Suomen säveltaiteen historia ja musiikkiperintö käsittää käsittämättömän laajan aarteiston säveltäjiä, joiden aika ei ole vielä tullut kun esim. eräälle kansallisen symbolin leimaa kantavalle ikonillemme aika tuntuu olevan aina sovelias.
Taikka sitten tuntemattomaksi suuruuksiksi jääneet säveltäjämme eivät ole vielä kokeneet uudelleen tulemistaan tyyliaikakausien väliinputoajina, ns. renessanssiaan, vivaldin vuodenaikojen tavoin 200 vuotta säveltämisensä jälkeen tai kuten lukuisat bachin passiot ja fuugan taito tyyppiset ankaran kontrapunktista satsia edustavat klaveeriteokset.
Näin esimerkiksi ilmari krohnin suurteosten kohdalla joista ehkä oratoriot ikiaartehet ja voittajat tai johannes-passio ovat tunnusomaisempia.
ja on sanottava kokemuksen syvällä rintaäänellä, että vaikka tyylillinen omintakeisuus, erikoisuudentavoittelu hintaan mihin hyvänsä sekä uuden musiikillisen kieliopin formuloiminen ovat taanneet liiankin kritiikittömästi monille modernismin airueille paikan repertoaarissa käsittää meidänkin musiikkikulttuurimme leegion näiden tyylillisten uudistajien varjoon jääneitä taiteellisesti näkemyksellisiä ja päteviä ammattisäveltäjiä joiden teoksista välittyy aidon musikanttinen ja tunnevoimainen sisäinen panos, joka tekotaitoisempaa kubistista ja konstruktiivista, doktrinääriselle kirjoituspöytämusiikille ominaista korvienpiinaa ideaalisena hyveenäään arvostavat modernistit kavahtaisivat anakronismina koska heille älyllisyydellä on taiteessa tunnetta suutrempi status ja arvo. vaikkakin musiikkinsa metafyysisestä merkityksestä siten tinkien.
1900-luvun säveltaiteessa on on varsin tyypillistä että sangen epäemotionaaliset säveltäjät ovat kansoittaneetkin repertoaarin.
Taikka sitten tuntemattomaksi suuruuksiksi jääneet säveltäjämme eivät ole vielä kokeneet uudelleen tulemistaan tyyliaikakausien väliinputoajina, ns. renessanssiaan, vivaldin vuodenaikojen tavoin 200 vuotta säveltämisensä jälkeen tai kuten lukuisat bachin passiot ja fuugan taito tyyppiset ankaran kontrapunktista satsia edustavat klaveeriteokset.
Näin esimerkiksi ilmari krohnin suurteosten kohdalla joista ehkä oratoriot ikiaartehet ja voittajat tai johannes-passio ovat tunnusomaisempia.
ja on sanottava kokemuksen syvällä rintaäänellä, että vaikka tyylillinen omintakeisuus, erikoisuudentavoittelu hintaan mihin hyvänsä sekä uuden musiikillisen kieliopin formuloiminen ovat taanneet liiankin kritiikittömästi monille modernismin airueille paikan repertoaarissa käsittää meidänkin musiikkikulttuurimme leegion näiden tyylillisten uudistajien varjoon jääneitä taiteellisesti näkemyksellisiä ja päteviä ammattisäveltäjiä joiden teoksista välittyy aidon musikanttinen ja tunnevoimainen sisäinen panos, joka tekotaitoisempaa kubistista ja konstruktiivista, doktrinääriselle kirjoituspöytämusiikille ominaista korvienpiinaa ideaalisena hyveenäään arvostavat modernistit kavahtaisivat anakronismina koska heille älyllisyydellä on taiteessa tunnetta suutrempi status ja arvo. vaikkakin musiikkinsa metafyysisestä merkityksestä siten tinkien.
1900-luvun säveltaiteessa on on varsin tyypillistä että sangen epäemotionaaliset säveltäjät ovat kansoittaneetkin repertoaarin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
olet muista pohjoismaisista säveltäjistä ja sinfonikoista: Nielsen, Alfvén, Stenhammar, Gade...? Onko pelkästään suomalaiset hyviä, kun niistä aina kirjoitat?
Nielsen, siba, martinu, ym. teokset edustavat epäemotionaalista sinfonista kieltä logiikan ankaruuden vaatimuksesta huolimatta tai juuri sen vuoksi koska heidän käyttämänsä sinfoninen muotokieli ei edellytä välttämättä lämpimän tunnekylläsitä melodisesti pitkälinjaista ekspressiivistä romanttista iolmaisukieltä tai rehevää ja rohkeaa soinnunkäyttöä lyhyiden aiheiden mosaiikin sijaan muodon kasvaessa motiiveista orgaanisemmin kuin mihin täysin rapsodinen muodonkäsittely antaisi mahdollisuuden.
mutta ensisijaisena motiivina ei vät ole patrioottiset vaikuttimet vaikka surullista tosin on, että meillä ei paljoa ole nähtävissä kollektiigvista ylpeydentunnetta suomalaisen musiikkikulttuurin puolesta tai suomalaisen osaamisen puolesta senkään vertaa jos laskee kuinka monta säveltäjöänimeä on joutunut historian romukppaan joiden renessanssia ja uutta tulemista pylkkäsen maren ja launiksen aslakin tavoin voidaan vain toivoa. tujntematon sotilas 30 esityskerrallaan oli suurimpia menestyksiä aikanaan pylkkäsen moderneimmalla musiikidraamallaan joille yleensä on tyypillistä ehkä preludio sinfonicolle ja ultima thulelle baletti kaarina maununtyttärelle ja muille oopperoille että niissä melodia kasvaa hehkuvin linjoin ja intohimoisin nousuin viulujen kaksintamana komeasti huipentumiin kaartuen ja rinnakkaiset sointukulut ja septimisoinnut harmoniselle kielelle joka luo oopperoihin täyteläisen soinnin. on täysin käsittämätöntä että tällaisia spekteaakkeleita ja yleisömenestysteoksia jo aiheeltaankin vieroksutaan täysin
Teiniviikset heiluu, kun kirjoitustaidoton pseudoälykkö huitoo epätoivoisesti korkeakulttuurin alimpia oksia. Opettele hyvä ihminen edes pilkkusäännöt!