Miten antaa anteeksi, kun toinen ei koe tehneensä mitään väärää (eikä siis edes pyydä anteeksi)?
Tilanne on mutkikas, mutta tuohon kysymykseen päädyn. Kyse on jo pari vuotta sitten loppuneesta parisuhteestani. Olosuhteitten pakosta joudun tapaamaan ex-miestä ja hänen nykyistään toistuvasti. Haluaisin päästä yli ja ohi eron aiheuttamista tunteista, mutta jumitan siihen, ettei mies myönnä tehneensä mitään väärää erossa tai yleensäkään suhteessamme.
Suhteemme oli kohtuullisen pitkä, kymmenisen vuotta. Eromme johtui ex-mieheni toisesta naisesta. Toinen nainen (siis tämä miehen nykyinen) oli ollut miehen mielessä ja arjessakin mukana puolisen vuotta, ennen kuin mies paukautti mulle päin näköä, että hän haluaa erota. Paria päivää aiemmin oli mies vielä puhunut meidän yhteisestä lomasta.
Miehen mielestä hän ei vaan voinut tunteilleen mitään. Minä kerroin eroselvittelyssä, ettei meidän suhde ollut kannaltani paras mahdollinen. Tästä ex loukkaantui, en nimittäin hänen mielestään ollut koskaan tuonut julki tyytymättömyyksiäni. Tämän takia olen ex-miehen silmissä valehtelija ja huijari. Ex otti itselleen täyden vapauden pettäjän syyllisyydestä - hänen ei omien sanojensa mukaan "tarvitse" tuntea syyllisyyttä, sillä ansaitsin kaiken omalla käytökselläni (siis sillä, etten ollut hänelle ymmärrettävällä tavalla tuonut julki tyytymättömyydenaiheitani).
No, varmasti vikaa oli minussa. Mutta ei ex-mieskään viaton ollut. Tähän jumitan... Itseni kannalta olisi hyvä jo päästä eteenpäin, mutta en oikein osaa. Koen itseni väärinkohdelluksi ja vihaiseksi - edelleen. Ja haluaisin päästä vapaaksi ja antaa anteeksi, mutta miten? Minun ei tarvitse enää yrittää elää ex:n kanssa suhteessa, mutta aina kun arkielämässä törmään häneen, tämä vastakkainasettelu iskee taas.
Tilanne on mutkikas, mutta tuohon kysymykseen päädyn. Kyse on jo pari vuotta sitten loppuneesta parisuhteestani. Olosuhteitten pakosta joudun tapaamaan ex-miestä ja hänen nykyistään toistuvasti. Haluaisin päästä yli ja ohi eron aiheuttamista tunteista, mutta jumitan siihen, ettei mies myönnä tehneensä mitään väärää erossa tai yleensäkään suhteessamme.
Suhteemme oli kohtuullisen pitkä, kymmenisen vuotta. Eromme johtui ex-mieheni toisesta naisesta. Toinen nainen (siis tämä miehen nykyinen) oli ollut miehen mielessä ja arjessakin mukana puolisen vuotta, ennen kuin mies paukautti mulle päin näköä, että hän haluaa erota. Paria päivää aiemmin oli mies vielä puhunut meidän yhteisestä lomasta.
Miehen mielestä hän ei vaan voinut tunteilleen mitään. Minä kerroin eroselvittelyssä, ettei meidän suhde ollut kannaltani paras mahdollinen. Tästä ex loukkaantui, en nimittäin hänen mielestään ollut koskaan tuonut julki tyytymättömyyksiäni. Tämän takia olen ex-miehen silmissä valehtelija ja huijari. Ex otti itselleen täyden vapauden pettäjän syyllisyydestä - hänen ei omien sanojensa mukaan "tarvitse" tuntea syyllisyyttä, sillä ansaitsin kaiken omalla käytökselläni (siis sillä, etten ollut hänelle ymmärrettävällä tavalla tuonut julki tyytymättömyydenaiheitani).
