Minua on todella alkanut arsyttaa aitini kayttaytyminen, ja sita ei voi laittaa hanen ikansa syyksi, silla aina on ollut samanlainen.
Han asuu isani kanssa kahden, toisella paikkakunnalla. Aina kun soitan/ soittaa, keskustelu menee milloin kavivat vessassa, kuka pesi kenen selkaa saunassa, ja viela yksityiskohtaisia selostuksia, jotka minua ei kiinnosta tipan tippaa. Hanella ei nayta olevan minkaanlaista tajua mika on henkilokohtaista ja mika ei, esim. hiuksia aina puhdistettiin ruokapoydan aarella kammalla rapsuttaen hilsepilvia pois. Minua kuvotti!
Sitten on monoloogi terveydesta, mita laakkeita otettiin, milloin laakarille tutkimuksiin ja sita kuuntelen puolisen tuntia. Ymmarran etta he ovat nyt sairaita vanhuksia, vaan kun itse kavin lapi todella vakavan sairauden josta en tiennyt edes selviydynko hengissa, ei asiasta puhuttu eika kyselty koskaan, ei silloin eika sen jalkeenkaan.
Jotenkin outoa, mielestani koko touhu. Onko velvollisuuteni kuunnella itse (olen osa-invaliidi jo vuosia) naita sairaskertomuksia, milloin aivastellaan milloin yskitaan, loppuelamaani ? Joskus yritan laittaa asian leikiksi ja nauran etta kylla nama jokavuotiset flunssat ovat aivan pienta vain.
En kehtaa olla ilkea, vaan joskus todella allottaa nama jutut.
Han asuu isani kanssa kahden, toisella paikkakunnalla. Aina kun soitan/ soittaa, keskustelu menee milloin kavivat vessassa, kuka pesi kenen selkaa saunassa, ja viela yksityiskohtaisia selostuksia, jotka minua ei kiinnosta tipan tippaa. Hanella ei nayta olevan minkaanlaista tajua mika on henkilokohtaista ja mika ei, esim. hiuksia aina puhdistettiin ruokapoydan aarella kammalla rapsuttaen hilsepilvia pois. Minua kuvotti!
Sitten on monoloogi terveydesta, mita laakkeita otettiin, milloin laakarille tutkimuksiin ja sita kuuntelen puolisen tuntia. Ymmarran etta he ovat nyt sairaita vanhuksia, vaan kun itse kavin lapi todella vakavan sairauden josta en tiennyt edes selviydynko hengissa, ei asiasta puhuttu eika kyselty koskaan, ei silloin eika sen jalkeenkaan.
Jotenkin outoa, mielestani koko touhu. Onko velvollisuuteni kuunnella itse (olen osa-invaliidi jo vuosia) naita sairaskertomuksia, milloin aivastellaan milloin yskitaan, loppuelamaani ? Joskus yritan laittaa asian leikiksi ja nauran etta kylla nama jokavuotiset flunssat ovat aivan pienta vain.
En kehtaa olla ilkea, vaan joskus todella allottaa nama jutut.
Vastaukset 13
Vanhimmat
ole muuta puheenaihetta. Koita sinä keksiä vaikka teeveeohjelmista juttua mitä on kattonut ettei aina puhu ja ajattele niitä omia juttujaan.
Ei todellakaan tarvitse kuunnella toisten henkilökohtaisia asioita, jos ei itse halua. Äidilläsi taitaa olla tynnyrin kokoinen maailma, sellainen missä hän yksinään asuu. Silloin kaikki omat tekemiset ovat tärkeämpiä kuin mikään muu. Ei sinun kuitenkaan ilkeä tarvitse olla. Jos asiat menevät liian henkilökohtaisiksi, niin sanot ettei kiinnosta tietää. Mikäli äitisi jatkaa puheita, joita et halua kuunnella, muuta joko puheenaihetta tai sano, että soitat toisen kerran uudestaan ja lopeta puhelu.
