Pää alkaa hajota ja se pelottaa kun ikää on vasta 20. Kaipaisin jotain rakentavaa neuvoa, en kehtaa sitä pyytää muuten kuin näin anonyymisti.
Aloitetaan faktoilla: eli olen 20v jätkä, enkä ole perjaatteessa koskaan seurustellut, pidän itseäni ihan ok-näköisenä ja mukavanakin. Minulla on paljon kavereita, niin mies- kuin naispuoleisia, pano seuraa saan baarista jos haluan.
Jostain syystä tähän asti ollut taipumusta vetää jotain "bad boy" roolia. Peruskoulussa olin opettajien kauhu ja luokkakavereiden sankari. Amiksessa aloin vähän rauhoittua, mutta työpaikoilla missä olen ollut, olen ollut se pikkujoulujen odotetuin vieras, koska alkoholia menee kaksin käsin ja olen saanut tuntea itseni aika usein halutuksi ja odotetuksi bilekaveriksi kaveripiirieni keskuudessa. Hieno fiilis tulla johonkin bileisiin missä 20 tyyppiä kiljuu ilosta kun meikäläinen astuu ovesta sisään.
Tässä vaiheessa ihmettelenkin miten olen voinut välttyä seurustelulta lähes koko elämäni? Okei, yläasteella oli pari hätäistä kuukauden mittaista "juttua" jotka oli mitä oli, mutta en laskisi niitä mihinkään.
Olen myös ollut suunnattoman rakastunut useita kertoja. Homma menee aina samalla kaavalla, tai oikeastaan muutamalla eri kaavalla, mutta lopputulos on sama, vituttaa -> Joku tyttö työpaikalta, koulusta tai ystäväpiiristä antaa minulle poikkeuksellisen paljon huomiota, kehuu jotain minussa tai viihtyy paljon läheisyydessäni -> luulen tätä flritiksi tai signaaliksi että tyttö saattaa olla kiinnostunut -> alan itsekin viihtyä tytön läheisyydessä ja lopulta olemme kuin paita ja peppu -> meistä tulee "parhaat kaverit" -> alan olla rakastunut ja riippuvainen tästä seurasta -> Tässä vaiheessa homma saa parikin vaihtoehtoista menettelytapaa mitä saatan soveltaa:
1) en uskalla tehdä yhtään mitään, en kertakaikkiaan yhtään mitään, pelkään kai että voin menettää koko ihmisen jos hän ei olisikaan sen enempää kiinnostunut minusta ja menisin tunnustamaan tunteeni tai jotain. -> hengaillaan hyvinä läheisinä kaveruksina niin kauan kunnes ihastun toiseen tyttöön/ihastukseni laantuu/mahdollisesti minuun ihastunut tyttö turhautuu kun en tee mitään ja hän on mielestään jo tehnyt kaiken omalta osaltaan ja kuvittelee etten ole kiinnostunut hänestä -> kaverisuhteemme viilenee ja jo vuoden päästä tuskin tunnemme toisiamme
2) olen niin ihastunut etten pysty olla tämän tytön kanssa enää normaalisti kun hermostuttaa niin paljon -> tyttö ihmettelee mikä minun on -> alan ottaa etäisyyttä koska en uskalla olla enää sen kanssa vaikuttamatta idiootilta
3) menen ja tunnustan joko tuhannen kännissä, tai selvinpäin aivan paskan jäykkänä tykkääväni kyseisestä tytöstä -> tyttö haluaa meidän olevan vain kavereita -> vituttaa ja kahdenkesken meininki on aika vaikeeta ja teennäistä -> kuukauden päästä tuskin ollaan enää kovin kummosia kavereita
4) tyttö löytää jostain itselleen poikaystävän ja alkaa seurustella -> se siitä
Juuri nytkin on tämmönen ihastuminen käynnissä ja vituttaa kun iltasin ei saa unta, en tiiä pitäskö näihin vaan rohkeesti mennä aina heti alkuun kertomaan tunteet jos sellasia löytyy, ja kattoa miten käy. Helppo se tosin on sano että teeppä tollai, mutta todellisuudessa mulla taitaa olla joku vähän isompi ongelma tän tunteista puhumisen suhteen, on joskus nimittäin käynyt niinkin, että olen valehdellut tytölle etten olisi hänestä kiinnostunut kuin kaverimielessä. Ja joskus olen peitellyt tunteitani kertomalla ihastukselleni tekaistuja tarinoita siitä että olin treffeillä jonkun ihanan tytön kanssa tms olevani ihastunut "kaverin kaveriin" jota ei ole olemassa. En tiedä miksi vitussa?
