Itse olen havainnut tiettyjä seikkoja ystävyyssuhteissani tässä viimevuosina. Ja ne eivät kaikki ole suinkaan mukavia asioita.
On hyvä, että muutama, harva ja valittu ystävyyssuhde on pysynyt vuodesta ja vuosikyjmmenestä toiseen, enemmän ja vähemmän hyvinä sellaisina.
olen itse alle viiskymppinen, kahdesti eronnut, nyt seurusteleva, kahden jo aikuisen lapsen äiti.
Käyn vakitöissä kunnalla, asun vuokrakaksiossa, ja harrastan paljon liikuntaa.
Olen huomannut sen, että nämä ystäväni, kun tapaamme, eivät jaksa kuunnella mitään minuun liityvää, ilon tai surun uutisia, kukaan ei ikinä kysy haluanko lahteä mukaan jonnekin reissulle jne. Ja kukaan ei halua tulla kylään kerrostalokaksiooni. Se olen minä, joka joudun kuuntelemaan pitkät jaaritukset ties mistä, ja minä olen joutunut olemaan se, joka yleisilla kulkuneuvoilla ravaa sinne, jonne on muistettu kutsua.
Ja jos minä olen puhekumppanioa vailla, ja jaaritan vaikka inhotttavasta matkapuhelinlaskusta, ja hölmöstä pomosta, vastaus on aina..aijaa--yymmhhh..aha..niinniin...ja sitten saan alkaa kuuntelemaan taas jotain juttua toisen puhumana...
Olen nykyään päätynyt siihen, että on parempi antaa takaisn niille, jotka ovat olleet minua kohtaan kylmiä, saavat maistaa omaa lääkettään.
Yksikin muuttui pikkuhiljaa eri ihmiseksi, kun tapasi nykyisen miehensä. Loppuivat yhteiset lenkit, tytöjen illat, pitkät juorupuhelut ja muuten vaan hömpsöttely.
Hän vaan pyttää että tee sitä, kusetako mun koiraa, teetkö häihimme kakun ja jne...ja tasan en passaa..enää.
Oma seurustelukumppanini asuu muualla suomessa, ja en työni täällä päin ollessa ole valmis muuttamaan sinne, ehkäpä sitten joskus.
Ystävyys on vaikea asia. ja teenkin todella monet asiat mieluiten yksin, joten ainakin ne, jota olen suunnitellut, tapahtuu, eikä peruunnu siksi, että koiran kakka pitää korjata, pyykit pestä, anopille soittaa tai miehen paita pittää silittä.. tekosyitähän ne on..
Mutta on myös onneksi myös niitä, jotka olen löytänyt uudelleen, vuosikymmenien jälkeen ja olen tutustunut uusiin ikäisiini naisiin miesystäväni kautta. Tutustuminen heihin on vasta aluillaan, ehkäpä he ovat vuoriollaan sitten niitä, joiden kanssa tehdään niitä tyttöjen juttuja, joihin ei mitään avo- aviopuolisoja kaivata.
Onhan miehilläkin ne kalareissunsa ja muut sellaset... =)
On hyvä, että muutama, harva ja valittu ystävyyssuhde on pysynyt vuodesta ja vuosikyjmmenestä toiseen, enemmän ja vähemmän hyvinä sellaisina.
olen itse alle viiskymppinen, kahdesti eronnut, nyt seurusteleva, kahden jo aikuisen lapsen äiti.
Käyn vakitöissä kunnalla, asun vuokrakaksiossa, ja harrastan paljon liikuntaa.
Olen huomannut sen, että nämä ystäväni, kun tapaamme, eivät jaksa kuunnella mitään minuun liityvää, ilon tai surun uutisia, kukaan ei ikinä kysy haluanko lahteä mukaan jonnekin reissulle jne. Ja kukaan ei halua tulla kylään kerrostalokaksiooni. Se olen minä, joka joudun kuuntelemaan pitkät jaaritukset ties mistä, ja minä olen joutunut olemaan se, joka yleisilla kulkuneuvoilla ravaa sinne, jonne on muistettu kutsua.