Olipa kyseessä ystävyyssuhde tai mikä tahansa suhde, aina tarvitaan vastavuoroisuutta. Kyse on myös siitä, mihin vetää omat henkilökohtaiset rajat ja mihin suostuu. Edes vanhempien kanssa ei tarvitse suostua mihin tahansa. Ei tarvitse olla toisten ikuinen kuuntelija ja ymmärtäjä. Kuka sinua kuuntelee ja ymmärtää? Olet vastuussa omasta hyvinvoinnistasi. Mikäli äitisi tarvitsee kuuntelijan omille asioilleen, niin onhan isäsi olemassa tai voihan äitisi etsiä itselleen ystävän, jolle kertoo vaivoistaan. Ehkä teillä on ollut tämä puhuja-kuuntelija kuvio aina olemassa ja ilmeisesti se palvelee hyvin äitiäsi, joten miksi hän muuttaisi asetelmaa? Kannattaisi alkaa elämään sellaista elämää, josta itse pitää. Joskus se voi tarkoittaa hyvinkin tiukkoja rajoja läheisten suhteen.
Pidä mutsilles tunnin mittainen monologi siitä mitä löysit isovarpaan kynnen alta.
tossa on tarkoituskin puhua asian sivusta ja vältellä todellista lähentymistä? Onko vaikeita puheenaiheita menneisyyteen liittyen? Entä kun tapaatte? Vaihteleeko sen mukaan, onko isä kuuntelemassa?
Kiitos vastauksista. Niinhan se on, etta aitini on ollut se "puhuja" ja mina "kuuntelija". Vaikka yleensa kuuntelenkin kaikkien ihmisten ilot ja surut, se on vain luontoni.
Vaan joskus kylla tuppaa tulemaan tama etta nyt riittaa. Aitini on ollut tallainen koko ikansa, ei siina ole tekemista sen kanssa etta nyt vanhuus on kasilla. Siskoni myos on samanluonteinen, kaikki keskustelut alkaa ja loppuu sanalla mina, mina ja mina. Muita ei ajatella ollenkaan. Ei edes olla kiinnostuneita. Sehan tassa just koskeekin.
Tietysti meilla on paljon juttuja menneisyydesta, jonka olen jo antanut aidilleni anteeksi ja sita en enaa ajattele. Mennyt on mennytta, me ei kaikki kuitenkaan olla taalla ikuisesti, joten eteenpain.
Kun puhumme puhelimessa, joskus se ei voi puhua, kun isani on AINA paikalla (vanha mies joka ei koskaan edes ulos mene), ja kuulee kaiken. Joten mitaan yksityisyytta ei ole. myos kun tapaamme, isani on myos paikalla ja koko ajan. Joten en tieda vaihtelisiko jutut, jos han (aiti siis) olisi yksin.
Tiedan etta hanen maailmansa on todella tynnyrin kokoinen, vaan onhan muitakin joille kertoa/valittaa, on toinen lapsi, ystavia, sukulaisia. Vaan mina tunnun olevan tama joka saa roskia joskus niskaani. Siskolleni han ei kait puhu omista murheistaan/ joka paivan elamasta, han kun on viela tyoelamassa ja aina kiire ja paine paalla, joten ei kait ehdi kuunnella. Sitten soittaa aiti mulle heti etta voi voi voi kun siskollasi on naita kiireita ja tyossa pitaa kayda (itse olen invaliidielakkeella) ja voi sita ja voi tata. eli surkuttelee siskoni elamaa mulle. Kerran suutuin ja sanoa paukautin, etta hanellahan on terveytensa, ja se on kaiken a ja oo. JOta minulla ei niin paljon ole, mita siina surkuttelemaan. Siihenhan se loppui.
Nyt odottelen hanen soittoaan, enka paljon soittele puoleltani, sanon etta on kiireita.
Siihen aikaan kun äitini eli, olivat käytössä lankapuhelimet. Koska hän saattoi puhua yhteen pötköön jopa tunnin, ratkaisin asian siten, että jätin luurin pöydälle ja tein muita askareita. Välillä kävin sanomassa luuriin joo joo ja jatkoin hommiani. Ja puhelu jatkui...
Tuosta vessaselostuksista tuli mieleen vaimoni, joka ei kaikistellen tunnu osaavan tai haluavan erottaa intiimiä elämänaluetta ns normaaleista asioista. Niinpä hän pitää korostetun näkyvästi esillä kaikki sellaiset voiteet ja puikot sun muut tykötarpeet jotka on tarkoitettu sisälle työnnettäviksi. Lisäksi puhelin muistuttaa tietyllä äänellä, milloin sellaisia pitää asentaa paikoilleen. Asiahan on sinänsä luonnollinen, mutta en tiedä, miten perheemme pojat ( kolme iältään 17 - 26 v)siitä ajattelevat. Ainakin tyttäremme ovat joskus sanoneet siitä äidilleen melko suoraan. Itse olen sitä mieltä, että jotain rajoja kannattaisi jo hyvän maun vuoksi noudattaa
sehan on aitisi
äitisi ei enää puhu noita monologejansa,mieti sitä. Selvästi odotat, että puheenaiheena olisit sinä, ja kauhea kohtalosi.
