Vihdoin ja viimein sain rohkeutta uskaltaa kirjoittaa tänne. Tuntuu, että mieheni on lannistanut minut täysin vuosien varrella. Hän arvostelee, huutaa, valittaa ja haukkuu usein niin minua kuin lapsiammekin. Koen tämän henkisenä väkivaltana, mutta jos yritän hänen kanssa keskustella näistä asioista, hän osaa kääntää kaiken päälaelleen, tai sitten käskee minun lopettaa "mussuttaminen" koska hänen ei tarvitse sellaista kuunnella.
Tuntuu että mies tekee kaiken jotenkin "salassa". Suhteemme alkuaikoina hän suhtautui aika negatiivisesti kaikkiin minun omiin menoihin ja kavereihin ja pikkuhiljaa kaikesta sellaisesta luovuinkin. Olin vain kotona lasten kanssa. Ei ollut edes paikkaa mihin olisin voinut omaa aikaa lähteä viettämään kun ei ollut kavereita eikä mitään harrastusta. Joskus jos saimme vapaaillan lapsista, vietimme ne hänen kavereiden seurassa. Kavereissa ei sinällään mitään vikaa, mutta vähän kaiverti, ettei minulla ollut yhtään omaa.
Aloin palamaan loppuun, eläessäni vain mieheni kautta ja tässä vaiheessa mieheni käänsikin kelkan ja valitti minulle, miksen sitten tee mitään asioille, että nysvään vaan kotona ja voisin ihan hyvin lähteä iltaa viettämään ilman häntäkin. Tätä hän oikein vuolaasti korosti jos hänen ystäviään oli kuulolla. Tässä vaiheessa oli kuitenkin vaikeaa enää lähteä, koska itsetuntoni oli lytätty, pelkäsin sosiaalisia tilanteita, eikä minulla niitä kavereitakaan ollut. Lisäksi olin hämilläni kun mieheni nyt kehottikin lähtemään ulos, vaikka aiemmin oli pitänyt sitä turhana.
Noh, aika kului, ja minulle tulikin tilaisuuksia tehdä omia juttuja kodin ulkopuolella. Tykkäsin esim silloin tällöin käydä shoppailemassa ja minulla oli yksi ystävä joka pyyteli minua välillä kylään tai yöelämään. Joka kerta kun suunnittelin tämän tyyppisiä menoja, oli mieheni mielestä aina jokin este siihen. Minusta ne kuulostivat lähinnä tekosyiltä, mutta hänestä ne oli todellisia jotka minun olisi pitänyt ymmärtää. Ostoksille jos menin, saattoi hän soittaa vihaisena jo kahden tunnin päästä, että miksen ole vielä tullut kotiin ja että ei ole mitään järkeä luuhata kaupoilla koko päivää kun kotonakin on ruoka-aika tms. Vaikka olimme etukäteen sopineet, että pidän oman shoppailupäivän ja tulen kun tulen. Joskus jos olin jonkun kanssa iltaa viettämässä ilman miestäni, hän yleensä alkoi pommittaa tekstiviesteillä, kuinka rakastaa ja ikävöi minua ja haluaisi minut heti kainaloonsa. Maanitteli minua kotiin kesken illan millon milläkin tekosyyllä.
Koti-elämässä tuntuu, ettei ole yhtään omaa tilaa, jos menen toiseen huoneeseen, johan kohta kuuluu huuto, että mihin menin ja mitä teen ja miksen ole muitten kanssa. Olen havainnut, että saatan kysyä "lupaa" suihkuun menemiseenkin. Ei hän varsinaisesti ole käskenyt kysymään lupaa sellaiseen, mutta jostain tuollainen "varpaillaan" olo kumpuaa. En oikein tiedä mitä voin ja uskallan tehdä tai sanoa, ettei tulisi valitusta tai muuta riitaa. Hän keksii aina aiheen valittaa. Jos ei oo tiskejä kerennyt laittamaan, tai lasi on väärässä kohdassa tiskipöytää, jos käyn liian usein hänen mielestä suihkussa, tai liian harvoin, jos siivoan liikaa, tai en siivoa, jos en saa pidettyä lapsia hiljaisina kun hän vaikka nukkuu... Näitä on paljon. Tuntuu, että on jotain kirjoittamattomia sääntöjä jotka hän on laatinut ja joita hän voi vapaasti muuttaa mielialansa mukaan ja muiden vaan pitäisi nämä tietää ja hyväksyä.
Joskus hän on käynyt minuun fyysisestikkin käsiksi mutta siitä on aikaa jo jonkun verran. Joskus hän on kieltänyt joitain tälläisiä tilanteita olleenkaan ja haukkunut minua harhaiseksi jonka pitäisi mennä hoitoon. Jos vastustan hänen sääntöjään ja sanomisiaan voimakkaammin, hän naureskelee ja ivaa että ohho, yritätkö esittää nyt kovaa. Tuollainen on minusta todella loukkaavaa ja nöyryyttävääkin. Hän käskee vain katsomaan peiliin ja ajattelee aina että minussa on vika ja minun täytyy muuttua, hänen ei koskaan.
En tiedä miten päästä pois tälläisestä tilanteesta. Hän on aina ollut sitä mieltä, että jos eroa haluan niin minä lähden ja lapset ja hän jää. Minusta ei kuulema olisi lähivanhemmaksi, koska olen mieleltäni sairas (olen hakenut apua masennukseen) Itse en halua lapsia hänelle jättää, koska hän on julma myös heitä kohtaan. En vain tiedä mitä tehdä, kun henk. väkivallasta ei jää mitään todisteeksikaan. En voi näin vain lähteä hakemaan asuntoa itselleni ja lapsille, hän ei suostu siihen, eikä hän myöskään suostu muuttamaan itse. Turvakotiinkaan ei taida päästä kun ei ole fyysistä päällekäyntiä. Ja pelkään että hän voittaisi jos huoltajuusasia menisi oikeuteen. Hän osaa puhua ja parilla ihmisellä onkin ihan toisenlainen kuva meistä, lähinnä sellainen, että minä olen henkisesti epävakaa ihminen ja mieheni on äärettömän kärsivällinen ja rakastava, kun jaksaa huolehtia perheestään ja kodistaan lähestulkoon yksin.