Ja jos minä olen puhekumppanioa vailla, ja jaaritan vaikka inhotttavasta matkapuhelinlaskusta, ja hölmöstä pomosta, vastaus on aina..aijaa--yymmhhh..aha..niinniin...ja sitten saan alkaa kuuntelemaan taas jotain juttua toisen puhumana...
Olen nykyään päätynyt siihen, että on parempi antaa takaisn niille, jotka ovat olleet minua kohtaan kylmiä, saavat maistaa omaa lääkettään.
Yksikin muuttui pikkuhiljaa eri ihmiseksi, kun tapasi nykyisen miehensä. Loppuivat yhteiset lenkit, tytöjen illat, pitkät juorupuhelut ja muuten vaan hömpsöttely.
Hän vaan pyttää että tee sitä, kusetako mun koiraa, teetkö häihimme kakun ja jne...ja tasan en passaa..enää.
Oma seurustelukumppanini asuu muualla suomessa, ja en työni täällä päin ollessa ole valmis muuttamaan sinne, ehkäpä sitten joskus.
Ystävyys on vaikea asia. ja teenkin todella monet asiat mieluiten yksin, joten ainakin ne, jota olen suunnitellut, tapahtuu, eikä peruunnu siksi, että koiran kakka pitää korjata, pyykit pestä, anopille soittaa tai miehen paita pittää silittä.. tekosyitähän ne on..
Mutta on myös onneksi myös niitä, jotka olen löytänyt uudelleen, vuosikymmenien jälkeen ja olen tutustunut uusiin ikäisiini naisiin miesystäväni kautta. Tutustuminen heihin on vasta aluillaan, ehkäpä he ovat vuoriollaan sitten niitä, joiden kanssa tehdään niitä tyttöjen juttuja, joihin ei mitään avo- aviopuolisoja kaivata.
Onhan miehilläkin ne kalareissunsa ja muut sellaset... =)
Vastaukset 11
Vanhimmat
itsekin.
Jos jonkun seurassa huomaa olevansa vain ongelmien kuuntelija / palvelija ym. niin turha pitää yllä ystävyyttä. Kyllä sen pitäisi olla molemminpuolista ja tuoda hyvää mieltä molemmille. Jos toista ei kuulu kylää, niin se kertoo, että ystävä on laiska tai ei ole kiinnostusta tapailuun. Seuranpito alkaa toki kiinnostaa, jos ko. ystävä eroaa. Ei kannata venailla.
Siksipä muutama ystävä onkin pudonnut pois minultakin ja kas kummaa. Ei vit... niin paljon. Paras on karsia tuttavapiiristä harmia tuovat ihmiset ja keskittyä veljiin, siskoihin ja niihin, joiden kanssa oikeasti sekä rakkaisiin lemmikkieläimiin ja harrastuksiin, ulkoiluun ja lukemiseen. Elämä parantui ainakin minulla.
Hyvä näin se menee. Ei kannata tuhlata aikaa ystäviin jotka eivät edes vaivaudu kylässä käymään. Ja totta se on että jos ei ole enää muuta yhteistä kun kuulumisten vaihtaminen, kertoo siitä että enää ei ne "kemiat" kohtaa niin mitäpä sitä suotta pitämään sellaista ystävyyttä yllä, siitä ei tule loppupelissä kuin paha mieli molemmille.. Itsekin sen olen tajunnut kuinka entiset ystäväni eivät kyläilleet luonani kun asuin eri paikkakunnilla ja kuitenkin minun olisi pitänyt tulla heidän luokseen ja olin heidän mielestään "petturi" kun en tullut käymään vain heitä varten vaikka aina kävin kun olin heidän paikkakunnillaan käymässä ja olosuhteiden pakosta oli pakko käydä tapaamassa useampia ihmisiä pienessä ajassa.. monien Kannattaa katsoa peiliin ennenkuin toista mollaa. Se ettei ne ystäväni tullut katsomaan minun elinympäristöäni kertoo sen etttei ystävyyttä koskaan/enää ollutkaan. mielestäni molempiin suuntiin on yhtä pitkä matka..... Hyvin erottui jyvät akanoista.
olen huomannut itsekin. Se että kun iälliseti vanhenee on enää vain vaikeampi löytää niitä aitoja ja todellisempia ystäviä. Tai jos toivoisi löytävänsä enemmänkin niitä samankaltaisempia joiden kanssa myöskin ne ajatusmaailmat, samat mielenkiinnot ja harrastukset kohtaisivat lähellekin.
