Oon jo aikuinen, mutta alle 3-kymppinen nainen. Omasta mielestäni (tietenkin :) ) ihan hauska, älykäs ja sydämellinen. Sanalla herttainen voisin kuvailla itteäni parhaiten. Aika herkkä, ja aika kyyninen ja epäluottavainen myös, koska niin moni ihminen on mua jo ehtinyt satuttaa (perheestä, ystävistä ja miehistä). Saatan vaikuttaa myös lapselliselta alkuun (ja ehkä vähän välistäkin) mutta sisimmässäni oon ihan normaalilla ikäiseni älyllä ja arvoilla varustettu enkä pelkkä höpsö.
Sinkku. Mutta tiedän että osittain se on omaa vikaani, koska kuten sanottua, menneisyys on pitänyt huolen että olen ihan paskana ja inhoan itteäni. Ja taas toisaalta, en halua ketä tahansa, vaikka omat kriteerini eivät ookkaan mitkään kauhean vaativat, täytyy miehen olla edes ihmisen näköinen ja täyspäinen. Pituudella tai painolla ei väliä, monenlaiset miehet viehättävää.
Olen lihava, mutta en ole sitä mieltä että se automaattisesti rumentaa ihmisen Tapolaksi (anteeksi Mervi). Naamasta olen ihan sievä, mutta alasti... Pelkään etten koskaan kelpaa kellekkään. Tai kelpaan, siihen asti kunnes ensimmäistä kertaa harrastetaan seksiä ja mies näkee mut alasti. Itseluottamukseni on olematon ja tänäänkin vaatekaupasta palatessani kotiin lähes itkin koska mulla on maailman kamalimmat jalat ja perse; Täynnä selluliittiä ja muhkuroita. Se taas johtuu aineenvaihdunnallisesta sairaudestani osittain. En tosiaan omista mitään gasellinsääriä, vaan olen aika rujon näköinen tsigu. Oikeastaan kaikki kaulasta alaspäin on rumaa. Ja siis oikeasti on, koska mulla on se sairauskin mikä on tehnyt osansa vartaloon.
Pelkään että jään ikuisesti yksin, tai että haksahdan vahingossa johonkin psykopaatti- juoppoon joka musertaa mut lopulta ihan totaalisesti. Jos summaan asioita yhteen, en näe että mussa olisi mitään sellaista ominaisuutta, miksi musta voisi kukaan mies oikeasti pitää, koska herttaisia tyttöjä saa myös kauniissakin kuorissa. Toisin sanoen jos olisin tuote, myyntivaltti puuttuu.
Niin, mitäpä tuohon voi kukaan ulkopuolinen sanoa, mitään sellasta mitä en jo osaisi ennalta arvata; "kyllä jokaiselle löytyy joku", "olet kaunis sisältä", "kaikki lähtee itseluottamuksesta" jne paskaa, vaikka nuo asiat onkin totta.
Tarttee varmaan ensimmäisillä treffeillä riisua ittensä loisteputkivalossa alasti ja olla ilman meikkiä, niin eipä enää tulisi niitä panon/ muutaman tapaamisen jälkeisiä selityksiä "joo töissä on vähä kiirettä", "en oo valmis seurustelemaan"... Tekosyitä, joita oon kuullut tosielämässä. Ei vaan sitte tarvisi tavata toista kertaa, jos kerta oon niin kamala.
Ehkä vähän sekava ja pitkä vuodatus. Mutta tein sen itsekkäistä syistä; Mikään ei oo niin terapeuttista kuin anonyymi avautuminen netissä.
Sinkku. Mutta tiedän että osittain se on omaa vikaani, koska kuten sanottua, menneisyys on pitänyt huolen että olen ihan paskana ja inhoan itteäni. Ja taas toisaalta, en halua ketä tahansa, vaikka omat kriteerini eivät ookkaan mitkään kauhean vaativat, täytyy miehen olla edes ihmisen näköinen ja täyspäinen. Pituudella tai painolla ei väliä, monenlaiset miehet viehättävää.
Olen lihava, mutta en ole sitä mieltä että se automaattisesti rumentaa ihmisen Tapolaksi (anteeksi Mervi). Naamasta olen ihan sievä, mutta alasti... Pelkään etten koskaan kelpaa kellekkään. Tai kelpaan, siihen asti kunnes ensimmäistä kertaa harrastetaan seksiä ja mies näkee mut alasti. Itseluottamukseni on olematon ja tänäänkin vaatekaupasta palatessani kotiin lähes itkin koska mulla on maailman kamalimmat jalat ja perse; Täynnä selluliittiä ja muhkuroita. Se taas johtuu aineenvaihdunnallisesta sairaudestani osittain. En tosiaan omista mitään gasellinsääriä, vaan olen aika rujon näköinen tsigu. Oikeastaan kaikki kaulasta alaspäin on rumaa. Ja siis oikeasti on, koska mulla on se sairauskin mikä on tehnyt osansa vartaloon.