Onko muita tälläisessä tilanteessa olevia tai olleita. Miten olette jaksaneet?
Tuntuu että mies tekee kaiken jotenkin "salassa". Suhteemme alkuaikoina hän suhtautui aika negatiivisesti kaikkiin minun omiin menoihin ja kavereihin ja pikkuhiljaa kaikesta sellaisesta luovuinkin. Olin vain kotona lasten kanssa. Ei ollut edes paikkaa mihin olisin voinut omaa aikaa lähteä viettämään kun ei ollut kavereita eikä mitään harrastusta. Joskus jos saimme vapaaillan lapsista, vietimme ne hänen kavereiden seurassa. Kavereissa ei sinällään mitään vikaa, mutta vähän kaiverti, ettei minulla ollut yhtään omaa.
Aloin palamaan loppuun, eläessäni vain mieheni kautta ja tässä vaiheessa mieheni käänsikin kelkan ja valitti minulle, miksen sitten tee mitään asioille, että nysvään vaan kotona ja voisin ihan hyvin lähteä iltaa viettämään ilman häntäkin. Tätä hän oikein vuolaasti korosti jos hänen ystäviään oli kuulolla. Tässä vaiheessa oli kuitenkin vaikeaa enää lähteä, koska itsetuntoni oli lytätty, pelkäsin sosiaalisia tilanteita, eikä minulla niitä kavereitakaan ollut. Lisäksi olin hämilläni kun mieheni nyt kehottikin lähtemään ulos, vaikka aiemmin oli pitänyt sitä turhana.
Noh, aika kului, ja minulle tulikin tilaisuuksia tehdä omia juttuja kodin ulkopuolella. Tykkäsin esim silloin tällöin käydä shoppailemassa ja minulla oli yksi ystävä joka pyyteli minua välillä kylään tai yöelämään. Joka kerta kun suunnittelin tämän tyyppisiä menoja, oli mieheni mielestä aina jokin este siihen. Minusta ne kuulostivat lähinnä tekosyiltä, mutta hänestä ne oli todellisia jotka minun olisi pitänyt ymmärtää. Ostoksille jos menin, saattoi hän soittaa vihaisena jo kahden tunnin päästä, että miksen ole vielä tullut kotiin ja että ei ole mitään järkeä luuhata kaupoilla koko päivää kun kotonakin on ruoka-aika tms. Vaikka olimme etukäteen sopineet, että pidän oman shoppailupäivän ja tulen kun tulen. Joskus jos olin jonkun kanssa iltaa viettämässä ilman miestäni, hän yleensä alkoi pommittaa tekstiviesteillä, kuinka rakastaa ja ikävöi minua ja haluaisi minut heti kainaloonsa. Maanitteli minua kotiin kesken illan millon milläkin tekosyyllä.
Koti-elämässä tuntuu, ettei ole yhtään omaa tilaa, jos menen toiseen huoneeseen, johan kohta kuuluu huuto, että mihin menin ja mitä teen ja miksen ole muitten kanssa. Olen havainnut, että saatan kysyä "lupaa" suihkuun menemiseenkin. Ei hän varsinaisesti ole käskenyt kysymään lupaa sellaiseen, mutta jostain tuollainen "varpaillaan" olo kumpuaa. En oikein tiedä mitä voin ja uskallan tehdä tai sanoa, ettei tulisi valitusta tai muuta riitaa. Hän keksii aina aiheen valittaa. Jos ei oo tiskejä kerennyt laittamaan, tai lasi on väärässä kohdassa tiskipöytää, jos käyn liian usein hänen mielestä suihkussa, tai liian harvoin, jos siivoan liikaa, tai en siivoa, jos en saa pidettyä lapsia hiljaisina kun hän vaikka nukkuu... Näitä on paljon. Tuntuu, että on jotain kirjoittamattomia sääntöjä jotka hän on laatinut ja joita hän voi vapaasti muuttaa mielialansa mukaan ja muiden vaan pitäisi nämä tietää ja hyväksyä.
Joskus hän on käynyt minuun fyysisestikkin käsiksi mutta siitä on aikaa jo jonkun verran. Joskus hän on kieltänyt joitain tälläisiä tilanteita olleenkaan ja haukkunut minua harhaiseksi jonka pitäisi mennä hoitoon. Jos vastustan hänen sääntöjään ja sanomisiaan voimakkaammin, hän naureskelee ja ivaa että ohho, yritätkö esittää nyt kovaa. Tuollainen on minusta todella loukkaavaa ja nöyryyttävääkin. Hän käskee vain katsomaan peiliin ja ajattelee aina että minussa on vika ja minun täytyy muuttua, hänen ei koskaan.
En tiedä miten päästä pois tälläisestä tilanteesta. Hän on aina ollut sitä mieltä, että jos eroa haluan niin minä lähden ja lapset ja hän jää. Minusta ei kuulema olisi lähivanhemmaksi, koska olen mieleltäni sairas (olen hakenut apua masennukseen) Itse en halua lapsia hänelle jättää, koska hän on julma myös heitä kohtaan. En vain tiedä mitä tehdä, kun henk. väkivallasta ei jää mitään todisteeksikaan. En voi näin vain lähteä hakemaan asuntoa itselleni ja lapsille, hän ei suostu siihen, eikä hän myöskään suostu muuttamaan itse. Turvakotiinkaan ei taida päästä kun ei ole fyysistä päällekäyntiä. Ja pelkään että hän voittaisi jos huoltajuusasia menisi oikeuteen. Hän osaa puhua ja parilla ihmisellä onkin ihan toisenlainen kuva meistä, lähinnä sellainen, että minä olen henkisesti epävakaa ihminen ja mieheni on äärettömän kärsivällinen ja rakastava, kun jaksaa huolehtia perheestään ja kodistaan lähestulkoon yksin.