No, varmasti vikaa oli minussa. Mutta ei ex-mieskään viaton ollut. Tähän jumitan... Itseni kannalta olisi hyvä jo päästä eteenpäin, mutta en oikein osaa. Koen itseni väärinkohdelluksi ja vihaiseksi - edelleen. Ja haluaisin päästä vapaaksi ja antaa anteeksi, mutta miten? Minun ei tarvitse enää yrittää elää ex:n kanssa suhteessa, mutta aina kun arkielämässä törmään häneen, tämä vastakkainasettelu iskee taas.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minusta vaikuttaa siltä, että miehesi koki syyllisyyttä toisesta naisesta, ja sai kätevästi käännettyä syyn ja syyllisyyden sinun niskoillesi, kun kerroit tyytymättömyytesi suhteeseenne. Itse olen kokenut aivan samaa. Ex- mieheni (10 vuotta naimisissa) eli kaksoiselämää, valehteli menoistaan minulle ja lapsille. Kun sitten jäi kiinni ja joutui valitsemaan minun ja uuden nuoren naisensa välillä, oli ensin hyvin häpeissään, mutta päätti sitten, että hänen ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, koska minä en ollut tehnyt häntä onnelliseksi!!! Kuinka kätevää!
Älä välitä miehesi syytöksistä, sillä hän ei ole ainakaan yhtään vähemmän syyllinen eroonne! Jos asut isommalla paikkakunnalla, suosittelen sinulle osallistumista eroryhmään! Itse kävin Fischerin eroseminaarin puoli vuotta eron jälkeen, ja siitä oli todella paljon apua. Jatka eteenpäin elämässäsi ja katsele ympärillesi!
Saman tulkinnan itsekin olen tehnyt - siis että mies käänsi omat syyllisyydentunteensa minun syyttelykseni. En erossa osannut enkä kyennyt olemaan hiljaa omista tunteistani ex-miehelle. Puhuin vuosien varrella kertyneet tyytymättömyydenaiheet julki erossa. Varmasti se oli hänelle järkytys - mutta vähintään yhtä iso järkytys oli minulle hänen tekonsa (se että oli rakastunut toiseen ja se, että oli itsekseen päättänyt erosta ilman että olisi puolella sanallakaan vihjannut siitä minulle).
Tavallaan olen jatkanut elämää eron jälkeen, siis ulkoisesti. Silti ero ja tapa, jolla ero tuli, on kipeä kohta minussa. Fisherin kirjan olen lukenut, eroseminaariin ei mulla ole mahdollisuutta. Asumme aika pienellä paikkakunnalla ja olemme samalla alalla töissä (siksi joudumme edelleenkin tekemisiin säännöllisesti erosta huolimatta). Välillä olen miettinyt ympäristönvaihtoa, mutta silloin joutuisin etäälle täällä asuvista ystävistäni. Olen nuorempana muuttanut toistuvasti, eikä enää paikkakunnanvaihdos edusta semmoista uuden aloittamista ja vapautta, kuin aikaisemmin.
Koen, että tässä kohden "pitäisi" jo suhtautua eroon neutraalisti ja kyetä päästämään irti. Pitäisi antaa anteeksi itselle se, etten suhteessa osannut ilmaista omia toiveitani ja tarpeitani. Jäin vuosiksi roikkumaan johonkin haavemaailmaan, siis kuvitelmaan siitä, millainen minun ja ex-miehen suhde voisi olla, jos tietyt asiat olisivat paremmin. Tuon kuvitelman voimalla pysyin suhteessa. Samaan aikaan pitäisi antaa anteeksi ex:lle hänen tekonsa. Ei hän kyennyt sen "parempaan" eroon.
Pitäisi... Mutta miten? Auttaisi, jos toinen jollain lailla osoittaisi ajatelleensa samoja asioita. Ex-miehen toimintamalli tuntuu vain olevan päinvastainen: välttelee eron ja vanhan suhteen miettimistä. Ensimmäisen puolen vuoden aikana eron jälkeen minä lähettelin jonkin verran viestejä ex-miehelle. Olisin halunnut puhua erosta edes jälkikäteen yhdessä. Viesteissä osin syyttelin, mutta osin tulkitsin suhdetta ja sitä, miksi päädyimme eroamaan. Ex ei vastaavia minulle lähettänyt. Yksi poikkeus on, kerran sain häneltä sähköpostiviestin, jossa hän ilmoitti koko suhteemme olleen hänen puoleltaan pelkkää kompromissia ja ettei hän minua koskaan ollut rakastanut, oli kanssani vain, kun silloisessa elämäntilanteessaan ei olisi saanut parempiakaan.
