Mitä himpuran järkeä on mennä ikuiseen liittoon, kun koskaan ei tiedä mitä tapahtuu? Ja mitä se liitto muuttaa, ei se liitto tee mitään kyllä siellä ihmiset tekee edelleen? Onhan ne tietty häälahjat, mutta mua ainaskin ahistas se ikuinen juttu.
Onko pakko?
Me ja muut
13529
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Jotkut taas ajattelee päinvastoin; se ikuinen juttu tuntuu jotenkin turvalliselta ja vapauttavalta.
Tietää tehneensä oikean ratkaisun ja on valmis seisomaan sanojensa takana ja tekemään työtä sen eteen...
Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu...voihan sitä kävellä bussin alle kun seuraavan kerran katua ylittää...
Niinpä, jos sen perusteella tekee päätöksiä, että pitää tietää, mitä tapahtuu, niin ei voi tehdä mitään! Mutta monia muitakin asioita tehdään. Opiskellaan ammattiin, otetaan asuntolaina, jotkut jopa säästävät eläkettä varten vapaaehtoisilla vakuutuksilla... Eli eiköhän huolesi todellinen aihe ole jossain muualla, mikä se sitten lieneekin.
Ai niin, mitä se muuttaa? Käytännön tasolla, eipä juuri mitään. Tunnetasolla, joillakin ei mitään, toisilla hyvinkin paljon. Juridisesti, tosi paljon ja joissakin tosi oleellisissa tilanteissa.
Mutta ei, ei tosiaankaan ole pakko mennä avioliittoon, jos ei se itselle sovi. Toisten tekemät ratkaisuthan eivät sinua varmaankaan haittaa, vaikka olisivat erilaisiakin?
että nyt ollaan tosissaan. Ollaan valmiita ottamaan riski, heittäytymään koko olemuksella myös juridisesti sitovaan suhteeseen.
Avosuhteet ovat pelkureita varten.
Itse olen menettänyt paljon nyt erottuani jo kolmannesta liitosta, mutta se on vaan maallista ja mammonaa, ei pelota ainakaan yrittää tosissaan elää toisen kanssa kunnes kuolema erottaa. Rahan menettämistä en pelkää, rakkaus se ratkaisee. jotta näin.
Paikkaansa koska itse jo naiseni kanssa ollut 21v avoliitossa ja yksi lapsi ja ihan tosissaan ollan ja asunto yhteinen mutta avoliitossa on se hyvä puoli jos ei muistanut avioehtoa tehdä niin jos on saanut perintöä niin joutuu erotessa ahneelle ex maksamaan tasinko vaikka hyänellä ei ole osaa eikä arpaa perintöihin ollut. Se on vanhanaikaista mennä naimisiin vain sen takia kun muutkin on mennyt ja niin edelleen.
Se on ihmisistä kiinni se sitoutuminen eikä siihen papin aamenta tarvita vaan kaksi henkilö jostka sitoutuvat toisiinsa.
Ai tasingot ja osingotko ne nyt ovat tärkeämpiä kuin sitoutuminen?
Miehistä puhutaan riskinottajina, mutta taitaa se riskinotto jäädä pelkästään hedelmäpelien pelaamiseksi.
Tokihan se on miehelle mukavaa jos saa avokiltaan vaimon edut mutta ilman vastuun riippakiveä. Takaportti on auki uusille heiloille ja rakastajattarille kun kotileikki alkaa tympiä. Tekovaimohan siinä sitten kärvistelee kun on 'omaa osaansa' yhteiseen talouteen rahallisesti sijoittanut ja sitten jää sossun luukulle ellei katso kumppaninsa hurviotteluja läpi sormiensa. Ja pennutkin ovat äpäriä.
Jos ikinä suostuisin avokiksi niin miehen panisin maksamaan kaikista 'vaimon velvollisuuksista' (nimenomaan seksistä ja lapsista jos niitä tulee). Mitään 'yhteistä ruokaa ei tulisi vaan mies saisi kokata omat pöperönsä ja kustantaa ne kakrujensa ruuat, jos velvoittaa tekovaimoa pitämään huolta kakrujen ruokkimisesta.