Onko muita tälläisessä tilanteessa olevia tai olleita. Miten olette jaksaneet?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Kun olet hakenut apua masennukseen, oletko puhunut tästä "kotiasiasta"? Kerro siellä kaikki, niin siitä voi saada lääkärintodistuksenkin. En sitten tiedä, miten paljon se asia painaa, mutta ainakaan todistuksessa tuskin lukisi mitään sellaista, joka vaikuttaisi lasten huoltajuuteen. Jos eroatte, niin tuskin hän siihen kiusaamista lopettaa. Voitkin vaikuttaa lähinnä omaan itseesi. Päätä, ettei millään mitä hän sanoo, ole mitään todellista merkitystä. Näe tuttu alistamisen kaava, kun luet oman kertomuksesi kuin se olisi jonkun toisen tarina. Miehen käytös on varmasti ainakin osaksi ihan tietoista, ehkäpä suureksikin osaksi. Ei sun kannata sen kummemmin ruveta pauhaamaan, ja varsinkaan toistamaan itseäsi ja itsestäänselvyyksiä. Riittää, kun kerran sanoo, että nyt tämä on loppu. Vaikka elämme yhteistaloudessa, en enää orjaile sinua. Äläkä palaa entiseen, vaikka saatat muutaman kerran langeta turhiin selittelyihin. Menet minne menet, etkä vastaa puheluihin. Lasten kanssa kun käyt kaikissa kivoissa paikoissa, ei tarvitse sillä aikaa huolehtia, miten heillä menee. Jos kotona nalkuttaa, naurahdat vaan ja sanot, että taitaa olla tänään(kin) sun vuoros hoitaa hommat. Pidä hauskaa, kun katsot, miten hän menettää malttinsa ja kokeilee samoja tuhanteen kertaan koeteltuja temppujaan, jos edes johonkin lankeaisit. Onko sun lapset vielä nuoria? Jos et uskalla lähteä - vaikka voimaantuneena selviäisit hänestä paremmin eron jälkeenkin - niin pistä mokoma tossun alle, kunnes lapset täyttää 18. Rupeatkin itse komentelemaan, niin ettei sille tule edes tilaisuutta. Puhu aina siitä, että mitä sen pitää tehdä ja vaikene kuoliaaksi sen omat yritykset. Tuollaiset saattaa olla hyviä tottelemaan, koska mielessä on malli, että aina toinen on niskan päällä. Ne pelkää käskyttäjiä, luulen ma.
...oikein toimi meillä, tuo Justiina-malli. Olen joskus yrittänyt, nyt lähiaikoinakin. Olen lisäksi muutenkin siinä mielessä ollut periksiantamaton ja itsepäinen, että pyrkinyt vastustamaan tossuilua. Ei se silti tehoa. Ei nätisti puhuminen, ei raivoaminen. Jotenkin hän ajattelee asiat ihan toisin, ku mie. Sanoo, että minä käytän sitä henk. väkivaltaa. Vaikka omasta mielestä vain puolustan itseäni.
Olen kyllä puhunut suhteestamme mtt.lle. Joskus tuntuu, ettei sielläkään ymmärretä. Ehkä kaunistelenkin asioita tai jotain. Parisuhdeterapiaa olen ehdottanut miehelle sekä, että myös hän menisi hakemaan yksilöterapiaa, mutta kuulemma hän ei sellaisia tarvitse, kun hänellä ei ole ongelmia itsensä kanssa...
Olen loppu, taidan yrittää mukautua vain. Seuraavalla kerralla, kun mies arvostelee tai haukkuu, en ala puolustautumaan, annan vaan olla. Ja yritän jotenkin toteuttaa hänen toiveitaan ja ajatuksiaan. Ehkä ei sitten tarvitse niin paljon tapella. Saas nähdä..
Olen ollut samankaltaisessa suhteessa josta lähdin muutama vuosi sitten kun lapsemme oli 3-vuotias ja pahasti uhmakas. Lopullinen päätös suhteen lopettamiseen tuli koska hän ei kertakaikkiaan jaksanut lapsiperheen arkea ja pojan uhmaa ja raivosi, huusi ja kiukutteli minulle ja lapselle.
Piti tosiaan kysyä lupa kaikkeen mm. suihkuun menemisestä, tietokoneen käytöstäkin hän oli tarkka. Jos olin menossa ulos yöelämään lopputulos oli usein että hän lähti minun sijasta kun en jaksanut urputtamista ja syyllistämistä... Että toinen osaakin olla HELVETINMOINEN MARTTYYRI. Näin jälkikäteen näen monta asiaa jota en tuolloin huomannut vaikka muut huomasivatkin. Kaikki tuo paska oli mun arkipäivää ja menee vuosia että pääsen näistä kaavoista yli. Olen uudessa suhteessa ja huomaan kompastuvani tuntemaan syyllisyyttä ihan kaikesta OMASTA AJASTA :(
Olin itse tuon suhteen (10v )todella masentunut ja ahdistunut ja syytin kaikesta itseäni. En miestäni. Sitten aloin "tapailemaan" netissä ihmisiä, juttelin asioista ja ihastuin niin penteleesti että sain hyvän syyn lähteä suhteesta. Aluksi tuo nettiuttu oli vain yksinkertaisesti selviämistä parisuhdehelvetistä (piristin sillä elämääni kun joku oikeasti tykkäsi minusta) mutta sitten siitä tulikin vakavaa :)
Et voi hakea asuntoa, koska hän ei hyväksy sitä. KUKA KÄSKI KYSYÄ HÄNELTÄ LUPAA??!! Olet aikuinen ihminen ja annat lastesi kärsiä tuolla tavalla. Millainen äiti oikein olet? Ota hyvä ihminen itseäsi niskasta kiinni ja lähde. Jos jäät, on se sinun oma valintasi ja silloin on turha kitistä. Hoh hoijaa mitä soopaa.
