En oikein tiedä, mihin voisin sydäntäni purkaa. Mieheni kuoli 31.8.09 ja yhteinen poikamme syntyi tasan 12h siittä seuraavana aamuna. Eihän kellekkään voi käydä näin, eihän? Kaikki alkoi: Olin viimisillään raskaana kun jouduin viemään yöllä mieheni sairaalaan kovien vatsakipujen vuoksi. Hän joutui jäämään sinne tarkkailtavaksi ja tulin nuoremman pojan luokse kotiin, seuraavana aamuna menin pojan kanssa sairaalaan hätntä katsomaan ja kivut olivat vain koventuneet, mikään ei kipuihin auttanut, 3vrk jälkeen hänet siirrettiin isompaan sairaalaan toiselle paikkakunnalle ja teholle suoraan, kivut vain jatkuvat ja arvot seilailevat miten sattuu.. minä ajoin melkein joka päivä 200km matkan katsomassa häntä. vaikka vain puolen tunninkin takia, tuntui ettei hän selviä koskaan. Lopulta hän pääsi tehoseurantaan teholla ja siitä normaalille osastolle. ja taas romahdus tapahtui. Sairaalasta soitettin Minulle että miehesi on jouduttu siirtämään takaisin teholle. Ajelin ja ajelin häntä katsomassa. kun hän oli ollut 1,5vk sairaala hoidossa, hän soitti minulle, :"tulethan rakas hakemaan minut henkilö kohtaisesti kotiin jos minulle jotain sattuu!?" Johon vastasin että miksi sinä nuin sanot, sinulla kulta ei ole siellä mitään hätää ja tulet elävänä sieltä kotiin hoitamaan yhteistä lastamme. hän vain jatkoi samaa.. kyyneleet valuivat poskilleni kun säikähdin. kyselin että mikä on hätänä. ja pyysin hoitajan puhelimeen. hoitaja kertoi vain että miestäni jännitti tuleva operaatio missä yrittäisivät helpottaa mieheni oloa. Ja kaikki oli ihan ok. arvot ym niinkuin pitikin. Siittä 2pv jälkeenpäin laskettu aikani oli mennyt jo 4päivällä yli. ja mieheni oli kieltänyt ajamasta meidän välimatkaamme koska pelkäsi että synnytys alkaisi matkalla. Viimeisenä aamuna, tuli olo että nyt minä lähden katsomaan mikä sairaalassa on tilanne, vein pojan hoitoon ja lähdin ajamaan. Hän oli paljon parempi, niin lämpimät kädet, jaksoi puhua, vatsa turvotus oli laskenut. Kaikki oli niin hyvin! Viivyin siellä reilu 30min. lähdin ja sanoin että rakastan sinua. mieheni käski ajaa varovasti kotiin ja pysähtyi katsomaan minua ja sanoi :- "Elä tule enää tänne". naurahdin ja sanoin että tulen kunhan olen vatsastani eroon päässyt. Ajelin kotiin. matkalla äitini soitti että hänellä on syöpä levinnyt. Voitte kuvitella olotilani siinä vaiheessa, itkin kotiin asti. Kotona rauhotuin ja päivä meni ihan hyvin iltaan asti kunnes soitto tuli sairaalasta... Miehesi on menehtynyt. koitimme tehdä kaiken mahdollisen hänen pelastamiseksi. Olin shokissa. muistan sen illan kuin eilisen. Hän selitti tilnteen ja mitä oli tapahtunut, veritulppa keuhkoissa. ja mitään ei ollut tehtävissä. Mieheni kuolinaika on klo22.04. Seuraavana aamuna minulla supistelut alkoi noin klo 6 aamulla, 8maissa lähdin paikalliseen sairaalaan ja synnytin meille pienen suloisen pojan. pojan syntymä aika oli klo10.04. Sattumaa?? tasan 12h välillä. Ensimmäisen pojan olen yksin joutunut kasvattamaan ja pelko siittä että toisenkin kanssa kävisi niin toteutui. (pojilla erit isät) Olenko tehnyt tässä elämässä jotain niin pahaa jotta minua näin rangaistaan, mies oli elämäni rakkaus, enkä voi todeksi uskoa tätä vieläkään, kihlat ja tulevaisuus oli suunniteltu. huoh.. tänään kävin hänen haudallaan viemässä kynttilän ja juttelemassa. koko elämäni on sekaisin. raha asiat menivät sekaisin, jaksamiseni on siinä ja siinä. apua tarjotaan kovasti, mutta en mielelläni ota mitään vastaan, haluaisin lähteä pois, mutta olen miettinyt poikieni tulevaisuutta.. mihin he sitten joutuisivat jne. Tietääkö kukaan kelle olisi samalla tavalla käynyt...? Nyt ukot seisovat suunnilleen jonossa oveni takana, haluamassa suhteita ym.. haluaisin jatkaa elämääni ja unohtaa, mutta kuitenkaan en halua unohtaa ja jatkaa.. Kärsin!
raskaana
äitivain
5490
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
voimia sulle aivan hirveänä ! ei kenenkään pitäisi kestää tälläistä :( *iso hali*
Ei kukaan ansaitse sitä, mitä olet joutunut kokemaan. Toivon hartaasti, että saat asiasi joskus kuntoon ja että sinulla on kelle purkaa pahaaoloa. Yksi ajatus illalla sinua muistaen kärsimyksessäsi!!
olen lukenut tuon ihan täysin saman tekstin joskus melkein vuosi sitten...
toivottavasti kirjoittaja on sama kuin noin vuosi sitten..
Tunnen ihminen joka menetti muinoin kaksosvauvat ja sitten hetken päästä miehensäkin. Hän ajattelee nykyään, että hänelle oli määrättty sen verran surua jo siinä iässä koska hänen katsottiin olevan vahva ja kestävän sen kaiken. Minusta se pitää paikkansa. Hän on kestänyt kaiken, osittain juuri siksi ettei ole jättäytynyt koskaan yksin.
Hän kävi paikkakunnallaan tukiryhmissä molempien kuolemantapausten jälkeen ja koki että siitä oli hänelle todella paljon apua. Sai kuulla ettei ole surussaan yksin, koska muutkin on kokeneet kaikenlaista. Sai puhua ja itkeä niin paljon kuin jaksoi ja muut ymmärsi, oli tukena jne. On aivan eri asia puhua toiselle saman kokeneelle kuin jollekin jolla ei ole kokemusta läheisen kuolemasta tai läheisen vaikeasta sairaudesta.
Ne tukiryhmäläiset ovat jotkut ystäviä edelleenkin vaikka tapahtumista on jo vuosia aikaa.
Hakeudu sinäkin paikkakuntasi tukiryhmiin äläkä yritä vaan tarpoa kaiken läpi yksin!
Ihmisellä on puhetaito sitä varten että senKIN kautta voi purkaa oloaan. Ihan niin kuin tämän kirjoittamisenkin kautta. Lastesikin takia sinun on syytä hoitaa itseäsi ja ottaa vastaan apua. Joskus tämäkin suruaika muuttuu helpommaksi sietää, mutta nyt kun se on akuutti ja kun pystyt siitä jo puhumaan niin mene ja puhu. Olet apu ja henkinen tuli monelle tänä vuonna menetyksen kokeneelle ja monelle jolla läheinen sairastaa syöpää jne.
Tämä sama viesti toistuu toistamiseen täällä.
Keksi jatkoa tarinaan.