Tuon ex:n viestin jälkeen tajusin, etten todennäköisesti hänen kanssaan koskaan pysty erosta aikuisesti keskustelemaan. Kaikki typistyy oman loukkaantumisen ja pettymyksen purkamiseksi, loukkaamiseksi kun itse on loukkaantunut.
Järki sanoo, ettei kannata miettiä tätä suhdetta enää. Mutta järkihän ei tässä auta...
Elämme aikaa, jossa ei enää eletä minkään tietyn arvomoraalin mukaisesti. Emme usko "ylhäältä" annettuihin "näin sun pitää ajatella ja toimia ja uskoa" -malleihin kuten Raamattuun sun muihin.
Jokaisella on oikeus tehdä omat säännöt ja jokaisen säännöt ovat yhtä oikeat - se käsitys siitä, mikä on oikein, mikä väärin. Tätähän kouluissakin nykyään lapsille opetetaan.
Tässä valossa on outoa, että ihmettelet miehesi käytöstä. Hän on nyt vain päättänyt, että hänen ei tartte syyllisyyttä kokea, sinä olet ansainnut asian ja niin pois päin.
Minun mielestäni koko systeemissä ei ole järkeä. Olisi helpompaa kun kaikilla olisi samat arvot. Konstruktivismi hallitsee.
En ole erityisen arvomoraaliton. Koen, että ihminen on käytöksestään vastuussa paitsi itselleen, myös läheisilleen. En edes usko, että kukaan voisi noin vain "päättää" olla kokematta syyllisyyttä, syyllisyys on tunnetila eikä kukaan ole tunteista vapaa. Ex-miehen käytöksestä olen päätellyt, että hän kokee syyllisyyttä, mutta ei myönnä sen olemassaoloa.
Olen kärvistellyt omissa syyllisyydentunteissa. Olen kokenut olevani huono ihminen, kun
a)olen erehtynyt miehestäni, enkä osannut kuvitellakaan, millaiseksi suhteemme lopulta muodostuisi
b) olen ottanut itseeni ex:n syytökset siitä, että olen valehdellut ja huijannut häntä, kun en osannut suhteemme aikana ilmaista tyytymättömyyttäni niin, että hän sitä ymmärtäisi
c) olen kokenut, että luovutin liian helpolla - olisi minun pitänyt keksiä jotakin, jolla pitää liitto kasassa - miehen päätös tuntui minusta kovin äkkipikaiselta
d) olen syyttänyt itseäni houkaksi ja haihattelijaksi, kun jäin vuosiksi liittoon, jonka ongelmia en kyennyt ratkaisemaan, ja joka loppuessaan aiheutti vielä isompia ongelmia
Tarkkaan ottain kysymys ei ole siitä, mitä mieheni tekee, vaan miten itse pääsisin pois syyttelystä ja vihasta, anteeksiantoon.
Mennyttä et voi muuttamaan, mutta voit itse valita elätkö tulevaisuuden jossittelun, itsesyytösten ja katumisen merkeissä. Ota opiksesi menneestä ja jätä se taaksesi. Sinulla on varmasti parempi elämä odottomassa kun pääset irti noista menneisyyden pähkäilyistä.
Olen samaa mieltä, että miehesi vain käytti hyväkseen tunnustustasi pestäkseen kätensä omista "synneistään". Et voi enää pelastaa liittoasi, mutta voit rakentaa uuden, entistä paremman parisuhteen tulevaisuudessa.
se parempi elämä minullekin.
Pelottaa ajoittain, että jäisin junnaamaan syytösten, vihan ja kaunan kehään. Itsesyytöksiä on minulla lisännyt se, että tässä päättyneessä suhteessa erottiin jo kerran. Se ensimmäinen ero oli kuin etiäinen tästä lopullisesta, silloinkin mies lähti rakastuneena toisen naisen perään. Syyttelen itseäni siitä, että palasimme minun aloitteestani yhteen.
En oikein käsitä, mistä oma katteeton toiveikkuuteni kumpusi. Muussa elämässä olen arkajalka ja pessimistinen onnistumismahdollisuuksien suhteen, suhteessa olin ylirohkea ja optimistinen, suljin silmäni varoitusmerkeiltä kerta toisensa jälkeen. Kuvittelin että omat tunteeni korjaisivat kaiken... Kun vaan tarpeeksi rakastaisin, niin kaikki muuttuisi hyväksi. Ei se muuttunut. Ei vaikka miten olisin antanut anteeksi, ymmärtänyt, hyväksynyt, tulkinnut, analysoinut.