Nimimerkille "Uskomatonta!".
On niin helppo sanoa "suoraan" asioita, joita ei ole itse kokenut. Sinun laisiasi besservissereitä näillä palstoilla vilisee.
Kun on suhteessa, jossa on jo lapset ja kaikki, ei lähteminen ole ollenkaan helppoa. Asiaan liittyy niin paljon muutakin, kuin oma huono olo. Ja sen usein aiheuttaa sopimaton puoliso, joka alistaa, käyttää henkistä-/fyysistä väkivaltaa. Saa toisen pelkäämään ja alistumaan.
Lisäksi on lapset. Kyllä jokainen äiti haluaa heidän parastaan nyt, ja tulevaisuuskin pelottaa. Naisilla ei usein ole paikkaa johon paeta. Ei ystävien antamaa tukea, heitähän ei enää ole. Ei työpaikkaa, ei siis työtovereitakaan. Ja sukulaistenkin kanssa yhteydet lähes olemattomat.
Itse olen joutunut avioon luonnehäiriöisen kanssa. Näiltä palstoilta olen saanut paljon tietoa ja vertaistukea. Yleensä vastaukset ovat olleet ihan asiallisia. Kun ihminen on ahdingossa, ja uskaltaa avautua edes näiden palstojen kautta, on eka askel jo otettu.
Kiitos kaikille asiallisille vastaajille. Ei lyödä lyötyä !
No itselläni tämä syyllistäminen on vähän vaihdellut. Olen etsinyt itsestäni paljon vikoja, toisinaan taas miehestä. Olen tullut tulokseen, että viat ne on minussakin, muttei se tarkoita että mitä tahansa pitäisi sietää siitä hyvästä.
Viimeiselle vastaajalle voisin sanoa vinkumisesta: En ole ainakaan mikään täydellinen äiti, huonojakin ratkaisuja olen tehnyt, kun sattumoisin ihminen olen. En kuitenkaan koe vinkuvani, vaan yritin saada jotakin kautta vinkkiä, miten käytännössä voisin toteuttaa lähtemisen?
Jos nyt hakisin normisti kämppää, kertoisin ukolle suunnitelmat, siitä voisi tulla ääretön show. Hän alkaisi tehdä kaikkensa etten lapsia mukaan ottaisi. Mollaisi vanhemmuuttani ym mahdollista. Saattaisi saada minut jopa murtumaan. Niin on käynyt ennenkin. Jos taas en puhuisi miehelle mitään, miten muuton järjestäisin häneltä piilossa. Hän on melkein aina kotona. Mikä show sitten tulisi kun alkasin pistelemään tavaraa muuttoautoon...
Turvakotiin ei taida päästä vaikka on tässä taas uhkailujakin kuultu kun herralla on hermo menny. Lähinnä lapsia kohtaan. En siis ruikuta tillannetta, vaan kaipaan käytännön vinkkejä. Miten muut ovat toimineet tämän kaltaisessa tilanteessa...??
Perheväkivallan määrittely
Perheväkivalta oli pitkään hallitseva käsite, jolla viitattiin perheessä tapahtuvaan väkivaltaan. Nykyään käytetään myös perhe- ja lähisuhdeväkivallan käsitettä, joka kattaa erilaiset väkivallan muodot toisilleen läheisten ihmisten kesken perheessä, työpaikalla, koulussa tai harrastusten parissa.
Henkinen väkivalta on perheväkivaltaa! Henkinen väkivalta on ehkä yleisin väkivallan muoto. Ja jos miehesi on julma lapsiakin kohtaan? Älä enää mieti.
Pakkaa ja mene turvakotiin. Turvakodin työntekijät auttavat sinua elämässäsi eteenpäin.
ilmoituksia miehelle, vaan kun hän on edes muutaman tunnin poissa, taksilla turvakotiin. Tavarat voitte hakea myöhemmin vaikka sukulaismiesten kanssa. Yksin tuota ei kannata tapailla, tuollainen ei osaa käyttäytyä missään tilanteessa rakentavasti. Katsotaan, mitä oikeus päättää tämän jälkeen. Kerrot kaikki turvakodissa ja lääkärille/psykologille. Lapsiakin varmaan joku haastattelee, siihen kannattaa ainakin pyrkiä. Vaikka tulisi yhteishuoltajuuskin, lapset pääsevät ainakin suureksi osaksi aikaa eroon tuollaisesta isästä. Ei onneksi ole käynyt fyysisesti heihin käsiksi? Heitä voi evästää tapaamisiin, etteivät ota mistään itseensä eivätkä joudu manipuloiduiksi.
Aloittaja puhuu aivan kuin minun elämästä... niin surkealta kuin tuo kuulostaakin niin näen itseni samassa tilanteessa :( meillä vaan on yhteinen talolaina ja mies uhkaa laittaa kaiken ranttaliksi kun jää asumaan tähän siinä kun minä ja lapset lähdetään eli uhkaa jättää lainanmaksut hoitamatta ja samalla tuhota minunkin luottotiedot ... tänään sovitaan että talo myydään ja huomenna taas ei . Olen itse vakaasti silla kannalla että talo myydään !!! KOitan tässä itse nyt jaksaa kaiken keskellä ... Asunto on haussa ja pakkaukset aloitettu "salaa" on tää vaan niin raskasta ja ahistavaa aikaa!!! tätä ei toivois kellekään
Sen verran kerron kokeneena..
Olen kokenut aika saman kaltaisia kokemuksia.
Itse masennuin ja pelkäsin, sekä menetin terveyden tilani niin että en ole työ kuntoinen vähään aikaan..
Henkinen väkivalta syö itsetuntoo ja vie voimat.
Nyt lääkärin ja muiten tukemana olen pääsyt jaloille.
Elän lasten kanssa ja olen tyytyväinen siihen ratkasuun minkä tein,se teki kipeää ja tuskaa..Mutta en ois selvinyt jos en ois lähtenyt.