Aloitetaan faktoilla: eli olen 20v jätkä, enkä ole perjaatteessa koskaan seurustellut, pidän itseäni ihan ok-näköisenä ja mukavanakin. Minulla on paljon kavereita, niin mies- kuin naispuoleisia, pano seuraa saan baarista jos haluan.
Jostain syystä tähän asti ollut taipumusta vetää jotain "bad boy" roolia. Peruskoulussa olin opettajien kauhu ja luokkakavereiden sankari. Amiksessa aloin vähän rauhoittua, mutta työpaikoilla missä olen ollut, olen ollut se pikkujoulujen odotetuin vieras, koska alkoholia menee kaksin käsin ja olen saanut tuntea itseni aika usein halutuksi ja odotetuksi bilekaveriksi kaveripiirieni keskuudessa. Hieno fiilis tulla johonkin bileisiin missä 20 tyyppiä kiljuu ilosta kun meikäläinen astuu ovesta sisään.
Tässä vaiheessa ihmettelenkin miten olen voinut välttyä seurustelulta lähes koko elämäni? Okei, yläasteella oli pari hätäistä kuukauden mittaista "juttua" jotka oli mitä oli, mutta en laskisi niitä mihinkään.
Olen myös ollut suunnattoman rakastunut useita kertoja. Homma menee aina samalla kaavalla, tai oikeastaan muutamalla eri kaavalla, mutta lopputulos on sama, vituttaa -> Joku tyttö työpaikalta, koulusta tai ystäväpiiristä antaa minulle poikkeuksellisen paljon huomiota, kehuu jotain minussa tai viihtyy paljon läheisyydessäni -> luulen tätä flritiksi tai signaaliksi että tyttö saattaa olla kiinnostunut -> alan itsekin viihtyä tytön läheisyydessä ja lopulta olemme kuin paita ja peppu -> meistä tulee "parhaat kaverit" -> alan olla rakastunut ja riippuvainen tästä seurasta -> Tässä vaiheessa homma saa parikin vaihtoehtoista menettelytapaa mitä saatan soveltaa:
1) en uskalla tehdä yhtään mitään, en kertakaikkiaan yhtään mitään, pelkään kai että voin menettää koko ihmisen jos hän ei olisikaan sen enempää kiinnostunut minusta ja menisin tunnustamaan tunteeni tai jotain. -> hengaillaan hyvinä läheisinä kaveruksina niin kauan kunnes ihastun toiseen tyttöön/ihastukseni laantuu/mahdollisesti minuun ihastunut tyttö turhautuu kun en tee mitään ja hän on mielestään jo tehnyt kaiken omalta osaltaan ja kuvittelee etten ole kiinnostunut hänestä -> kaverisuhteemme viilenee ja jo vuoden päästä tuskin tunnemme toisiamme
2) olen niin ihastunut etten pysty olla tämän tytön kanssa enää normaalisti kun hermostuttaa niin paljon -> tyttö ihmettelee mikä minun on -> alan ottaa etäisyyttä koska en uskalla olla enää sen kanssa vaikuttamatta idiootilta
3) menen ja tunnustan joko tuhannen kännissä, tai selvinpäin aivan paskan jäykkänä tykkääväni kyseisestä tytöstä -> tyttö haluaa meidän olevan vain kavereita -> vituttaa ja kahdenkesken meininki on aika vaikeeta ja teennäistä -> kuukauden päästä tuskin ollaan enää kovin kummosia kavereita
4) tyttö löytää jostain itselleen poikaystävän ja alkaa seurustella -> se siitä