Voi babooska miten tunnenkan empatiaa sinua kohtaan, luulen ymmärtäväni tunnetilasi. Olet herkkä ja älykäs ihminen, joka haluaa uskoa toisesta hyvää, ja petyy itseensä kun on erehtynyt toisen arvioinnissa. Mutta ei se sinun syysi ole kun toinenkin on suhteessa eikä huomaa/kuuntele toista osapuolta. Suhteessa on aina kaksi ihmistä ja molemmilla on yhtäläinen vastuu suhteesta.
"Olen kokenut olevani huono ihminen, kun
a)olen erehtynyt miehestäni, enkä osannut kuvitellakaan, millaiseksi suhteemme lopulta muodostuisi"
Erehtynyt? Meistä kukaan ei ole selvännäkijä, vaan aika ja kulloinkin vallitsevat olosuhteet muokkaavat elämästämme sen mitä se on. Uskon täysin siihen, että toimimme kulloisenkin parhaan ymmärryksemme mukaan. Ja muuta emme voi.
"b) olen ottanut itseeni ex:n syytökset siitä, että olen valehdellut ja huijannut häntä, kun en osannut suhteemme aikana ilmaista tyytymättömyyttäni niin, että hän sitä ymmärtäisi"
Ei tuollaisesta voi syyttä huijaamisesta. Et osannut ilmaista tyytymättömyyttäsi tuolloin ja nyt olet oppinut puhumaan aiempaa paremmin tunteistasi. Emme synny tänne valmiina, vaan opimme elämää kokemusten ja elämän kautta. Tuskin kukaan osaa meistä puhua hlökohtaisista asioista täydellisesti, iso osa ei osaa ollenkaan, vaati itsetutkiskelua ja rohkeutta katsoa itseään rehellisesti ja puhua heikon ja vajavaisen ihmisen lähtökohdista. Vaikka loppujen lopuksi sellaisia me kaikki olemme.
"c) olen kokenut, että luovutin liian helpolla - olisi minun pitänyt keksiä jotakin, jolla pitää liitto kasassa - miehen päätös tuntui minusta kovin äkkipikaiselta"
Suhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä ja kahden ihmisen halu jatkaa sitä. Vaikuttaa siltä, että mies luovutti ja lähti toisen matkaan.
d") olen syyttänyt itseäni houkaksi ja haihattelijaksi, kun jäin vuosiksi liittoon, jonka ongelmia en kyennyt ratkaisemaan, ja joka loppuessaan aiheutti vielä isompia ongelmia"
Todennäköisesti uskoit parempaan huomiseen ja rakastit miestäsi. Mitä väärää siinä on? Ei ole myöskään mitään väärää oppia elämästä.
"Tarkkaan ottain kysymys ei ole siitä, mitä mieheni tekee, vaan miten itse pääsisin pois syyttelystä ja vihasta, anteeksiantoon. "
No, miehesi teot eivät kyllä kuulosta miltään mukavilta teoilta. Mutta olet oikeassa siinä, että sinun tulisi vapauttaa itsesi tuosta menneisyyden vankilasta ja aloittaa uusi parempi elämä. Tiedät jo varsin hyvin mitä nykyiseen tilaan jääminen on. Pienellä ponnistelulla ie. etsi asioita, joista nautit, älä vaadi itseltäsi liikaa, opettele huomaamaan ja iloitsemaan pienistä asioista ja anna itsellesi aikaa -löydät uuden elämäsi suunnan.
"En oikein käsitä, mistä oma katteeton toiveikkuuteni kumpusi. Muussa elämässä olen arkajalka ja pessimistinen onnistumismahdollisuuksien suhteen, suhteessa olin ylirohkea ja optimistinen, suljin silmäni varoitusmerkeiltä kerta toisensa jälkeen. Kuvittelin että omat tunteeni korjaisivat kaiken... Kun vaan tarpeeksi rakastaisin, niin kaikki muuttuisi hyväksi. Ei se muuttunut. Ei vaikka miten olisin antanut anteeksi, ymmärtänyt, hyväksynyt, tulkinnut, analysoinu"
Olisi varmaan hyvä löytää syy tuohon toiveikkuuteen. Antoiko mies uskoa asiaan, et halunnut luopua suhteesta, johon olit panostanut jo niin paljon, pelkäsit tuntematonta tulevaisuuta tms.?
