Avovaimoni ja minä, kumpikin opiskelijoita, olemme pian seurustelleet kolme vuotta, joista puolitoista vuotta olemme asuneet yhdessä. Rakastamme toisiamme aivan valtavasti, mutta koko suhteen ajan meillä on ollut melko paljon riitoja, jotka ovat etenkin yhteenmuuton jälkeen tulleet vakavammiksi.
Olemme kumpikin nuoria ja meillä on vielä paljon opitavaa elämästä. Suhteen alussa monet riidat olivatkin vain "nuorten säätämistä". Mutta nykyään riitelemme aina vain samoista asioista yhä uudelleen ja uudelleen. Avovaimoni on hyvin temperamenttinen tapaus, enkä minäkään mikään maailman rauhallisin tyyppi ole. Rakkaudesta huolimatta suhteemme on viimeisen puolen vuoden aikana alkanut rakoilla riitojen yleistyttyä. Avovaimo suuttuu yhä herkemmin mitä pienemmistäkin asioista, ja meillä on riitoja päivittäin. Avovaimoni ei koskaan ole ollut maailman helpoin ihminen, mutta yhteenmuuton jälkeen hänestä on tullut mielestäni hyvin vaikea (ja luultavasti itsekin olen vaikea hänen mielestään XD).
Hän on masentunut, mikään ratkaisu ei ole oikea ja aina menee jotain pieleen. Arkipäiväistenkin valintojen tekeminen on hänelle hyvin vaikeaa, ja mikään ei loppujen lopuksi ole tarpeeksi hyvää. Väkivaltaakin on valitettavasti esiintynyt. Masennuksen vuoksi hän kävi psykiatrilla, joka totesi hänellä olevan epävakaa personallisuus. ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Epävakaa_persoonallisuus ) Tämän diagnoosin jälkeen (johon kumpikin suhtauduimme varsin skeptisesti) tilanne on vain pahentunut, ja nykyään arki on kauhean raskasta, sillä ellei kaikki mene niin kuin avovaimoni on päässään ajatellut, on seurauksena itkua, huutoa ja kyyneliä. Kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi hänelle tilaa, olen itse asiassa liian kilttikin, mutta nykyään olen vaatinut rajoja oman persoonani suojaksi, etten täysin jäisi alistetuksi. Noh, tästäpä seurasi jo jonkilaista uhkailua ja hirveitä raivonpuuskia, jotka ovatkin ongelman ydin. Muutama huonekalukin on mennyt niissä rähinöissä rikki.
Rakastan häntä valtavasti, mutta itseni kannalta tilanne on sietämätön. Olen avovaimon puuskien takia etääntynyt kavereistani (oma vikani, myönnetään), ja kummankin meidän elämä koostuu nykyään pääasiassa arjen suunnittelusta, ettei tulisi niin paljon ristiriitatilanteita. Mutta niitä tulee silti. Olenkin alkanut jo harkita eroa; avovaimo taas ei halua erota mistään hinnasta. Pelkään vain jääväni tähän loukkuun loppuelämäkseni, jos jotain ihmettä meidän välisessä suhteessa ei tapahdu. En silti haluaisi luopua ihmisestä, joka on ollut tähänastisista kumppaneistani ylivoimaisesti rakkain minulle.
Olemme kumpikin nuoria ja meillä on vielä paljon opitavaa elämästä. Suhteen alussa monet riidat olivatkin vain "nuorten säätämistä". Mutta nykyään riitelemme aina vain samoista asioista yhä uudelleen ja uudelleen. Avovaimoni on hyvin temperamenttinen tapaus, enkä minäkään mikään maailman rauhallisin tyyppi ole. Rakkaudesta huolimatta suhteemme on viimeisen puolen vuoden aikana alkanut rakoilla riitojen yleistyttyä. Avovaimo suuttuu yhä herkemmin mitä pienemmistäkin asioista, ja meillä on riitoja päivittäin. Avovaimoni ei koskaan ole ollut maailman helpoin ihminen, mutta yhteenmuuton jälkeen hänestä on tullut mielestäni hyvin vaikea (ja luultavasti itsekin olen vaikea hänen mielestään XD).