Juuri nytkin on tämmönen ihastuminen käynnissä ja vituttaa kun iltasin ei saa unta, en tiiä pitäskö näihin vaan rohkeesti mennä aina heti alkuun kertomaan tunteet jos sellasia löytyy, ja kattoa miten käy. Helppo se tosin on sano että teeppä tollai, mutta todellisuudessa mulla taitaa olla joku vähän isompi ongelma tän tunteista puhumisen suhteen, on joskus nimittäin käynyt niinkin, että olen valehdellut tytölle etten olisi hänestä kiinnostunut kuin kaverimielessä. Ja joskus olen peitellyt tunteitani kertomalla ihastukselleni tekaistuja tarinoita siitä että olin treffeillä jonkun ihanan tytön kanssa tms olevani ihastunut "kaverin kaveriin" jota ei ole olemassa. En tiedä miksi vitussa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sä olet ihan normaali nuorimies joka on oppinut käyttämään raikulipojan naamiota, mutta joka sisimmässään on kaikkea muuta kuin raikuli. Yksi asia joka tulee takuuvarmasti sun avuksesi on ikä. Ajan myötä susta karsiutuu epävarmuus ja pelot ja sä uskallat olla se mikä olet ja ottaa naisiltakin turpaan niin monta kertaa kuin on tarpeen että se oikea sulle löytyy.
No mitä sä voisit tehdä sitä tulevaisuutta ennen?
Sun jännitys ja pelot johtuu tunteista joita sä et koe pystyväsi hallitsemaan. Kaiken muun sä haldaat ja saat siitä jopa palkinnonkin kuten kerroit (odotettu kaveri bileissä ja luokan mukavin jätkä jne jne), mutta rakkaudessa sä olet yksin, haavoittuvainen ja epävarma. Se sua vituttaa. Se epävarmana oleminen. Kun ei olekaan yhtäkkiä mitään minkä vetäistä suojakseen ilman, että tuntee heti valehtelevansa itselleen ja siten sille kyseiselle tytöllekin.Eikä ole takuita palkinnostakaan.
Rehellisyys kannattelee aina paremmin kuin näytteleminen ja itsensä suojeleminen jollain roolilla.
Rehellisenä itsenäsi esiintyessäsi sä voi olla aidosti ylpeä itsestäsi. Ja vaikka vastapuoli säikähtäisikin sun suoraa tunnustustasi ja väittäis haluavansa olla vaan kaveri, sä voit kuitenkin ajatella että olet itse ollut reilu ja rehellinen ja antautunut jopa haavoitettavaksikin. Se on aitoa rohkeutta, "miehen teko", jota ei tarvi hävetä tai katua koskaan, menipä juttu sitten syteen tai saveen.
Ei tarvi antaa heti periksi kun tyttö vetäytyy "naamionsa" taakse ja sanoo, että ollaan hei vaan kavereita. Sä voit silti jatkaa katseiden ja hymyjen lähettelyä jos olet tosissasi rakastunut ja kiinnostunut tutustumaan kyseiseen ihmiseen. Ajan myötä sä alat saada sitten vastauksiakin, kun se toinen on tajunnut miten tosissasi sä olet.
Tytöthän on tunnejutuissa aivan yhtä arkoja ja epävarmoja kuin pojatkin ja ne vetää rooleja kun niitä jänistää ja epäilee poikien tunteiden vakavuutta jne.
Siispä härkää sarvista ja vähän suomalaista sisua peliin niin hommat saattaa jatkua ihan yllättävälläkin tavalla ja kohta SINÄ saat kivittää niitä rumimpia likkoja jättämään sut rauhaan! :D
Ihan totta.
Rohkea rotan syö. Älä anna periksi tyttöjen ekoille vastauksille vaan anna heille aikaa tottua ajatukseen "päättäväisestä ihailijasta" ja seurustelun aloittamisesta jne.