Suhdetta takana avomieheni kanssa 7 vuotta. Olen lähestulkoot aina seurustellut, sinkkuna en ole elänyt enkä pahemmin yksin asunut. Tällä hetkellä olo on se, että tahtoisin elää hetken yksin. Uskon kuitenkin että tahtoisin elää nykyisen mieheni kanssa myöhemmin taas yhdessä, mutta jos nyt en elä hetkeä yksin ja sinkkuna, voinko ahdistua myöhemmin vielä enemmän jos jään suhteeseen? Todella vaikea tilanne.. En myöskään tiedä saanko koskaan miestäni takaisin jos hänet nyt jätän. Miten saan ratkaisun tähän tilanteeseen.. Todella paha olla.
oliko se tässä?
dsfdsfdfdsf
6827
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mulla oli samanlainen tilanne omassa pitkässä suhteessani. Ikinä en ollu yksin asunu taikka muitten kanssa seurustellut. Tuommoiset ensimmäiset ajatukset alko tulla ehkäpä juuri 7 vuoden kohdalla. Kerroin niistä miehelle ja ehdotinkin erilleen muuttoa,mutta yhdessä olemista..Mies sano kaikki tai ei mitään...noh valitsin miehen mutta,mutta..tunteet palas ja lopulta meni siihen,että mun oli vaan tehtävä valintani toiseen suuntaan...Nyt sinkkuna olemista takana melkeen vuos..Yksin asuminen on mahtavaa..oppii ittestään niin paljon..Mä olisin katunu aina,jos en olis saanu tätä kokea..Toki sillä oli hintansa,mutta se oli sen väärti..näin uskon mä :) Mieti tarkaan mitä tahot..mä en kadu mitään..OIKEESTI!
Meidän suhde päättyi 2kk sitten ja se kesti 7 vuotta. Molemmat oltiin toistemme ensimmäiset, kovin nuorena alettiin yhteen ja yhteisessä kodissa asuttiin neljä vuotta. Mulla oli jo pitkän aikaa mielen päällä ajatus yksin asumisesta, omien siipien kokeilusta. Mitään vikaa yhdessä olossamme / suhteessamme ei sinänsä ollut, mutta liian kauan toisessa kiinni oleminen alkoi turruttaa. Erosta puhuttiin muutamaan otteeseen - mies kaikki tai ei mitään vaihtoehdot antoi - mutta mitään konkreettista siirtoa ei tehty. Nyt sitten kesän päätteeksi päädin, että lähden ja tässä sitä ollaan. Yksin asuminen tuntuu toki oudolle, mutta kaikkeen tottuu. Nyt kyllä huomaan, mistä kaikesta luovuin ja vieläkin kurkkua kuristaa, sillä en ole varma tästä päätöksestä. Toki todellisuus on kohdattava - takaisin ei ole paluuta. Eniten ahdistaa ajatus siitä, etten löydä ketään toista yhtä upeaa miestä, kuin exäni, mutta silloin huomaan, että syy miksi hänen kanssaan olisin jatkanut, olisi ollut se, etten osaa olla yksinkään vaan kaipaan vierelleni _jonkun_. Toisaalta kun on hetken aikaa itsekseen, osaa ehkä ja toivottavasti arvostaa niitä arjen pieniäkin iloja sitten kun sen oikean siipan vierelleen löytää..
Minun tarina lyhyesti: Ensirakkaus, vakaa, 100% luotettava ja uskollinen, rauhallinen, seksikäs, listaa vois jatkaa vielä kauan. Lapsista juteltiin, mies olisi halunnut. Tahtoi toinen kokeilla omia siipiä..... Lopputulos: Miehellä uusi rakas, lapsi, jne. Minulla: Joku aika sinkkuna, vaikea uusi parisuhde, ero. Tässä sitä taas ollaan. Elämäni pahin virhe. Jos vaan sen kellon voisi kääntää, sen tekisin.
Näkyy olevan tuo sama 7 vuotta kaikilla. Sen verran läheltä liippaa, että taisi olla samasta ilmiöstä kyse, kun mut jätettiin 8 vuoden jälkeen. Perustelut ainakin kuullostaa tosi tutuilta, eli mullekin exä sanoi että pitää vaan olla välillä sinkkuna ja elää itsenäisesti, ja kovasti kehui mua hyväksi mieheksi eikä mitään vikaa kuulemma ollut.
Naiset on varsin kummallisia, kun toiset valittaa ettei kunnollisia miehiä löydy, ja toiset ei osaa kunnollisenkaan miehen kanssa elää kuin sen seitsemän vuotta. Mutta ilmankaan naista en tykkää elää, joten pitää yrittää.
Epäilemättä tuo ratkaisu on ollut tämän otsikon alle kirjoittaneille naisille kuitenkin oikea ja oikeutettu, sillä kyllä ihmisen on oma elämänsä elettävä niinkuin parhaalta tuntuu eikä toiselle osapuolelle ole pitkän suhteenkaan jälkeen mitään velkaa. Joskus tulee ero, ja joskus se sattuu pahasti siihen joka haluaisi jatkaa, mutta ei näille mitään mahda.
Sen verran olen tästä oppinut, että seuraavaksi yritän löytää naisen jolla on jo tarpeeksi elämää takana sekä suhteessa että sinkkuna, ja osaa jo sitoutua. Enää en halua joutua samaan tilanteeseen uudestaan.
Mulla on sama tilanne kuin aloittajalla ja joillain muillakin... Elän erittäin hyvässä suhteessa, itse suhteessa ei ole mitään isompia ongelmia. Ongelma on mun ristiriitaiset ajatukset, niin kuin ilmeisesti myös aloittajalla. Järki sanoo, että oon todella suuri idiootti, jos jätän tämän kaiken taakseni, ja etsin jotain "parempaa"... Koska parempaa en edes usko löytäväni, tuntuu vaan että riittäisi, että löytyisi joku, jonka kanssa olisin tyytyväinen... Ettei mieli koko ajan lentelisi jonnekin muualle...
Me ollaan hyvä pari, ja tiedän että vanhemmat, kaikki sukulaiset jne. ovat todella ihmeissään jos me eroamme... Mutta jokin mua ahdistaa niin paljon, etten tiedä voinko tähänkään jäädä! Mulla oli samanlainen olo vuosi sitten, meni ohi, kaikki oli pitkään hyvin, ja nyt taas! Voi kun omia tunteitaan voisi edes vähän määrätä, jäisin tähän niin mielelläni, en jaksaisi yrittää aloittaa mitään uutta kenenkään kanssa, enkä haluaisi toistakaan laittaa siihen tilanteeseen! Mutta itsekästä on toista pitää luonaan myöskään jos ei ole omista tunteistaan varma?
Haluaisin niin tietää, onko se kaikissa pitkissä suhteissa joskus tällaista? Jos lähden ja yritän löytää seuraavan, tuleeko tällainen olo jälleen? Meilläkin hyvin pitkä parisuhde takana, jossa yksi vuoden mittainen erokin välissä. Pelkään, kuten te muutkin, tekeväni elämäni suurimman virheen jos eroan, ja toisaalta, kuinka voin elää loppuelämäni tyytyväisenä jos jään tähän???
Tämä on hirveää, niin kamala olo... En saa nukuttua kunnolla, sydän hakkaa rinnassa, tuntuu että pää räjähtää... Haluisin vain olla tyytyväinen, tässä.
hankkiutua niistä teinisuhteista ajoissa eroon.