Olen itsekin kuvitellut tunteitteni korjaavan kaiken -turhaan. Hyvään suhteeseen ja ristiriitojen selvittämiseen tarvitaan aina kahden ihmisen tahtotila. Ei yhden ihmisen anteeksianto tms., varsinkin jos ne ovat yksipuolisia, riitä suhteen ylläpitoon. Ja vika ei ole sinussa. Sellainen ajattelu sinun pitää lopettaa. Aina rakkaus ei riitä arjen elämiseen, tarvitaan molempien panostus toimivan arjen ja suhteen ylläpidon hoitoon.
Sinulla on paljon annettavaa toiselle puoliskolle. Varmasti löydät vielä uuden, sinulle sopivan rakkauden. Tärkeää on, että rupeat ajattelemaan, mikä tuottaa sinulle iloa ja onnea ja rupeat tekemään niitä asioita. Ja joku päivä -lähellä tai kaukana- olet löytänyt huomaamattasi uuden suhteen, onnellisen sellaisen.
Iso kiitos kirjoituksestasi! Alkoi itkettää, kun luin sitä. Periaatteessa tiedän nuo asiat (suhteessa tarvitaan molempien panostus, elämä on oppimista, minä en ole viallinen), se että myös todella uskoisin, on monimutkaisempi prosessi.
En kirjoittanut näkyviin sitä, että minulla on uusi suhde. Arkailen sen olemassaoloa, sillä en itsekään tiedä, onko sen tarkoitus vain lääkitä niitä kipuja, jotka sain aiemmassa suhteessa. Toivon, etten tahtomattani käytä toista ihmistä hyväkseni. Uusi suhde on avannut silmiäni näkemään, mikä oli pielessä aikaisemmin. Minulta ja ex-mieheltä puuttui keskinäinen läheisyys, vaikka näennäisesti olimmekin avoimia ja esim. puhuimme paljon aroistakin aiheista. Läheisyyden puute oli sitä, ettemme kumpikaan kyenneet näyttämään avoimesti tunteitamme. (En esimerkiksi kyennyt itkemään ex-miehen läsnäollessa, vaikka monesti itkettikin.)Fyysinenkin läheisyys typistyi pelkkään seksiin ja tämä oli minulle kipeämpi asia kuin suhteen aikana tajusinkaan. Tavallisten intiimien kosketusten puute sai minut tuntemaan itseni jollain lailla vialliseksi - kuvittelin, että ex-miehen tapa väistellä halauksia ja muita kosketuksia johtui minusta, vaikka hänellä oli siihen omat syynsä, joita voin vain arvailla.
Tämän uuden suhteen kanssa rinnakkain käy sitten vanhan suhteen jälkipyykki. Voi miten haluaisinkin sen pesuohjelman loppuvan jo... Kun olen nykyisen mieheni kanssa yhdessä, olen yleensä läsnä tässä ja nyt. Kun olen yksin, vajoan miettimään sitä, mikä tarkoitus eroon päättyneellä suhteella oikein oli. Eipä silti, en usko, että oikeaa "tarkoitusta" on olemassakaan, elämässä tapahtuu sattumanvaraisia hirveyksiä, jotka eivät kehitä... syyskuun Hesarin kuukausiliitteessä oli kuvasarja Japanin armeijan lohtuna hyväksikäytetyistä naisista, tuskinpa heidän elämäntarinassaan sota-ajan tragedia on toiminut jalostajana. Yksi ero on järjettömän julmuuden rinnalla lopulta aika pieni asia, vaikkei se olekaan pieni minulle.