Minua kiristetiin ja uhkailtiin olin panikissa ja peloisaan.
Nyt kuntoutan itseäni,matkaa on vielä pitkä, opetella uskomaan itseensä ja rakastamaan itseäni.
Voimia teille.
muista poistaa tietokoneen selaushistoria aina käytettyäsi tietokonetta. Sillä todennäköisesti hän jossain vaiheessa tutkii millä sivuilla olet käynyt.
Toiseksi, soita tuonne https://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/miten voimme auttaa/
Myös henkinen väkivalta on väkivaltaa
------
http://www.suhdesoppa.fi/narsismi/tunnista-narsisti/
"Narsistia ei voi muuttaa omalla ymmärryksellä, hyvyydellä ja rakkaudella. Sen sijaan narsisti muuttaa läheisensä – tuhoaa kanssaihmisensä minuuden jatkuvalla mitätöinnillä, tyytymättömyydellä ja toiseen projisoidulla vihalla. Paras suojautuminen narsistia vastaan on hakeutua irti tällaisesta ihmissuhteesta. Usein joudumme kuitenkin tekemisiin narsistin kanssa esimerkiksi työelämässä ja tuttavapiirissämme."
Monesti narsisti on omistushaluinen ja yrittää uhrinsa saada eristettyä ystävistään ja sukulaisista.
Se, että puolisosi kaveripiirissä ihmettelee suureen ääneen miksi et lähde kavereittesi kanssa ulos, johtuu siitä, että hän haluaa antaa kavereilleen kuvan ettei ole mustasukkainen sinusta.
Kun seuraavan kerran menet ulos, sammuta kännykkä.
Fiksuinta kuitenkin olisi noudattaa neuvoa mennä turvakotiin, tai ainakin soittaa sinne ja kysyä neuvoa.
----
"Tunnista narsisti
Tuija Välipakka ja Arja Lehtosaari pohtivat narsismin olemusta kirjassaan Sata tapaa tappaa sielu. Teoksessa myös narsistien uhrit pääsevät ääneen omilla tarinoillaan.
Mikä ja kuka on narsisti?
- Narsisteja on erilaisia. Toisessa ääripäässä on nph:sta eli narsistisesta persoonallisuushäiriöstä tai psykopatiasta kärsivät ja toisessa vain joitain narsistisia käyttäytymismalleja ilmentävät henkilöt, sanoo Tuija Välipakka.
Yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy:
- Narsistille ominaista on huono itsetunto, vaikka juuri se ei näy päällepäin, ja sitä hän haluaa pönkittää keinoilla millä hyvänsä. Narsisti haluaa huomiota ja ihailua, jopa negatiivinenkin huomiointi riittää. Sitä, että jää vaille huomiota, narsisti ei kestä. Narsisti osaa manipuloida ihmisiä ja hän tuntee minänsä hajoavan, ellei saa määrätä kaikesta. Hän mitätöi ympärillään olevia ja nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Hän terrorisoi läheistensä elämää ja saa heidät usein uskomaan, että vika on heissä itsessään. Usein henkisen väkivallan jatkumona on fyysinen väkivalta, muttei aina.
Miksi narsistin kanssa sitten eletään? Miksei alistavasti käyttäytyvää öykkäriä jätetä?
- Narsistilla on toinenkin puolensa. Hän on usein hurmaava ja ihana. Narsistin läheinen elää näiden ihanien hetkien toivossa. Varsin usein narsistin kumppanina on läheisriippuvainen ihminen. Narsismi ja läheisriippuvaisuus ruokkivat toisiaan, Tuija Välipakka sanoo.
- Narsistille ominaista on myös se, ettei hän itse tunnista olevansa narsisti. Päinvastoin hän projisoi syytökset ympärilleen. Hän saattaa syyttää puolisoaan kaikesta siitä, mihin syyllistyy oikeasti itse.
Onko narsismista tullut iskusana, jonka alle kaikki hankalat ihmiset lokeroidaan?
- Narsismi persoonallisuushäiriönä ei ole uusi. Ehkä siitä vain nykyään puhutaan enemmän. Netin keskustelupalsta ovat auttaneet tässä huikeasti. Keskustelupalstojen kautta ihmiset kuulevat toistensa kokemuksia ja huomaavat, kuinka samankaltaisia narsistien toimet usein ovat, Tuija Välipakka sanoo.
Välipakka - Lehtosaari: Sata tapaa tappa sielu, narsismin uhrit kertovat. Ajatus Kirjat, Gummerus Kustannus Oy 2007."
Aikaa on vierähtänyt, mutta kiitos silti vastauksistanne kaikille tasapuolisesti.
Löydän miehestäni kyllä paljon narsistisia piirteitä, mutta silti on vaikea ajatella, että hän todella voisi olla niin "tunteeton" mitä narsistien sanotaan olevan. Mutta sillä kai ei niin merkitystä ole, mikä häntä vaivaa ja mikä hänen käytökseen on syynä, kun se käytös jokatapauksessa vaikuttaa minuun, eikä hän suostu siitä välittämään sen vertaa, että pohtisi edes voisiko itsekkin jotain tapoja muuttaa, saati että hakisi apua...
Voih, miksi tämän pitääkin olla näin vaikeaa.. Jos mies on kotona, on vaikeaa ellei mahdotonta nostaa silloin kytkintä, ja hän on paljon kotona. Jos hän taas ei ole, on mulla täällä eläimet, joita en voi yksin jättää. Etenkään koiraa. Ketään sukulaista tai ystävää ei asu lähelläkään, kelle voisi edes teoriassa viedä.
Kun ajattelenkin, että tekisin tilanteestani julkisen, siis kertoisin jossain jollekkin, ja alkaisin pyytää apua ja hoitelemaan asioita, joku ihmeen pelko nousee. Että saan kuulla taas kuinka paska perheen rikkoja olen, petän läheiseni, veisin lapsiltakin taas kaverit, koulun... Käsittämätöntä, huomaan itsekkin kuinka olen miehen otteessa henkisesti, kuin kärpänen liisterissä..
