Mulla on ollut jo monta vuotta vaikea ja ristiriitainen suhde ystävääni. Kaikki alkoi lukiosta, jossa tutustuimme ekaluokalla ja huomasimme viihtyvämme hyvin yhdessä. Olemme aika erilaisia luonteiltamme, itse olen temperamenttinen ja voimakasluonteinen, ystäväni taas on aina ollut ujo, mutta omaa varsinkin humalassa myös erittäin vahvan tahdon, tämä on aiheuttanut tietenkin yhteentörmäyksiä. Perusongelma mun puoleltani on siinä, että tuntuu, että kaverini ei oikeasti arvosta mua ja että kaikki muut kaverit on hänelle mua tärkeämpiä. Hän on aina ollut parempi koulussa, mulla oli vaan 7,5 keskiarvo ja hänellä pitkälti yli kasin.
Hän on käynyt lukion lisäksi kauppiksen ja amkin, mä olen vasta valmistumassa media-alan toisen asteen oppilaitoksesta. Hän jotenkin sanattomasti antaa ymmärtää, että olen hänen alapuolellaan. Esim. kun olemme shoppailemassa, näytän jotain mielestäni hienoa vaatetta ja hän saattaa vain katsoa hiljaa eikä kommentoi mitään vaan hymähtää tai jotain, ei ylipäänsä kiinnitä mun ostoksiini huomiota. Itse häntä pitää aina kehua kun löytää omasta mielestään jotain hienoa. Jos muita kavereita on mukana, kehuu aina kaikkien muiden löytöjä.
Samoin pyrkii koko ajan mielistelemään kaikkia muita, varsinkin jos mukana vähänkin tuntemattomampia kavereita, kehuu jatkuvasti tyyliin "ihania noi sun vaatteet, sulla on niin hyvä maku, sä teet aina niin upeita löytöjä" jne. En muista milloin hän olisi sanonut mulle jotain samankaltaista. Ja silloin jos saan häneltä kehuja, tuntuu, että hän tekee sen väkisin, eikä oikeasti tarkoita sitä. Sen vain huomaa, jos joku ei ole aito. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että hän on kaikille muille mukavampi kuin minulle. Esim. kerran sanoi mulle, että jos olisi pakko valita kahdesta ystävästä, hän valitsisi sen toisen, ettei tarvitsisi yhtään miettiä, tuo toinen olisi kuulemma hänelle niin paljon tärkeämpi. Mun mielestäni tuo oli julmasti ja ilkeästi sanottu, ei sitä olisi tarvinnut sanoa, vaikka tuntisi niin.
Toisaalta välillä hän on kuitenkin selvästi minusta huolissaan (olen ollut nuorempana itsetuhoinen) ja ilmaisee välittävänsä, mutta kuitenkin sitten toisaalta hänessä on tuo jollain tapaa kylmä tapa reagoida minuun...Olemme tunteneet melkein 10 vuotta, mutta en pääse hänestä selvyyteen. Feikkaako vain koko ajan, sääliikö minua ja on siksi kanssani vai eikö hän löydä muita ystäviä? Olen katkera hänelle tuon jatkuvan väheksynnän takia ja tuntuu pahalta, kun kukaan ei huomaa hänen oikeata luonnettaan. Kukaan ei tajua, että ystävässäni on tuo kylmä ja laskelmoiva puoli, vaan kaikki luulevat, että hän on ihana, pyyteetön ihminen, joka ei koskaan satuttaisi ketään...Jos riitelemme joskus, kaikki ovat aina tämän ystäväni puolella ja syyttävät minua siitä, että miksi satutan ystävääni,hän vain tahtoo kaikille hyvää jne. Myös hänen poikaystävänsä on luonnollisesti samaa mieltä ja minä olen kaikkien mielestä se hullu, skitso ämmä...