Sain aikamoisen vahvuuden kokemuksen tässä erossa. Kun mies halusi hoitaa kaiken heti ja nopeasti, niin minähän hoisin. Etsin saman tien oman asunnon ja marssin pankkiin neuvottelemaan lainasta. Muutto ja muut pakolliset järjestelyt hoituivat nekin. Olen ollut tolkuttomassa tunnemyrskyssä, ja huomannut, että kestän sen. Aikaisemmin olen ollut sellainen pakotetun kiltti ihminen, joka ei ole osannut suuttua oikein mistään. Olen ehkä askelen pitemmällä siinä, että osaisin kuunnella itseäni. Ei ole mitätöntä, jos koko ajan epämääräisesti ahdistaa ja pitää pinnistellä jaksaakseen aamusta iltaan ja illasta aamuun ja vielä viikonloputkin. Koin olevani omasta elämästäni sivussa siinä päättyneessä suhteessa - enää en ole. En vain oikein tiedä, mikä se minun elämäni on... Sinänsä hassua, sillä olen ollut pitkiä aikoja yksikseni, ilman parisuhdetta. Ei minun pitänyt identiteettiäni suhteen varaan laskea, ei pitänyt, mutta...
Joo, totta. Vikaa oli varmasti myös sinussa ja siinä ex on oikeassa, että et todellakaan tehnytkään mitään parantaaksesi tilannetta. Olit hiljaa. Siinä kohtaa hän on väärässä, että se mitenkään lievittäisi hänen tekojaan. Hän petti, valehteli ja oli kaksinaamainen karkuri ja pelkuri, sekä lapsellinen luuseri. No, sinä uskoit ja luotit, turhaan ja petyit.
Noin. Mutta anteeksianto on eri juttu. Sulla on siitä väärä käsitys.
Ei anteeksi anto tarkoita, että sä yht'äkkiä kokisit valtavaa valoa ja viisautta, näkisit miehesi teot jotenkin inhimillisen ymmärrettäinä ja rakastaisit häntä kiitollisena saamastasi lahjasta, vaikka menetitkin sen.
Se tarkoittaa enemmänkin tahtoa, sitä että haluat antaa anteeksi. Loppu on herran huomassa ja aika hoitaa. Se tarkoittaa, että pystyt puhumaan tai morjestamaan edes, ja että pystyt käyttäytymään. Ja: se riittää.
Ei sun tarvitse selitellä exäsi tekoja, vaan hän on kusipää. Mulkku, petturi ja raukka. Mutta, koska sä et halua olla katkera, sä elät elämääsi eteenpäin ja kohtelet häntä ihmisenä siitä huolimatta. Ei sun tartte marttyyrinä ja kilttinä tyttönä kantaa "raskaasta syyllisyyden taakkaa hartiat kumarassa" itkeä tyynyysi ja miettiä mikä meni pieleen. Vaan todeta, että voi v***9743jl!!! ??##2''''*****s***tana!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Ja sen jälkeen ottaa askel kerrallaan eteenpäin.
Ei sun tarvitse ymmärtää: et sä tule ymmärtämään. Mikä ikinä sun miehes syy on, varmaan sen vanhemmat on vastuunpakoilijoita ja laumahenkisiä lampaita, kuten suurinosa, eivätkä koskaan hoida asioita suoraan ja se on lapsuuden malli, tai ehkä hän vaan on, mitä väliä: teko on tehty. Ei sun tarvitse ymmärtää, kokea suurta lämpöä ja valoa (se tulee ehkä sitten joskus) vaan vaan tahtoa antaa anteeksi (ajallaan) ja elää omaa elämääsi eteenpäin. Olla välittämättä. Avata vaan silmäs jollekin muulle.
Ja hyväksyä se tosiasia, että hän on kusipää joka ei tule KOSKAAN pyytämään anteeksi. Hän ei tule sitä pyytelemään ja on selittänyt itselleen asiat miten on. Lakkaa jo yrittämästä olla enkeli. Siinä se sun pohja vikas on "tässä iässä pitäs jo suhtautua": älä lässytä. Kuinkas hyvin se on onnistunut, kun otetaan toinen nainen ja koeajetaan sitä puoli vuotta, otetaan ero ja painetaan se sun viaksi? Jaa, että aikuismaista "tässä iässä" ihmistä vaan hieman harmittas, se pitäs pokan ja että "no, voi sun herranen aika, mites nyt... No, saat anteeksi, ymmärrän, ymmärrän. Kiitos tästä pyhästä rakkaudesta ja 10vuodesta, en koe mitään surua, olen vaan valaistuneen onnellinen saamastani... Oih, miten sydän pakahtuu kiitollisuudesta, saat anteeksi, mene rauhassa..."
Missä disneyn maailmassa sä elät? KUKA tohon pystyy? Psykopaatti puheiltaan ehkä...