Olen itse nelikymppinen nainen ja havainnut sen, että joko ihmisillä on todellakin ikäkriteeri tai jokin kammottava pelko/epäluulo suhtautumisessa ikään ja ihmiseen. Eli ystäväksi halutaan/toivotaan vain se tietyn ikäinen tai omaa ikää lähellä oleva. Kamalaahan näyttää olevan jos ikäeroa olisikin peräti 10 v. Minun on ainakin vaikea mieltää itseäni tämän ikäiseksi, koska tunnen ja koen vain olevani ikäisekseni vain aivan jotain muuta. Eivätkö ihmiset ajattele lainkaan, että eihän se pelkkä ihmisen ikä ja se numero kerro ihmisestä mitään, vaan se ihminen on itse se olennainen, minkä pitäisi merkitä ja kertoa enemmän, eikä se ihmisen ikä tai minkä ikäinen hän on.
Voi olla, että itsellänikin on korkea kriteeri sen suhteen, että toivon tietynlaista ystävää. Kuitenkin olen huomannut sen, että ei sellaisia samankaltaisia ja toivoamiani ihmisiä löydy tai ole olemassakaan. Niitä joilla olisi samanlaiset mielenkiinnot ja harrastukset elämässä, tai jonka kanssa voisi löytää syvemmänkin ystävyyden merkityksen ja tason. Tai että edes etsittäisiin aitoa ja todellista ystävää tositarkoituksella. Pettymyksiä on tullut paljon ainakin omalle kohdalleni. Tästä päätellen olen joko poikkeava tai vain outo ihminen, kun en löydä kaltaisiani. Vaan lieneehän se vaikeaakin, kun ihmiset tuomitsevatja tulkitsevat vain iän perusteella, eivätkä edes lainkaan tutustu ko. ihmiseen ensin. Voisi monellekin olla yllätys ja löytyä myös se ystävä, missä iällä ei ole edes mitään merkitystä ystävyydessä vaan ihan muilla tekijöillä. Minusta kuitenkin joku 10 v. ikäero on niin pieni ja olematon verrattuna siihen mitä ihmiset ihmisinä ja ystävyydessään voivat toisiltaan saada ja löytää. Eikö se kuitenkin merkkaa enemmän, jos löydät sielunkumppanin tai sen aidon ja todellisen ystävän, jonka kanssa ystävyys on myös sitä mitä kumpikin siltä toivoo ja odottaa. Minusta tällöin ainakin ikä ja muut tekijät menettävät täysin merkityksensä, kun kohtaa samanoloisen ihmisen, jonka kanssa kolahtaa niin ajatusmaailmoiden, kemioiden, luonteiden kuin muidenkin yhteisten kiinnostuksien ja tekijöiden kautta.
Minulla on aina ollut monenlaisia ystäviä, toisen kanssa on ollut mukava puhua jostain asiasta ja toisen kanssa jostain toisesta asiasta jne. Voisi sanoa että oikeastaan kaikki ovat olleet keskenään erilaisia. Mielestäni erilaisuus voi olla vahvistavakin piirre, mutta jos mitään yhteistä ei enää ole ja uutta yhteistä kiinnostuksen kohdetta ei löydy, ei se suhde kanna pitkälle; viimeksi mainittu pätee muuten sekä ystäviin että parisuhteeseen!