Tuntuu kamalalta, että olen hänen läheisistään ainoa, joka huomaa tuon kylmän ja laskelmoivan puolen olemassaolon. Esim. toiselle, yhteiselle ystävälleni hän on sanonut, että ihanaa kun tuet minua, olet niin rakas, kiitos että olet olemassa jne...mä en ole koskaan, en kertaakaan saanut kuulla häneltä mitään tällaista vaikka olen aina koittanut tukea häntä. Hän näyttää sen hyvän, lempeän puolen muille ja mä saan kokea ns. "pimeän puolen" kera hänen halveksuntansa. Olenko niin kamala ihminen että ansaitsen hänen halveksuntansa? Ja miksi kukaan toinen ei näe totuutta? Tuntuu todella siltä, että mussa on jotain pahasti vialla kun olen aina se, joka saa osakseen ystäväni kylmän kohtelun...Ja kaikille muille hän on se ihana, aina muita ajatteleva, lämmin ihminen. Olenko hullu vai onko ystävässäni jotain vialla?
Hän on käynyt lukion lisäksi kauppiksen ja amkin, mä olen vasta valmistumassa media-alan toisen asteen oppilaitoksesta. Hän jotenkin sanattomasti antaa ymmärtää, että olen hänen alapuolellaan. Esim. kun olemme shoppailemassa, näytän jotain mielestäni hienoa vaatetta ja hän saattaa vain katsoa hiljaa eikä kommentoi mitään vaan hymähtää tai jotain, ei ylipäänsä kiinnitä mun ostoksiini huomiota. Itse häntä pitää aina kehua kun löytää omasta mielestään jotain hienoa. Jos muita kavereita on mukana, kehuu aina kaikkien muiden löytöjä.
Samoin pyrkii koko ajan mielistelemään kaikkia muita, varsinkin jos mukana vähänkin tuntemattomampia kavereita, kehuu jatkuvasti tyyliin "ihania noi sun vaatteet, sulla on niin hyvä maku, sä teet aina niin upeita löytöjä" jne. En muista milloin hän olisi sanonut mulle jotain samankaltaista. Ja silloin jos saan häneltä kehuja, tuntuu, että hän tekee sen väkisin, eikä oikeasti tarkoita sitä. Sen vain huomaa, jos joku ei ole aito. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että hän on kaikille muille mukavampi kuin minulle. Esim. kerran sanoi mulle, että jos olisi pakko valita kahdesta ystävästä, hän valitsisi sen toisen, ettei tarvitsisi yhtään miettiä, tuo toinen olisi kuulemma hänelle niin paljon tärkeämpi. Mun mielestäni tuo oli julmasti ja ilkeästi sanottu, ei sitä olisi tarvinnut sanoa, vaikka tuntisi niin.
Toisaalta välillä hän on kuitenkin selvästi minusta huolissaan (olen ollut nuorempana itsetuhoinen) ja ilmaisee välittävänsä, mutta kuitenkin sitten toisaalta hänessä on tuo jollain tapaa kylmä tapa reagoida minuun...Olemme tunteneet melkein 10 vuotta, mutta en pääse hänestä selvyyteen. Feikkaako vain koko ajan, sääliikö minua ja on siksi kanssani vai eikö hän löydä muita ystäviä? Olen katkera hänelle tuon jatkuvan väheksynnän takia ja tuntuu pahalta, kun kukaan ei huomaa hänen oikeata luonnettaan. Kukaan ei tajua, että ystävässäni on tuo kylmä ja laskelmoiva puoli, vaan kaikki luulevat, että hän on ihana, pyyteetön ihminen, joka ei koskaan satuttaisi ketään...Jos riitelemme joskus, kaikki ovat aina tämän ystäväni puolella ja syyttävät minua siitä, että miksi satutan ystävääni,hän vain tahtoo kaikille hyvää jne. Myös hänen poikaystävänsä on luonnollisesti samaa mieltä ja minä olen kaikkien mielestä se hullu, skitso ämmä...