Jos avioliitto on vanhanaikaista, on muuten huoraaminenkin/jalkavaimous. jalkavaimoa vaan ei ole koskaan arvostettu eikä tulla arvostamaankaan; kuka sitä nyt miehen ilmaiseksi patjaksi ryhtyisi? Sitäpaitsi nykyajan avioehdot takaavat että kumpikin puolisko saa eron koittaessa pitää omansa, joten eipä luulis olevan vaikeeta.
Itse en avioehtoa ottanut, joten menetin taloudellisesti paljon, mutta vain taloudellisesti. Kyllä fyrkkaa ja huonekaluja yms. saa kun tuskinpa teistä jätkistä monellakaan on miljoonaperintöjä, joiden perään sitten tarttis itkeä avioeron jälkeen.
Mutta jalkavaimohan on helppo jättää kun ei joudu juridiseen vastuuseen mistään...sopiihan se miehille. Sossu turvaa äpärätkin niin että pääsee taas jätkä uuden hedelmäpelin kimppuun sitä paksuksi panemaan. Hyvä systeemi juu.
Pääseehän siitä eroon jos haluaa.
Itsekkin olen kahdesti eronnut, eikä sen mun maailmaa ole kaatanut!
Rakkaudesta menin kumpaisellakin kerralla ja miehen toiveesta, mutta kun rakkaus vuosien päästa loppui, oli sama lähteä niistä nosteleen.
Enää en kuitenkaan mene naimisiin! Se ihanuus on jo nähty..
pidät kommunistien pompupallona olemisesta jos saat aviottoman lapsen, nimittäin tässä kommunistivaltiossa pitää isyys mennä kommunisteille todistamaan jos ei ole naimisissa.
Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu mutta tietää, mitä itse tekee tulevaisuutensa eteen. Kyllä meistä jokainen voi vaikuttaa tulevaisuuteen ja siihen mitä tapahtuu. Kaikkea ei tarvitse varmistaa ja mitkään asiat eivät ole satavarmoja.
NOrmaalilla ihmisellä on tarve löy´tää se puoliso, vastakappale. Kukaan ei mielellään elä ja ole yksin. Hyvä parisuhde ei synny itsestään, vaan on taitolaji. Moni tosin ei halua edes opetella, saatikka yrittää. Ja toisia, kuten sinua, ahdistaa sitoutua parisuhteeseen; miksiköhän?
On ihanaa olla avioliitossa, joka kestää tuulet ja tuiskut. On ihanaa, kun on ihminen johon luottaa ja joka lohduttaa ja jonka kanssa ilot kaksinkertaistuvat ja surut puolittuvat. Minusta tuossa ei ole mitään ahdistavaa.
Niin ahdistaa se ikuisuus, koska olet tehnyt tän valinnan niin siinä olet ja elät. Voihan tietysti erota ja puolet liitoista päätyvätkin eroon. Minusta se kertoo osittain myös siitä et liittoon on menty tosta vaan, ei välttämättä harkiten. Suku painostaa, muutkin ovat menneet, olet jo sen ikäinen jne...
parisuhteessa, niin näytäs tää kirjoituksesi siipallesi... Se varmaan ilostuu, kun huomaa, ettet sä halua sen kans mitään "ikuista juttua"...
Ihmiset muuttuu ja pettää ihan yhtä paljon avoliitoissakin, joten turhaa vatulointia. Ja kun on häälahjat, niin on lisää jaettavaa eron sattuessa...
Ei oo pakko, jos ei haluu...
Ja suurinosa kai ymmärtää, että itse avioliitto ei mitään muuta hokkuspokkus. Omasta tahdosta se on kiinni. Vaikka jotkut kyllä kuvittelevat, että avioliitto muuttaa kovastikin asioita ja pettyvät, kun kaikki onkin ihan samanlaista. Naimisiin ei kannata mennä, jos sen tarkoitus on korjata jotain ongelmia.
Eikä vihkikaavaan tarvitse ottaa sitä "kunnes kuolema meidät erottaa".