Mita talla tarkoitat - jonain paivana aiti on - olen jo kuunnellut hanen valitusvirsiaan yli 30 vuotta ja jatkuu. En odota etta itse olisin puheenaiheena, vaan sita etta jonkinlainen "keskustelu" olisi vireilla. Esim han kertoo jos tanaan yski, eilen tuli rakaa nenasta, huomenna ehka jostain kolottaa. itse kavin lapi kovan taistelun syovan kanssa, ja se ei saanut korviakaan lotkauttamaan aitini puolelta, ei edes kysynyt olenko nyt OK terveydeltani. Se todella koski.
Ehka han ei todella saa sisareltani mitaan vastavaikutusta valitteluihinsa, sisareni kun itsekin valittaa aina ja kaikesta koko ajan, yhdessa ne sitten surkuttelee elamiensa vaikeuksia, mina taas kun en valita.
Hei, rankka tilanne sinulla. Tuollaisia ihmisiä vain on. Viisaasti teet, kun et itse soittele. Harjoittelisitko joitakin puhelun lopetusrepliikkejä kuten: nyt ruoka palaa pohjaan, täytyy lopettaa, heippa! Tai ovikello soi, en jouda enää puhumaan. Tai mitä nyt ikinä keksit.
Ikävä, että et itse ole saanut myötötuntoa äidiltäsi, kun olet ollut vakavsti sairaana. Ehkä ei kannata odottaakaan. Surullista mutta totta. Toivon, että sinulla on joku oma ystävä, joka kuuntelisi sinua ja ottaisi nimenomaan sinun asiat vakavasti.
Iloa sulle toivon!
Mielestäni äitisi on narsisti.
Aiheesta on ilmestynyt erittäin hyvä kirja Karyl McBride "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?"
Kiitos Helena A.
Nyt olen paattanytkin etten anna hanen enaa tehda minua surulliseksi. Viime kerralla kun soitti taas, annoin sellaisen ryopyn omista viimeajan sairauksistani, sanoin etta kun kerran nyt kysyin, ja annoin tulla. Puhelu ei kestanyt kauankaan, silla isa oli vieressa kuuntelemassa ja kun aidin suu ei sanonut sanaakaan, han alkoi huudella puhelimen takaa, ja aiti lopetti puhelun siihen paikkaan.
Voi kun tuo alku kuulosti niin anopiltani. Vessa ja kakkajutut ensimmäisenä aina kun tulee meille kylään, tai kun me menemme sinne. Ja varsinkin ruokapöydässä alkaa ne kakkajutut. Jessus, että ällötti. Ja tilannetta ei helpota lainkaan se, että hän on muutenkin niin epäsiisti ihminen, ei ole kotiaan siivonnut moneen vuoteen, mikä olisi helppoa, koska hänellä kuitenkin on koti järjestyksessä (keittiötä ja vessaa lukuunottamatta). Olemme ehdottaneet hänelle siivousapua, jota olisimme olleet valmiita jopa rahoittamaankin....Ei! Itse olen altistunut huonepölylle, ja on todella ikävä lähteä anoppilaan kyläileen kauhean lääkearsenaalin kanssa, "villakoirien" kera.
Olen myös huomannut tuon saman, että anopillani se oma elämä pyörii vain ja ainoastaan sen oman navan ympärillä. Hän ei ikinä kysele meidän kuulumisia, kertaa vaan omaa sairauskertomustaan. Ei ole edes kiinnostunut oman poikansa sairaudesta, hänkin kun on sentään käynyt läpi munuaissiirron jne. Hän valittelee koko ajan, kun sukulaiset eivät käy hänen luonaan, muttei tajua, ettei kukaan halua mennä niin epäsiistiin kotiin. Sen lisäksi kun joku siellä kerran kävi, niin laittoi omat sukulaiset siivoamaan. Hän väittää, että lääkäri on kieltänyt häntä rasittamasta itseään, mutta eikös yksineläjälle pitäisi tuolloin järjestää kotiapua, jos ei pärjää? Taitaa olla pelkkää omaa laiskuutta ja toisten hyväksikäyttöä vain.