Pelkään että jään ikuisesti yksin, tai että haksahdan vahingossa johonkin psykopaatti- juoppoon joka musertaa mut lopulta ihan totaalisesti. Jos summaan asioita yhteen, en näe että mussa olisi mitään sellaista ominaisuutta, miksi musta voisi kukaan mies oikeasti pitää, koska herttaisia tyttöjä saa myös kauniissakin kuorissa. Toisin sanoen jos olisin tuote, myyntivaltti puuttuu.
Niin, mitäpä tuohon voi kukaan ulkopuolinen sanoa, mitään sellasta mitä en jo osaisi ennalta arvata; "kyllä jokaiselle löytyy joku", "olet kaunis sisältä", "kaikki lähtee itseluottamuksesta" jne paskaa, vaikka nuo asiat onkin totta.
Tarttee varmaan ensimmäisillä treffeillä riisua ittensä loisteputkivalossa alasti ja olla ilman meikkiä, niin eipä enää tulisi niitä panon/ muutaman tapaamisen jälkeisiä selityksiä "joo töissä on vähä kiirettä", "en oo valmis seurustelemaan"... Tekosyitä, joita oon kuullut tosielämässä. Ei vaan sitte tarvisi tavata toista kertaa, jos kerta oon niin kamala.
Ehkä vähän sekava ja pitkä vuodatus. Mutta tein sen itsekkäistä syistä; Mikään ei oo niin terapeuttista kuin anonyymi avautuminen netissä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Elämä on välillä julmaa. Kannattaa etsiä arkeensa aluksi muuta sisältöä harrastuksista ja ystäväpiiristä ja kohottaa sitä kautta itsetuntoaan. Kyllä ihmisestä nimittäin huomaa, jos ei arvosta itseään. Ei kukaan halua kumppania, joka itsekin on lokeroinut itsensä kelpaamattomaksi. Ulkonäköäsi voisit toki kohentaa laihduttamalla, mutta sehän on helpommin sanottu kuin tehty (varsinkin, jos taustalla on sairaus).
Laihduta niin kaunistut. Se on maailman helpoin asia, syöt vain vähemmän ja paino putoaa ihan itsestään, ei tarvitse edes liikkua. Jos niin yksinkertaista asiaa kuin syöminen ei pysty hallitsemaan, niin sitten ei voi mitään.
Mutta laihdutin jo kertaalleen 40 kiloa jonka lihoin lähes kokonaan takaisin koska masennuin vakavasti erinäisistä syistä. Lähes tapoin itteni. Ei oikeen huvita tehdä samaa (laihduttaa paljon) kahta kertaa, koska epäonni tuntuu seuraavan mua joka asiassa ja kaikkialle. No, tämä ei enää liity tämän palstan aiheeseen (en tiedä liittyikö alotusviestikään), joten päätän täältä tähän!
niin ei muuta kuin laihduttamaan! Ei aito rakkaus kaadu kyllä lihavuuteesi (ainakin omasta mielestäni) !!
-kirj. mies
siis anteeksi vaan, mutta tää on provo. Ei kukaan kolmikymppinen nainen kutsu iteensä "rujon näköinen tsigu". Se on miehen kommentti miehen pääkopasta peräisin putkaivoissa valmistettuna. Näin on.
Gasellinsääriä ja tissejä mieli täynnä. Itse asiassa ei voi kuin suositella, että herää elämään ja mieti vähän muitakin ulottuvuuksia elämässä. Alkaa ongelmat mennä pikkuhiljaa mittasuhteisiin.
No oon kyllä ihan oikea ihminen, vaikkakin aika surullinen hahmo välillä :) Myös muista syistä kuin gasellinsäärien puuttumisesta. Ja mikä miesten yksinoikeus se muka on tissiasioita miettiä, naisethan ne tissit kantaakin? Ongelmia piisaa kyllä mitä mittailla, myös hengen puolella... Rikkaushan sekin! (Ps. En sanonut olevani 3-kymppinen, vaan aikuinen mutta alle 30 v.)
Ja se on totta myöskin että hyvä olo näkyy ulospäin ja palautuu vuorovaikutuksessa silleen että ihmiset viihtyy paremmin seurassa kun ei oo naama norsunvitulla hela tiden. Jos tunnen itteni masentuneeksi niin näytänkin rumemmalta, mutta onnellisena taas päinvastoin. Ittensä pitäis hyväksyä, mutta hankalaapa tuo on kun juuri ne tietyt ihmiset on päässeet satuttamaan.
Mun keho ei oo ehkä amppeli mutta kyllä siihenkin aikanaan horsma kasvaa lusikan lentäessä nurkkaan.