En ymmärrä, miten jotkut voivat esim pakata tavaroitaan salaa. En usko, että minulta onnistuisi, mies huomaisi varmasti, on muutenkin niin tietoinen sisustuksesta ym.. Voe voe!
Niinpä,onhan se koirasi elämä tärkeämpi,kuin omasi.Oletkohan sä ihan tosissasi tän asiasi kanssa,vai?
Joskus saattaa elämässä olla näinkin, että kaksi täysin toisilleen epäsopivaa ihmistä aloittaa parisuhteen. Vastakohtaisuudet saattavat aluksi tuntua vetovoimaisilta.
Sitten paljastuu aivan erilaiset käsitykset arjesta, lasten kasvatuksesta ja kumppanuudesta.
Tämä saattaa johtaa siihen, että tilanteet kärjistyy rumiksi.
Kumpikin kärsii kun rumat puolet korostuu.
Terve suhde tukee vahvuuksia, epäterve ruokkii heikkouksia.
Syyllisten ja vikojen etsiminen on raskasta. Joskus homma ei vain yksinkertaisesti toimi ja on viisautta myöntää se, ja sallia mahdollisuus parempaan elämään. Ymmärtää että toisen tyyppisen ihmisen kanssa elämä ei olisi jatkuvaa riitaa ja konflikteja joka pikkuasiastakin. Parisuhde on hyvä asia, kun löytää sopivan kumppanin. Kaikkea hyvää alkuperäiselle kirjoittajalle.
Raju rakastaja, kivaa, kun jouduin poliisiautoon toisen kerran, kaula mustelmilla ja sitten psykiatriseen sairaalahoitoon; ilmeisesti aloitin ja olin syyllinen, mieheni lopetti...riitamme huorista, parempi sopia, ennenkuin ilta ehtii...
Kiitos kirjoituksestasi, vaikka tuo ei kaunista luettavaa ollutkaan. Olen elänyt lähes samanlaisessa ahdingossa liitossani.
Niin samanlaisia piirteitä miehessäni on myös. Muutamia vuosia sitten olin niin pohjalla, että toivoin vain kuolevani. Olin tilanteen vuoksi lähes työkyvytön, tuntui että olen täysin yhteiskuntakelvoton. En pystynyt tekemään töitä, en tiennyt enää kuka olen, mikä olin joskus ollut. Mitään ymmärrystä mieheltäni en saanut. Olin vain ylimääräinen vaiva, peräänkatsottava jota pystyi aina kuitenkin panemaan :(. Tuntui, että olisin elänyt tynnyrissä 10 vuotta. Hänellä oli myös toinen jonkin aikaa.
Eräänä iltana, kun hän oli koko illan kourinut, vaatinut seksiä ja ehdotellut kaikenlaista, vaikka olin pyytänyt lopettaa, vääntänyt rautalankaa, kuinka ahdistavalta se tuntuu, eikä hän lopettanut, hymyillen vain itsepintaisesti jatkoi, päässäni sumeni ja kävin häneen käsiksi. Hakkasin häntä, huusin suoraa huutoa, itkin. Mätkin häntä sellaisella sumealla raivolla ja uhkasin tappaa hänet jos hän ei lopettaisi. En tänä päivänä tiedä, mistä se kaikki voima niihin lyönteihin tuli. Tämän jälkeen en pystynyt kuin itkemään. Mies järkyttyi, oli pahoillaan ja ehkä se vähän avasi hänen silmiään. Tästä hän kyllä muistuttaa vuosienkin päästä, mutta en voi asialle mitään.
Elämän täytyy kuitenkin jatkua, sain jostakin repäistyä itselleni voimia kouluttaa itselleni uuden ammatin. Yllätys oli kaikille, että selvisin koulusta, sain uuden työpaikan. Mieheni on muuttunut, arvostus minua kohtaan on muuttunut, ainakin sen vuoksi, että tuon rahaa enemmän nyt yhteiseen eloon. Olen vain päättänyt olla tottelematta häntä. Hänkin on kasvanut, ja osaa nyt kastoa asioita kypsemmin ja avaremmin kuin aikaisemmin.
Mutta tapahtuneet ovat kuitenkin olleet niin suuria asioita, että niitä ei saa pyyhittyä pois ja jatkettava kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan
Kun sä oikeasti et aijo lähteä, - ja siis sehän paljastuu tuolla myöhemmin, ja selitetään mitä selitetään, niin ei sitä kukaan muukaan voi sun puolesta tehdä, niin silloinhan sulla ei olekaan vaihtoehtoina kun sopeutua. Sen voit tehdä kahdella tavalla. Joko jäädä kotiin ja elää kuten hän tahtoo ja toivoa, ettei riitoja tulisi. Niitä tulee kuitenkin, hän jatkaa käytöstään, jolle sinä annat siunauksesi ja elämäsi on alistunutta helvettiä, mutta se tuntuu olevan sinulle realistinen vaihtoehto. Joten voit valita sen. Se olisi helpompaa, pikkuhiljaa olet luonteeton ja persoonaton, aivopesty tossukka, etkä osaa elää ilman häntä etkä edes ajatella: kipukin kuolee siinä samalla. Sinä alistut ja katoat, mutta kipu lakkaa kyllä.
Toinen olisi että jäät kyllä siihen, mutta äärettömällä järkkymättömyydellä hoidat, koiran ja lapset kuten parhaaksi katsot, harrastat ja menet kuten parhaaksi katsot, et ota enää hänen huomautuksian vastaan, vastaat aina vaan kyllä, joo, jep, näin on, et mitään muuta. Et siis mitään. Et puolustele, et selittele. Teet ja toimit kylmäpäisesti kuten lystäät, ja käännät vain toisen posken ja korvan.
Silloin saisit jotenkin elää kuten haluat, vaikka joudutkin kestämään hieman enemmän ehkä vittuilua ja tekemään töitä myös itsesi ja kestävyytesi kanssa. Kipua tulee ja taistelua tulee, mutta saat pitää osan itsestäsi ja osan elämästäsi.