Hei, kirjoitit niin osuvasti, että oli pakko laittaa viesti. Eli juuri samaa mieltä: eri ihmisten kanssa keskustellaan eri asioita, on eri kiinostuksenkohteet ym. Se on rikkautta. Vuosien varrella on omasta ystäväpiiristä jäänyt pois ihmisiä, osa ikävällä tavalla mistä olen loukkaantunut, osa vain sen takia että elämäntilanne, asumispaikkakunta tms. on muuttunut. Olen itsekin nuoruusiälläni jättänyt taakse ystävyyssuhteita, joista osa on saanut korjaantua myöhemmin uudelleen, osa ei. Voi olla että joku on loukkaantunutkin siitä etten vaalinut ystävyyttä omalta puoleltani, ymmärrän sen. - Ystävyydessä on niin monenlaisia kehityskulkuja, ja itsekin muuttuu ihmisenä, joten siitäkin syystä voi olla ettei jokin vanha ystävyyssuhde enää toimi ja jatku.
Aika moni meistä varmasti jossakin ikävaiheessa haluaa lopettaa olemasta kiltti ja sopuisa, koska elämänkokemus ja ikä opettavat arvostamaan itseään ihan eri tavoin kuin joskus nuorempana. Ystävyyden sisältöön haluaa saada enemmän ja myös vuorovaikutteisuutta, joka ei synny muutoin kuin antamalla ja saamalla yhtä paljon. Ja sen vuoksi on joskus petyttävä joihinkin ystäviinsä tajutakseen, että olen muuttunut ja ystävyyden hinta saattaa olla liian kova.
En silti syyttäisi ystäviä siitä, mitä he ovat. Jos on tutustuessa ollut ystäväänsä tyytyväinen, niin sitten se ystävyys on palvellut molempien osapuolten tarpeita oman aikansa. Toinen on mikä on.
Tärkeintähän olisi jaksaa olla itselleen ystävä ja muistaa antaa itselleen sitä myönteistä palautetta, eikä toljottaa kiukkuisena peiliin miten voikin olla tylsän näköinen tai muuten vain syyttää itseään kaikesta tekemättömästä tai väärin tehdystä.Kun on tuttu itsensä kanssa on myös helppo löytää saman henkisiä.
nimenomaan ja ihmiset kun muuttuvat niin he eivät välttämättä enää koe oloaan hyväksi entisten ystäviensä seurassa ja siksi eivät tahdo ystävyyssuhteeseen panostaa. Minulla ei enää ole mitään tarvetta ja minä tunnen itseni ja omat tarpeeni, olen aina tuntenut mutten vain ole aina omaa tahtoani noudattanut. itse ainakin koen että parempi yksin kuin ihmisten kanssa joiden kanssa ei mitään yhteistä ole.
Sama juttu minulla, mutta nyt on kyse vähän yli parikymppisistä miehistä. Eli minä ja kaverini ollaan tunnettu toisemme jo hiekkalaatikkoiästä asti ja olimme aikoinaan parhaimmat kaverit vaikka ikäeroa onkin välillämme kolmisen vuotta, kaverini on siis minua nuorempi.
Nykyään tämä kaverini tuntuu minulle enemmän taakalta kuin kaverilta/ystävältä, hän ei käyttäydy minua kohtaan huonosti mutta hänestä on tullut todella tylsä ihminen. Hän käy usein luonani kahvilla ja silloin hän yleensä tilittää aina työpäivänsä tapahtumat sekä puhuu muista asioista jotka kiinnostaa häntä eikä minua, esim. kuinka hän on autoaan tuunannut ja paljon se tietty auton osa maksoi. Välillä yritän vaihtaa puheenaihetta joko omiin asioihini, tai esim urheiluun tai maailmantapahtumiin mutta aina se keskustelu sitten jälleen kääntyy häneen. Olen ilmeisesti tämän kaverin ainoa ystävä, jos hänen tyttöystäväänsä ei lasketa ja sen takia käy häntä vähän sääliksi ja siksi oikeastaan vaivaudun pitämään hänelle seuraa aina sen kerran viikossa vähintään. Toisaalta hän on minulle tärkeä, mutta toisaalta taas hän joskus tuntuu isolta taakalta, jota ei jaksaisi aina katella.