Tuntuu kamalalta, että olen hänen läheisistään ainoa, joka huomaa tuon kylmän ja laskelmoivan puolen olemassaolon. Esim. toiselle, yhteiselle ystävälleni hän on sanonut, että ihanaa kun tuet minua, olet niin rakas, kiitos että olet olemassa jne...mä en ole koskaan, en kertaakaan saanut kuulla häneltä mitään tällaista vaikka olen aina koittanut tukea häntä. Hän näyttää sen hyvän, lempeän puolen muille ja mä saan kokea ns. "pimeän puolen" kera hänen halveksuntansa. Olenko niin kamala ihminen että ansaitsen hänen halveksuntansa? Ja miksi kukaan toinen ei näe totuutta? Tuntuu todella siltä, että mussa on jotain pahasti vialla kun olen aina se, joka saa osakseen ystäväni kylmän kohtelun...Ja kaikille muille hän on se ihana, aina muita ajatteleva, lämmin ihminen. Olenko hullu vai onko ystävässäni jotain vialla?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mitään täydellistä selitystä tilanteeseesi en voi tietenkään antaa, mutta muutamia ajatuksia kirjoituksesi herätti, sillä olen itse usein suhteissani samanlaisessa asemassa. Kehun muita, muistan syntymäpäivät, käyn vierailulla jne. (ja korostettakoon, etten ole mikään pyhimys, vaan puhun nyt normaalista välittämisestä ja muistamisesta). Kuitenkaan minua ei oikeastaan koskaan kehuta takaisin, syntymäpäiviä ei muisteta (lahjoista puhumattakaan) ja matka minun luokseni on aina pidempi kuin matkani muiden luokse. Ryhmätilanteissa ihmiset, jotka kahden kesken ovat minulle kyllä mukavia, kääntyvät yleensä minua vastaan. Esimerkiksi humalassa ollessaan muutama naispuolinen kaveri on isommassa joukossa todella paljastanut kasvonsa. Muille ollaan mukavia ja minulle tiuskitaan syyttä kuin pieni lapsi.
Mutta sitten taustoista varsinaiseen asiaan. Luulen, että kyse on tavallaan sinun rakkautesi ja ystävyytesi vakaudesta. Sinun ystävyytesi ja muiden huomioonotto on ikään kuin varmaa. Sitä ei tarvitse ostaa tai mielistellä. Olen tehnyt itse esimerkiksi paljon töitä saadaksen ujon ja epävarman ihmisen joukkoon mukaan, sillä muut tuntuivat suhtautuvan ihmiseen nihkeästi ja yksi jopa kielsi pyytämästä henkilöä mukaan. Kuitenkin vihdoin porukkaamme päästyään, ihminen kääntyi ensimmäisenä minua vastaan. Hän mielisteli muita ja toimi epälojaalisti minua kohtaan. Tämä tietenkin rassaa, koska tiedän, miten paljon itse olen häntä puolustanut ja muistuttanut muita, että pyydetään hänetkin. En kuitenkaan tarkoita, että ihmisten pitäisi olla minulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa tai että olisin joku Äiti Teresa. Tämä porukkaan päässytkin halusi luultavimmin vain päästä muiden suosioon ja olla lojaali heille, koska ehkä aavisti, ettei heidän ystävyyttään tai kaveruuttaan ollut "ansaittu". He vaativat nuoleskelua, minä en. Minun ylitseni on ollut tavallaan helppo kävellä, koska ystävyyttäni ei tarvitse ostaa. Olen kuin turvallinen äiti, johon voi purkaa myös pettymykset ja vihan tunteet, ilman että tulee hylätyksi.