Hän on masentunut, mikään ratkaisu ei ole oikea ja aina menee jotain pieleen. Arkipäiväistenkin valintojen tekeminen on hänelle hyvin vaikeaa, ja mikään ei loppujen lopuksi ole tarpeeksi hyvää. Väkivaltaakin on valitettavasti esiintynyt. Masennuksen vuoksi hän kävi psykiatrilla, joka totesi hänellä olevan epävakaa personallisuus. ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Epävakaa_persoonallisuus ) Tämän diagnoosin jälkeen (johon kumpikin suhtauduimme varsin skeptisesti) tilanne on vain pahentunut, ja nykyään arki on kauhean raskasta, sillä ellei kaikki mene niin kuin avovaimoni on päässään ajatellut, on seurauksena itkua, huutoa ja kyyneliä. Kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi hänelle tilaa, olen itse asiassa liian kilttikin, mutta nykyään olen vaatinut rajoja oman persoonani suojaksi, etten täysin jäisi alistetuksi. Noh, tästäpä seurasi jo jonkilaista uhkailua ja hirveitä raivonpuuskia, jotka ovatkin ongelman ydin. Muutama huonekalukin on mennyt niissä rähinöissä rikki.
Rakastan häntä valtavasti, mutta itseni kannalta tilanne on sietämätön. Olen avovaimon puuskien takia etääntynyt kavereistani (oma vikani, myönnetään), ja kummankin meidän elämä koostuu nykyään pääasiassa arjen suunnittelusta, ettei tulisi niin paljon ristiriitatilanteita. Mutta niitä tulee silti. Olenkin alkanut jo harkita eroa; avovaimo taas ei halua erota mistään hinnasta. Pelkään vain jääväni tähän loukkuun loppuelämäkseni, jos jotain ihmettä meidän välisessä suhteessa ei tapahdu. En silti haluaisi luopua ihmisestä, joka on ollut tähänastisista kumppaneistani ylivoimaisesti rakkain minulle.
Vastaukset 3
Vanhimmat
erilleen muutto?
Saisitte kummatkin vähän omaa elämää järjestykseen ja tilaa itsellenne. Ehkä avovaimosikin rauhoittuisi vähän ja ajattelisi omaa käytöstään. Et ainakaan olisi itsestäänselvyys.
Miksi maailmassa teidän piti muuttaa saman katon alle? On niin paljon älykkäämpää ja terveempää kummankin asua omassa asunnossaan. Tietenkin voitte rakastaa toisianne niin paljon että liekit leimahtelevat mutta ei se tarkoita että taytyy liimata itsensä toiseen jokaikiseksi vapaaksi hetkeksi!!!!!!!!!!!!!
Laske hyvä ihminen tuo toinen enemmän omilleen! Anna itsellesi ja häneelle tilaisuus keskittäytyä rauhassa opintoihinne. NE ovat kaikista tärkeimmät teidän kummankin elämässä tällä hetkellä. Kuvaamastasilaisesta riehumisesta ja epäsovusta ei seuraa muuta kuin opintojen kärsiminen, tyottomyys, rahapula, puute rakkaudesta , ruoasta, asunnostakin (kuka antaa ilmaisasuntoja????). Tuo tason touhulla te kohta teette lapsen, pari kärsimään tuota typerää elämänmenoanne.
Joten yhteenvetona: nainen pari kerta viikossa psykologin juttusille rakentamaan sisäisen minänsä, kumpikin asumaan omilleen. 100% keskittäytyminen opintoihinne, hankkikaa muita (omia) ystäviä ja eläkää kuin terveet nuoret muualla maailmassa!
Te silti voitte rakastaa toisianne niin paljon kuin haluatte mutta se EI saa olla osana kertomaasi mielipuolista riitelyä ja opintojen tuhoamista.
Mä elin melkein 20 vuotta samankaltaisessa suhteessa. Oli hyviä aikoja ja huonoja aikoja.
Lapsen syntymän jälkeen oli todella huonoja aikoja, eikä ne siitä juuri parantuneet vajaassa kymmenessä vuodessa. Eukko makasi kotona tv:n ääressä viimeiset 4-5 vuotta hankkimatta talouteen latiakaan. Mulle ei paljon muuta tehnyt kuin vittuili ja nälvi kaikesta. Mutta minkäs teit kun ajattelin ettei lapsen takia voi ryhtyä riitelemään saatikka eroamaan. Näin ajattelin aikani.
Vasta kun aloin tosissani puhua erosta, alkoi itsetutkiskelu ja tsemppaaminen. Vaan ei se enää auttanut ja ero tuli. Riitaisa sellainen ja lapsi on tietenkin äidin pelinappulana.
Älä helvetissä tee samaa virhettä ja ala toimimaan keuhkoina kenellekään. Siinä pilaa omankin elämänsä.