Naisten välisiin ystävyyssuhteisiin vaikuttaa paljon kateus ja uteliaisuus. Vaikka oltaisiin kuinka hyviä ystäviä, niin jossain vaiheessa se alkaa pilkistää sopivan tilaisuuden tullen. Ystävyyssuhteissa myös kilpaillaan. Itse olen ainakin näin kokenut.
Esim. eräs ystäväni on ahkera facebook:in käyttäjä. Itseäni on huvittanut, kuinka hän aina sopivan tilaisuuden tullen röyhistelee rintaansa minulle sillä, kuinka monta facebook -ystävää hänellä on. Ja jotkut näistä ihmisistä ovat sellaisia, että hän ei ole koskaan ollut edes henkilökohtaisessa kanssa käymisessä heidän kanssaan.
Lisäksi hän moittii ulkopuolisia uteliaaksi, mutta ei näe samaa piirrettä itsessään. Ovelasti kysytään aika henkilökohtaisia kysymyksiä, ystävyyden varjolla. Halutaan tietää, puhtaasta uteliaisuudesta.
Lisäksi tulee päällepäsmäröintiä: soitetaan toisen aikatauluista piittaamatta maratonpuheluita ja kahvilla hänen luonaan pitäisi käydä aina silloin, kun hänelle sopii. Kahvin ja keksinsyömisen välillä pitäisi asettautua hänen kotiinsa ihailemaan ja taivastelemaan kaikkea verhoista lemmikkikaniin.
Eli viestini on: ystävyydessä on myös niitä vaikeita juttuja, ja vaatii myös sopeutumista toiselta osapuolelta. Toisen tilan kunnioittaminen pitäisi myös muistaa. Ystäviään ei voi muuttaa, mutta ihania he ovat silti :-)
se vanhenemiseen, mutta nuoruuden ystävät tuntuvat nykyään... pinnallisilta.
Samat ystävät, jotka ennen lukivat, seurasivat maailman tapahtumia, keskustelivat, olivat kiinnostuneita maailmasta...
puhuvat nyt kahvikupeista ja remontista ja uusista verhoista ja auton ostamisesta... voi taivas!
Tahdon entiset, syvälliset ystäväni takaisin! Minun on heitä ikävä...
"Olen huomannut sen, että nämä ystäväni, kun tapaamme, eivät jaksa kuunnella mitään minuun liityvää, ilon tai surun uutisia, kukaan ei ikinä kysy haluanko lahteä mukaan jonnekin reissulle jne. Ja kukaan ei halua tulla kylään kerrostalokaksiooni. Se olen minä, joka joudun kuuntelemaan pitkät jaaritukset ties mistä, ja minä olen joutunut olemaan se, joka yleisilla kulkuneuvoilla ravaa sinne, jonne on muistettu kutsua.
Ja jos minä olen puhekumppanioa vailla, ja jaaritan vaikka inhotttavasta matkapuhelinlaskusta, ja hölmöstä pomosta, vastaus on aina..aijaa--yymmhhh..aha..niinniin...ja sitten saan alkaa kuuntelemaan taas jotain juttua toisen puhumana..."
Tyypillistä! Samaa olen huomannut ja valitettavasti suurin osa ihmisistä tuntuu olevan näitä itsekeskeisiä päällepäsmäreitä, jotka ovat kykenemättömiä ottamaan muita huomioon.
Toisen jutut eivät ole kiinnostavia, mutta omat asiat, ne ne vasta ovat kiinnostavia ja niistä jaksetaan jauhaa, vaikka olisivat ihan vastaavia kuin ne toisenkin sydämellä olevat asiat... Kyllä ihmiset ovat typeriä! Itse kun sitä luulisi, että pitäisi jokaisen tajuta se toisenkin tarve purkautumiselle ja siksi kuunnella edes muodonvuoksi vaikka väkisin se hetki, edes leikkien kiinnostunutta ja antaen jotakin kommenttia takaisin, eikä vain HETI kääntää puhe omaan napaansa. No, 95% ihmiskunnasta on idiootteja ja suurin osa ystävistä ei ole TODELLISIA ystäviä.