Kukaan muu ei voi tehdä mitään, ei päättää, eikä kertoa, ei lohduttaa (jos et kerro ja ole tosissasi) eikä auttaa, kaikki on vaan sinusta kiinni. Aina on ongelmia, vaikeuksia, vastuksia, mutta kun itse olet miehesi valinnut (hän on myös alusta saakka ollut alistava ja tuollainen) ja te tässä liitossa olette, niin se on vaan teidän valintanne. Ei voi mitään, mutta karu totuus on se, että vaikka et tekisi mitään, sinä siinä olet, enkä minä. Vaikka kyselisit kuinka, kukaan muu ei voi vastata. Jos et tiedä, mitä tehdä, etkä itse ota selvää, kukaan ei voi oikein kertoa. Vaikka tietäisit mitä tehdä, mutta et tekisi, niin ei mitään tapahdu. Ihmettä ei tule, kukaan ei tule pelastamaan. Näin se vaan on. Kokemuksella.
Joten lähdöstä en puhu, kun olet jo päättänyt (kirjoituksistasi päätellen) jäädä. Mutta jäämisessäkin on vaihtoehtoja. Mutta jos päätöksesi on tämä:"Olen loppu, taidan yrittää mukautua vain. Seuraavalla kerralla, kun mies arvostelee tai haukkuu, en ala puolustautumaan, annan vaan olla. Ja yritän jotenkin toteuttaa hänen toiveitaan ja ajatuksiaan. Ehkä ei sitten tarvitse niin paljon tapella. Saas nähdä.. "
En ymmärrä mitä täältäkään haet? Jaa, no näin sun varmaan sitten täytyy tehdä. Mitä siihen voi sanoa?
Ja myöhemmin sanot jotain hyvin merkillistä:"En ole ainakaan mikään täydellinen äiti, huonojakin ratkaisuja olen tehnyt, kun sattumoisin ihminen olen. En kuitenkaan koe vinkuvani, vaan yritin saada jotakin kautta vinkkiä, miten käytännössä voisin toteuttaa lähtemisen? "
Etpä ole vinkkejä lähtöön kysellyt, vaan nimenomaan olet maininnut, että aijot jäädä ja alistua ja miten tuo äitiys liittyy asiaan, eihän kukaan ole täydellinen vanhempi... Ellet ole tehnyt jotain sellaista, että lapset todella saadaan sinulta pois, ja miehelläsi on erittäin hyvät mahdollisuudet saada huoltajuus. Mikä pistää kysymään... Mikä on todellinen sy, ettet voi lähteä...
No, minulle ei tarvitse vastata, mutta hieman mietityttää vaan.
Niin. Suurin osahan jää. Ja lapset kasvavat ja oppivat, että äiti on vain kynnysmatto ja naista kohdellaan miten lystätään? Kenelle se on lahja?
Kyllä minä tiedän, että lähteminen on vaikeaa. Itse vatvoin tuota ajatusta vuosia, siis monta pitkää vuotta. Sitten tilanne kärjistyi riittävästi, että itsekin heräsin ja lähdin vain lapset mukanani turvakotiin. Sinnehän todellakin saa mennä aivan "pelkän" henkisen väkivallan takia. Kyllä siellä sitten selvitellään, miksi on tultu, kunhan ollaan ensin turvassa.
Vaihtoehtona on jäädä ja menettää se ainoa, mitä sinulla todella on: sinut. Tai sitten lähteä ja pelastaa aika paljon.
Kuka osaisi neuvoa oikeasti? Miten voi lähteä, kun on yhteinen asunto, isot lainat, jos ilmoittaakin haluavansa erota, tilanne pahenee ja lapsetkin kärsii. Alkaa metelöinti öisin, sairasta uhkailua, ym... Ei voi lähteäkään, ei ole kiva sekään jos tuhoaa omaisuutta, loppuelämä sitten kamalat velat, eihän siltä mitään korvausta koskaan tule saamaan. Itse kyllä kestäisin kaiken, mutta lapset, mitä jos menetän heidät? Pitääkö vain yrittää olla kiva ja yrittää pitää mies rauhallisena ja toivoa, ettei mitään pahaa tapahtuisi ja että hän lähtisi?
Sulla silti hyvin ko on yhteinen asunto ja yhteiset velat. Mä ajauidun tilanteeseen että asuttiin yhesä ja mulla 200,000e velkaa vain mun nimisä ( koska hänen luottotiedot menny ).Hän yksityisyrittäjä. Joka kk ko oli lyhennyksen aika,sain kuulla lauseen " millä huora lyhennät ".Kuuntelin sitä vuoden hakkaamisien lisäks. Joka ilta ko menin nukkumaan, laitoin kädet ristiin ja sanoin Jumalalle , että ota minut pois, tää ei oo normaalia elämää, mua ei voi kohdella näin. Sitte tuli vastaus: Oli 1 sisko jolle olin kehdannut tunnustaa että mua hakataan ja henkisesti pahoinpidellään. Soitin hänelle viimisessä hädässä. Tuli poliisien kans ja vei mut pois ja sillä tiellä olen.Sain asua heidän luonaan ja mun rakas sisko hommas mulle oman asunnon. ( mihinkäs mä olisin kehannu mennä mustalla silmällä ja huuli auki ) Siskon voimalla hommasin lakimiehen joka hoiti asiat. Ko sieltä yhteisestä " kodista" lähin liki 3 vuotta sitten,poliisien kans, niin sen jälkeen en oo vastannut ,sen hullun, yhteenkään puh enkä viesteihin. Aluksi lakimies välitti kaikki pakolliset viestit, kunnes saatiin asiat paperille. PALJON oon maksanut sen hullun takia. MUTTA SE KANNATTI. Mulla oma asunto,työ, lapset ja sisarukset . PERHE ympärillä,ennen oli vain HÄN JA HÄN. Jos auttaa vähääkään niin kaikesta voi selvitä. Asioilla on tapana järjestyä. En oo ns, uskovainen, mutta uskon,että Jumala kyllä kuulee. Mutta minä olin ainaki tosi vihanen Jumalalle siitä, että ko sä näät kuinka mä kärsin, niin mikset sä auta mua. Se tulee varmaan viiveellä. Mä olisin halunnu, että nyt ja heti. Sain siis kaikki raha sotkut selvitettyä jotenkuten.Maksoin kovan hinnan typeryydestäni. Mulla tänä pv, työ, oma koti, lapset lähellä ja rakkaat ympärillä, mutta siitä huolimatta se sairas ihminen vei multa niin paljon, etten taida koskaan saada henkistä tasapainoa takasin. En pysty nukkumaan. Se saisas ihminen ottaa minuun vieläkin yhteyttä jos vaikka milläkin konstein.Kun ei voi saada yhteyttä puh. niin tulee postisa kirjeitä jotka avaan aivan noin vain, että keneltäköhän, ja sitte maailma taas ihan sekasin. Se hullu vainoaa mua vieläkin 3 vuoden takaa. OTA JALAT ALLE JA LÄHDE. Se on sun ainut pelastus !!!!