Olen ihan tavallisen näköinen ja kokoinen 27-vuotias nasipuolinen ihminen. Eli olen kaikinpuolin hyvin tavallinen ulkopuolisen silmin, ensinäkemällä ulkonäössäni tuskin on mitään kovin erikoista.. Välillä itsetunto heittelee (masennuksesta johtuen) laidasta laitaan, välillä olen ihan tyytyväinen itseeni ja välillä tunnen itseni ihan nollaksi. Mutta, olen huomannut sen, että kun ns. "viihdyn nahoissani" eli kun menossa on hyvä kausi, ihmiset viihtyvät seurassani paremmin ja tuntemattomat ihmiset suhtautuvat minuun paremmin ja pitävät minua viehättävänä ihmisenä. Mutta silloin kun itsevarmuus on hukassa ja melkeimpä luimistelen kuin koira vieraat ihmiset suhtautuvat minuun samaan tapaan väheksyen (tai siltä minusta ainakin tuntuu) kuten itsekin teen. Itsetuntoni ollessa maassa käyttäydyn tietenkin erilailla kun silloin kun menee hyvin, ja ihmiset saavat minusta arkana hyvin erilaisen kuvan kuin silloin kun olen oma itseni, eli terveen itsetunnon omaava yksilö.
Eli mitä tästä olen oppinut? Olen tietoisesti pyrkinyt miettimään syntyjä syviä ja syitä sille etten tunne aina itseäni yhtä arvokkaaksi ihmiseksi kuin kaikki muut. Enkä vielä ole keksinyt yhtään järkevää syytä miksi olisin yhtään sen vähemmän arvokas kuin kuka tahansa muu ihminen tässä maailmassa! Mieti asiaa! Ei ulkonäkö ole tärkeintä, jokainen on hyvä jossain, kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia ja -näköisiä! KUKAAN ei ole loppujen lopuksi arvokkaampi ihminen kuin toinen sen perusteella minkä näköinen on, kuinka suosittu tai kuuluisa tai rikas on. Mieti mikä todella on tärkeää! Yhteiskunta on luonut arvostelukriteerit joilla ei loppujenlopuksi ole mitään merkitystä. Mieti kuinka hyvä meidän on pohjimmiltaan olla kun tuskailemme tällaisten asioiden kanssa..! Meillä on kaikki hyvin, sen vuoksi meillä on ollut aikaa keksiä tällaisia "turhanpäiväisiä" ongelmia. En milläänlailla vähättele masennustasi, siis tottakai tämä yhtyeiskunnan luoma ajatusmaailma on todellisuutta jossa elämme ja se aiheuttaa lieveilmiöinä henkistä pahoinvointia. Itse olen kuitenkin päättänyt etten halua elää näiden yhteiskunnan luomien kriteerien ja paineiden ohjastamana vaan omien ja läheisteni jakamien arvojen mukaan. Ja tiedätkö mitä? Pidän itseäni ihan hyvänä tyyppinä jolla on paljon muille annettavaa, olen hyvä sellaisena kuin olen ja mikäli haluan itsessäni jotakin muuttaa niin teen sen itseäni varten, en ketään muuta! Ja usko minua, on olemassa ihmisiä jotka haluavat nähdä pintaa syvemmälle ja nähdä sen millainen sinä kokonaisuutena olet! Minä olen ainakin huomannut, että todella (ulkoisesti) kaunis ihminen muuttuu mielessäni rumemmaksi kun hän käyttäytyy rumasti.. Itselleni siis on todella tärkeää millainen ihminen on ulkokuoren alla, sillä usein moni kakku päältä kaunis...
Jos itse et ole tyytyväinen muhkuraisiin reisiisi ja pakaroihisi niin suosittelen harrastamaan liikuntaa niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Liikunnasta saat myös henkistä hyvinvointia joten se kannattaa aina, etenkin masentuneelle. Ja jos syynä muhkuroihisi on sairaus, ei mahda mitään.. Jos jotakin on elämänsä aikana sairastettava niin eikö ole parempi että se on sellaista jonka kanssa voi elää normaalielämää? Melkein kaikkihan sairastuavat elämänsä aikana johonkin vakavaan tai elämään vaikuttavaan sairauteen.. Kyynisyytesi saattaa pelästyttää ihmiset pois läheltäsi, sillä se on läpipääsemätön muuri jolla ihminen suojaa itseään, mutta samalla se sanoo: en halua päästää sinua lähelleni. Tämän vuoksi voi olla että vaikka ihmiset haluaisivat sinuun tutustuakkin itsesuojelusi ajaa heidät pois. Mieti asioita ihan kunnolla ja tarvittaessa hanki ammattilaisen apua, sillä me elämme täällä vain kerran.. On vain otettava irti elämästä kaikki se minkä siitä saa, mutta kaikkeahan ei voi saada.. ;) Kaikkea hyvää sinulle!
Liikkua voi vaikka maailman tappiin eikä se paino siitä putoa ellei oikeasti syö vähemmän. Syvällisempiä elämän tarkoituksia ja yhteiskunnan normeja on ihan turha miettiä, se ei johda yhtään mihinkään, yksin saa kelailla, olla ja elää omassa erinomaisuudessa, ketään ei kiinnosta. Miehillä raha ja status määrää, naisilla ulkonäkö. Vittumainen juttu, mutta helpommalla pääsee kun hyväksyy. Nimim. monta vuotta hukkaan