista vuodessa osa identiteettiäni, en näe syytä muuttaa sitä takaisin isäni suvun nimeksi. Myös lapseni ovat tämän nimisiä.
Nyt olen pohtinut, että jos saan uuden poikaystäväni kanssa lapsia, niin voisivat hekin olla samannimisiä kuin minä ja muut lapseni. Uusi poikaystäväni ei naimisiin halua ikinä (avioliitot ovat hänen mielestään turhia) eli lapsen nimi ei tulisi mitenkään automaattisesti.
Sitäpaitsi hänellä on aivan käsittämättömän ruma sukunimi! Ei kai kellekään sellaista soisi!
Että tämmöisiä olen miettinyt.
pappi ei ota seurakuntaan sukunimellä vaan ainoastaan etunimellä. eli kastekaavanne on ollut aivan oikein.
Jos kertoisi suvulle ihan rehelliseti TEIDÄN suunnitelmista. Kuten varmaan tiedätkin nykyään voi pitää oman nimensä myös naimisissa olessaan. Koskee myös lapsia. Tietääkseni kuitenkin yhdellä vanhemmalla ja lapsilla täytyy olla sama sukunimi, eli ei siis siten että lapsilla äidin alkuperäinen sukunimi ja äidillä isän tai päinvastoin. meillä on asiata keskusteltu viimeaikoina. Aion itse pitää sukunimeni myös naimisiin mennessä ja mies on asian hyväksynyt. Tulevat lapset saavat isänsä nimen. Valintaani en aio utelijaille sukulaisille sen kummemmin selitellä, siinäpähän ihmettelevat.
Niin ja lisäki... olen ollut useissa ristiäisissä. Yhdessäkään näistä pappi ei ole tuonnot lapsen sukunimeä esille. Vanhemmat ovat sen tehneet.
Kun aloin odottaa esikoistani, anoppi alkoi höpistä naimisiinmenosta. Me mietimme sitä vähän aikaa, mutta emme päässeet yksimielisyyteen edes siitä, missä ja miten häätarjoilut järjestetään.
Jonkun kerran anoppi siitä huomautti, mutta eipä se äidin poikakaan siihen mitään sanonut...
Emme sitten menneet naimisiin. Osattiin kyllä riidellä ihan avoliitossakin. Toinenkin lapsi tehtiin ja sitten minä lähdin lasteni kanssa. Perhehelvetti päättyi.
Nyt on takana elämää elettynä ja tässä käsillä on uusi avoliitto. Yhteinen lapsi on, samoin siis kummallakin lapsia edellisestä liitosta.
Emme ole edes kihloissa. Naimisiin menosta on puhuttu, mutta ei se ole ajankohtaista. Emme asuneet edes vielä yhdessä kun aloin odottaa yhteistä lastamme. Muutimme yhteen raskauteni loppuaikana.
Jos joku meidän ratkaisuamme on ihmetellyt tai kauhistellut, meille ei kukaan ole mitään sanonut.
menin siis naimisiin 17 vuotiaana ihan omasta tahdosta.Vietämme ensi kesänä 21 vuotis hääpäivää ja sillee.
Tehkää ihan niin kuin teistä hyvälle tuntuu, onnea kuitenkin elämäänne!