Olen seurustellut avomieheni kanssa reilu viisi ja puoli vuotta, vuosi sitten saimme lapsen. Raskausaika oli hirveää aikaa, mieheni käyttäytyi aivan kammottavalla tavalla. Tuli tekstiviestejä ja suunsoittoa, että hän ei halua mitää äpärää ja ei me pärjätä mitenkään taloudellisesti ja hän ei laita senttiäkään rahaa siihen kakaraan ym. Itkin monet kerrat ja kun sanoin hänelle, että ei sun tarvitse, mä hoidan kyllä lapseni ja muutan pois, niin sitten hän uhkaili sillä että hakee yksinhuoltajuutta ja vie lapsen multa pois. Jäin kuitenkin suhteeseen ja toivoin koko sydämestäni, että hän muuttuisi lapsen synnyttyä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan tilanne on mennyt jopa pahempaan suuntaan. Raskausaikana minulle tehtiin neuvolassa väkivalta-testi, kun kerroin asioistamme ja mieheni käytöksestä. Tulos ei ollut hyvä ja sain neuvolasta kirjan luettavaksi, jossa oli kerrottu väkivallan eri muodoista, henkinen väkivalta oli kuin omasta elämästäni. Nyt pari viikkoa sitten kävin lapseni kanssa yksivuotisneuvolassa ja neuvolatäti kysyi perhetilanteestamme, kerroin asiat ja hän teki tuon samaisen testin uudestaan minulle. Tulos oli pahentunut. Hän sanoi, että asialle olisi tehtävä jotaki, kehotti minua soittamaan ja varaamaan ajan perheneuvolaan, josta saisin tukea eroasiaan ja siihen miten se kannattaisi hoitaa. Olen jo pitkään etsinyt tietä ulos suhteestamme, mutta en ole sitä onnistunut/ uskaltanut vielä tehdä. Mieheni uhkailee minua taloudellisilla asioilla, ei anna minulle rahaa, mutta pyrkii kuitenkin viemään kaikki minun rahani. Ei osallistu laskujen maksamiseen, eikä ruokakuluihin. Hän käy itse ryyppäämässä vähintään kahtena päivänä viikossa ja siihen pitää aina löytyä rahat. Hän myös huutaa lapsellemme ja ei huomio tätä, kuin silloin kun hänelle itselleen sopii. On monia kertoja huutanut, että "Vi**u, kun mä vihaan tota kakaraa!" ym. Nyt olen päättänyt tehdä lopun. Menen käymään perheneuvolassa ja hoidan asioita häneltä salaa, kunnes olen siinä pisteessä, että heitän hänet ulos. En jaksa enää, olen niin väsynyt, että tekisi mieli itkeä koko ajan. Haluan ja ansaitsen parempaa. Ja lapseni paras on aivan etusijalla ratkaisun tekemisessä. Suosittelen ottamaan ohjat omiin käsiin ja jättämään miehen. Jos et muuten uskalla, niin suosittelen turvakotia! Voimia! :)
miten samalaisilta miehesi sanat ja käytös kuulostavat kuin exäni. olisikohan kysessä sama ihminen? jos on, voin sanoa vain: lähde ja heti.
Minulla oli samanlainen suhde ex-vaimon kanssa.
Kielsi minua menemästä harrastuksiin, olemasta ystävien kanssa ja sitten sukukin jäi tai sukuni oli silloin tervetullut jos siitä sai rahallista hyötyä. Lopulta
rahat olivat vähissä, mutta töihin en saanut mennä.
Ex jatkoi vaan omia menojaan, ei se niin pahasti aluksi haitannut, mutta sitten kun lapsia syntyi niin kyllä sitä isänä olisi kaivannut pientä hengähdyshetkeä lapsista.
Ex:lle kun siitä sanoin niin hän puolusteli menojensa tärkeyttä sekä sillä että minä olin lapset halunnut.
Molemmat siihen tekoprosessiin osallistui, jos hän ei olisi lapsia halunnut niin olisi voinut ilmoittaa ajoissa.
Kyllä ottaa päähän
Turvakotiin voi mennä myös henkisen väkivallan (tai fyysisen väkivallan uhkan) vuoksi. Ei tarvitse odottaa, että on käyty käsiksi.
Sitten kun olet valmis lähtemään ja jättämään kaiken entisen (et lapsia tietenkään, he tulevat mukaasi), tapahtuu se yllättävän vaivattomasti ja varmasti. Pohdintasi nyt on erotyötä. Ensin pitää tehdä henkinen työ, erilleen muutto vaatii enää vain fysiikkaa. Tiedät kyllä kun olet valmis. Muista että olet Nainen ja elämällä on varallesi onnea ja nautintoja, pelkoon ei kannata tuhlata päivääkään.