Nyt kaivattais vertaistukea samassa tilanteessa olevilta/olleilta. Erottiin miehen kanssa vähän aikaa sitten, mutta käytännön syistä asumme yhä yhdessä, ja tulemme vielä asumaan kuukausia. Uusi asunto on hankittuna, mutta en pääse sinne muuttamaan kuin loppusyksyllä. Alkuun meni ihan ok tämä yhteisasuminen, mutta se alkaa tuntua yhä vaikeammalta ja vaikeammalta. Tunteet menee vuoristorataa..tänään on ollut erityisen vaikea päivä. Itkettää, kun katselen toista puuhastelemassa keittiössä, laittamassa aamupalaa, tai mitä tahansa muuta arkista, kun tiedän että loppu lähenee. Toisaalta suututtaa tämä tilanne, sitä ajattelee miksei toinen näe kuinka vaikeeta tää on, ja vaan mee jonnekin. Toisaalta haluis käpertyä vielä toisen kainaloon. Mutta tiedän, että siinä varsinkin tulis itku ja suru. Arkipäivät sujuu normaalisti, soitetaan työpäivän jälkeen, käydäkö kaupassa, mitä ruokaa laitetaan. Välillä meinaa unothua kokonaan, että mehän ollaan erottu. Meillä on pieni asunto ja nukumme samassa sängyssä (ei seksiä enää). Sohvalle muuttaminen ehkä auttaisi, mutta sekin tuntuis pahalta, ja kun tätä tulee vielä kestämään sen verran kauan, ettei sohvalla nukkuminen ehkä ole kestävä ratkaisu. En tiedä mikä olis...varmaan ainut tapa on pitäytyä ns. hyvissä väleissä ja yrittää ylläpitää hyvää ja iloista ilmapiiriä kotona. Se on tähän asti onnistunut ihan ok, mutta nyt taas ahdistaa ja surettaa. Pitäisi varmaan yrittää ainakin viikonlopuiksi kehittää jotain ettei olis täällä viettämässä surettavia yhteisiä viikonloppuja..huoh...
Miten muut ootte jaksanu tän vaiheen yli? Kerrottakoon taustaa sen verran, että ero on oikeestaan yhteinen päätös ja sitä en epäile etteikö päätös olisi ollut oikea.
Miten muut ootte jaksanu tän vaiheen yli? Kerrottakoon taustaa sen verran, että ero on oikeestaan yhteinen päätös ja sitä en epäile etteikö päätös olisi ollut oikea.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ikävä totuus ainakin mun tilanteessa oli, että tilanne helpotti vasta, kun toinen ei enää ollu jatkuvasti samojen seinien sisällä. Ensin itekkin luulin, että onnistun asumaan samassa kämpässä, mut eipä se vaan mennykkään niin. Eron oikeastaan lopullisesti sisäistää vasta, kun toinen tosiaan on pois vierestä. Kun on pakko nousta omille jaloilleen ja huomaa, että pysyy pystyssä ihan itsekseen.
Kyllä se vaan itselläkin oli, että puoliskosta on päästävä eroon täysin. Ei siitä mitään tule, hetken pystyy aina kommunikoimaan, mutta pinna menee.
Turha murehtia, kun pääsee omiin oloihin niin hyvä niin. Eikä kannata teennäisesti pitää yhteyksiäkään, kun lähtee, jos se ei tunnu luontevalta. Itsellä hyytyi nopeasti ja loppujen lopuksi ärsyttikin nähdä ja olla olevinaan ystäviä, kun uusi mielitietty oli exällä löytynyt.
Moi!
Meillä samainen piina kesti kuukausia ja nyt ajatellen se oli vaan eron lopullista venytystä. Tsemppiä ja jaksamista!!!
Kiitos viesteistä, ihmettelinkin kun kukaan ei ensin vastannut viestiini, kun kuvittelin monen avoeroavan painivan samaisessa tilanteessa. No, nyt on menty taas vähän aikaa eteenpäin, ja sain tässä hetken asustella yksinkin jo, kun exä oli matkoilla. No, nyt ollaan taas saman katon alla. Välillä vaikeampaa, välillä helpompaa. Todellakin olis parasta jos päästäis jo erilleen, mutta siihen nyt menee vielä hetki :( Päivä kerrallaan eteenpäin..Odotan tulevaa muuttoani toisaalta innolla, toisaalta kauhulla. Tiedän, että tunteet tulee olemaan erittäin pinnassa siinä vaiheessa kun kamoja todella pakataan laatikoihin ja roudataan uuteen asuntoon. Tällä hetkellä fiilikset on suht ok, mutta kyllä niitä hetkiä vielä tulee kun tekis vaan mieli mennä toisen kainaloon..toisaalta välillä kun toinen vielä sitten tulee lähelle, niin meinaa alkaa itkettää ja haluaakin siitä pois. Yritän eriyttää meidän elämiä mahdollisimman paljon, ei mitään yhteisiä viikonloppusuunnitelmia tai muitakaan erityisiä aktiviteetteja enää jne. No eihän tää helppoa ole, mutta valoa tunnelin päässä onneks näkyy..toisaalta pelottaa miten sitten omassa asunnossa, murtuuko sitä, vai onko se vaan iso helpotus. Täytyy sanoa, että tässä on nyt kynnys uuteen avoliittoon noussut aikas korkeaksi, melkein pitäis kihloissa olla että viitsis enää jonkun kanssa muuttaa..sit joskus...mekin ollaan 1,5 vuotta asuttu yhdessä vasta kuitenkin.
Itse asuimme avomieheni kanssa eron jälkeen yhdessä vielä 2 kuukautta. Itse olin jätetty. Tuntuu näin jälkikäteen, että minä yritin tuolloin ehkä kieltää totuuden, kun kummiskin arki pyöri suhteellisen normaalisti; yhdessä käytiin kaupassa, tehtiin ruokaa, läheisyyttäkin oli yms. Olihan tuo aika todella raskasta. Yritin koko ajan saada miestä tajuamaan, mitä on menettämässä ja samalla jouduin katsomaan kun hän rupesi jo elämään omaa elämäänsä; ottamaan kontaktia uusiin naistuttavuuksiin yms. Itse en useinkaan ole aggressiivinen tai äkkipikainen ihminen, mutta tuolloin jopa minulta paloi pinna ja purkasin vihaani aggressiivisesti. Omaa eroprosessiani tuo aika ainakin siirsi myöhemmäksi. Toipumiseni alkoi vasta, kun muutin omaan asuntoon. Nyt olen asunut siinä noin 2 kk ja pikkuhiljaa alkaa helpottaa.. Edelleenkin päivittäin on haikea ja surullinen mieli. Kuitenkin kun mietin juuri tuota aikaa kun asuimme vielä saman katon alla (mikä on tähänastisen elämäni rankinta aikaa), alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että ehkä tästä vielä selvitään, on asiat jo nyt sen verran paremmin kuin tuolloin. Tsemppiä sinulle erosta toipumiseen, kaikkea ikävää ja rankkaa sitä ihminen joutuukin kokemaan..