Mitäpä sitä toisaalta elämässä ryhtyy yhtikäs mihinkään. Avoliittoonkaan tai seurustelemaan. Kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja onko se nyt ikuista.
Minä en ymmärrä tätä meteliä avioliiton vaikeudesta ja pahuudesta.
Itse ajattelen näin: avioliitto on kirjallinen ja allekirjoitettu sopimus olla "perhe", eli pysyä toisen kanssa kaikkine siihen liittyvine velvollisuuksineen. Se on vähän niin kuin asuntolaina: sopimus on tehty, paperit allekirjoitettu ja maksut täytyy hoitaa. Ei kumpikaan niistä ole ikuinen, molemmista pääsee pääsee eroon jos niin haluaa, mutta kun kaikki on paperilla, niin ehdot ovat selvät molemmille osapuolille. Laina hoituu pankissa ja avioliitto maistraatissa, kumpikin suunnilleen yhtä nopeasti.
Toisille taas sopii olla yhdessä tai asua vuokralla "toistaiseksi". Ei siinäkään mitään vikaa ole jos sellaisesta tykkää. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Ei pidä valittaa siitä mitä muut tekevät, vaan tehdä itse niin kuin parhaalta tuntuu.
Apuva, mä vannoin vaan kuolemaan asti. Eikä se mua erityisemmin ahdista. Kyselet mitä järkeä, mutta järjellähän tässä ei ole mitään tekemistä vaan pelollasi, ahdistuksella. Eikä siinä auta mitkään perustelut, mutta sinun onneksesi ei ole pakko. :) Kaikki eivät vain pelkää tulevaa, vaan ovat hyväksyneet tulevaisuuden tietämättömmyyden ja päättävät silti elää elämäänsä. Tehdä sitoumuksia, tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja ja tekoja.
Enkä nyt muista tiedä, mutta kyllä meillä ainakin on siitä selvät sävelet, että kyllä ihmisten hyvinvointi menee aika kaikkien vannommisten yläpuolelle. Jos vaikka tuo puoliso tuossa yhtenä päivänä heräisikin alkoholistina, joka hakkaisi minua ja lapsiamme, niin toki se tarkottaisi avioeroa enkä siinä kuolemaan asti kököttäisi. Mutta mitään siihen viittaavaa ei ole näkynyt vuosienkaan aikana, joten ei minua ahdista yhtään ajatus siitä että ennen kuolemaakin tuo ukko olisi vieressä kädestä pitämässä. Onhan se aina rakastumisesta lähtien riski, kun itsensä asettaa alttiiksi toiselle ihmiselle, mutta ilman riskiä luottaa ei myöskään pääse nauttimaan siitä mitä vakaa ja pysyvä parisuhde ja toinen ihminen vierellä arjessa voi tarjota. Ja mitä itse voi tarjota rakastamalleen ihmiselle. Siitähän tuossa oli kyse: Sanoa tahtovansa yhteistä elämää toisen kanssa.
Ja tähän sitten löytyy avosuhteita tai muuten parisuhteita, jos oikeasti on tulevaisuudestaan niin epävarma, että asia ahdistaa.
Itse olen huomannut, kun lähipiiristä löytyy pariskuntia, joilla se avioliiton ikuisuus on lähenemässä loppuaan, että ei se ikuisuus olekaan niin pitkä aika. Ja jos mä saan niinä hetkillä vierelleni sen ihmisen, joka on mulle niin läheinen että olen halunnut häneen näin sitoutua, niin olen onnellinen. En koe siinä mitään ahdistavaa muuta kuin sen seikan, että ikuisuus ei oikeasti olekaan ikuisuus. Mulla on myös muita ihmissuhteita, joiden uskon kestävän koko elinikäni/heidän eliniän. Vanhempani, lapseni ja sisarukseni ovat tälläisiä. Ja vaikka mitä tahansa voikin sattua ja asiat voivat muuttua, niin minua ei ahdista se, että lähtökohtaisesti he tulevat olemaan aina osa elämääni.
Puhumalla ikuisuudellasikin on loppunsa. Ja parempi viettää se aika hyvässä seurassa. Se haluaako sen tehdä millasessa liitossa on jokaisen oma asia.