Kehen ei satu? Kuka ei ole loukattu? Ihminen, jolle on ihan sama.
Kuka antaa puolen vuoden pettäminen tuosta vaan anteeksi? Ihminen joka ei välitä.
Toi psykologinen hieno lässytys on hienoa ja sillä saa rahaa kyllä, enkä mä sano, että pitäs kostaa tai todella, roikkua katkerana ikuisesti. On sairaitakin tyyppejä, mutta se että suuttuu aiheesta ei ole sairasta. Sun kohdalla toi enkelin leikkiminen todennäkösesti estäää sun raivostumisen, kivun ja huutamisen. Ja sen, että sä voisit pitää miestäsi oikeasti sellaisena, kun mitä se on oikeasti ollut sua kohtaan. Anteeksi anto on rehellisyyttä ja sä et ole rehellinen.
Ja ei, se ei ole ainoa mitä teillä on ollut, eikä sun miehesi olekaan yksiselitteisesti pässi, mutta yritän tässä selittää, että vaikka nykyään meiltä se kielletään ja kaikkeen tarvitaan psykologiaa ja ymmärrystä, niin ihmisen tunteisiin myös kuuluu raivo ja tuska ja pettymys, aikuisenakin SATTUUU NIIN VITUSTI eikä siinä ole mitään lapsellista. Syytät vaikka itseäsi ennemmin, kun sekin on "aikuista" ja sillä idioottimaisella paskallahan meistä tehdään kilttejä tyttöjä, laumalampaita ja omista aivostaan luopuneita dorkia.
Aikuinen ottaa vastuun itsestään, omasta onnellisuudestaan. Mutta hän saa pettyä ja suuttua.
Aikuinen korjaa sen mitä voi, ja antaa anteeksi. Tiettyyn rajaan saakka ja jos vaan pystyy.
Aikuinen menee eteenpäin vaikka sattuu eikä heti luovuta vaan hyväksyy että elämään kuuluu myös pimeys ja tyhjyys: mutta ei se tarkoita, että se on aina helppoa, siitä nauttii tai ettei koskaan tekisi mieli luovuttaa.
Aikuinen osaa katsoa peiliinkin. Muttei se tarkoita ikuista marttyyrimaista itsesääliä, joskus täytyy nähdä vika siinä toisessakin. Itsensä turhaan syyttely on sama asia kun toisen.
Kokeile noilla eka.-
viestistä, se virkisti ja tuuletti, todella!
En ole näihin viesteihin saanut näkyviin sitä, että eroamiseeni on kuulunut myös raivoa. Suuri osa siitä on ollut vain itsekseen varjonyrkkeilyä tai paperin repimistä, mutta jotain on roiskunut ulospäinkin. Kun ero tuli viralliseksi, postitin ex-miehen työmaalle häneltä saamani korut, mm. vihkisormuksen. Mies totesi myöhemmin, että hän häpeää minun käytöstäni... Tämä myötähäpeä oli ilmeisesti liittynyt siihen, että joku työpaikalta oli ollut läsnä, kun mies oli avannut kirjeen. Heh. En vieläkään tunne hitustakaan häpeää siitä tilanteesta. Miksi ihmeessä?
Jos mieheni puhetta on uskominen, hän vain ihastui puoli vuotta ennen eroa. Tämä hänen ihastuksensa on samalla työpaikalla, joten hänen oli helppo ruokkia ihastusta. Varsinainen suhde olisi alkanut vasta eron aikaan. Tiedä häntä.
Itsesyyttely on kai mulle se tuttu tunneväännös. Järki kyllä sanoo, ettei kaikki esim. suhteessa voi olla minun vastuullani, silti kuvittelen, että juuri minun olisi pitänyt osata ratkaista suhteen solmut.
Voi olla, että minulla on väärä käsitys anteeksiannosta. Kykenen kyllä käyttäytymään ihmismäisesti ex-miehen tavatessani, tervehdin enkä hyökkää päälle. Mutta haluaisin päästä johonkin nollatilaan, jossa tunteet ja ruumis eivät reagoisi hänen tapaamiseensa. Nyt tunnen fyysistä pahaa oloa, kun kohtaan hänet. Hallitsen sen olon kyllä, ei se näy ulospäin, mutta pääsisinpä siitä eroon kokonaan.