Pitäisikö sitten luopua kiltteydestään? Mielestäni ei ja kyllä. Ihmiset etsivät rakkautta ja hyväksyntää, mutta toisinaan se ei sitten heille kelpaakaan. Toisaalta olen asiaa ajatellut niin paljon ja ihmisenä kasvanut sen verran vahvaksi, ettei minua tarvitsekaan mielistellä. Eivät lahjat tai kehut voi antaa sitä, mitä tyytyväisyys ja oma, sisäinen rakkauden ja vakauden tunne antavat. Toisaalta olen itseäni säästääkseni joutunut olemaan ihmisenä myös kylmempi. Jos toinen ihminen tarpeeksi monta kertaa osoittaa, etten ole välittämisen arvoinen, loppuu välittäminen ja muistaminen konkreettisina tekoina myös puoleltani. En kuitenkaan katkaise välejä ihmisiin heti pienistä syistä tai täytä itseäni vihalla ja kostolla. Rakkauttaan tulee jakaa, vaikkei aina takaisin saisikaan, muttei sitä myöskään loputtomiin kannata kantaa tupaan, josta ei koskaan mitään takaisin kanneta.
Itse olen ollut kylmä erästä ystävääni kohtaan, koska hänen välittämisensä oli minusta pinnallista. Itse en muista ihmisten synttäreitä. Tämä kaveri on ainoa joka siitä verisesti loukkaantuu. Hän on sitä tyyppiä joka laskeskelee kuka on mitäkin antanut hänelle lahjaksi ja millaisia palveluksia tehnyt hänelle tai millaisia ikuisen ystävyyden valoja vannonut. Minusta tällainen on pinnallista enkä voi sille mitään että se herättää minussa halveksuntaa. Ikään kuin protestiksi kohtelen häntä kylmästi. Olimme ystäviä todella monta vuotta mutta sitten hän "pisti poikki". Parenpi varmaan niin, koska täillainen ystävyys nakertaa kumpaakin osapuolta.
"Ystäväsi" on kylmä ja laskelmoiva, sinulta hän ei sitä puolta pysty peittämään, koska tunnette jo vuosien takaa, uusilta ystäviltä hän pystyy sen (vielä) salaamaan.
Onko sinulla hyviä ystäviä, niitä, jotka arvostavat sinua juuri sinuna, eivät "ystäväsi" ystävänä? Tukeudu heihin, jätä tämä ns. ystävä vähemmälle, vaikka ystävyytenne onkin pitkää perua. Itse olen kokenut työläänä semmoisen ystävyyden ylläpidon, jossa itse joutuu varomaan sanomisiaan/tekemisiään ja muuttamaan itseään toista miellyttääkseen.
Kukapa niitä syntymäpäiviä muistaa ellei pistä muistioon ylös ja jatkuvasti niitä tarkastele, "olisikohan jollain tutulla syntymäpäivä". Kaikki eivät vain perusta syntymä- tai muista merkkkipäivistä ja toisille ne taasen ovat tärkeitä. Ihmiset on tässäkin suhteessa erilaisia. Toiset eivät vain halua ostella lahjoja toisilleen, itselläni on muutama tuttu jotka lahjoja ostelevat ja vaikken muuten näistä lahjojen vaihdoista perusta on minusta kuitenkin oikeudenmukaista ostaa heillekkin, muuten tuntuisi kiusalliselta ottaa heiltä vastaan. Ei ystävyys ole syntymäpäivälahjojen ostelua, mitään ei voi ostaa ja muistaa voi muiutenkin kuin onnitteluilla ja lahjoilla jos näin haluaa!
Keskustelu on nyt kummasti kiertynyt näihin synttärionnitteluihin... Niistähän ei ketjussa edes alkuaan puhuttu. Ehkä joku nyt kokee, että häntä syytetään ja on syyllistynyt viestistä tai muuta vastaavaa, mutta ihmettelen kyllä näitä synttärionnittelupurkausviestejä. Itse mainitsin viestissäni onnittelut ja lahjat, mutta en missään nimessä minään kynnyskysymyksenä tai ystävyyden tärkeimpänä asiana, vaan esimerkkinä muiden joukossa. Itsekään en muista aina syntymäpäivä enkä niitä kalenteriin kirjoittele, joten minua syntymäpäiväkiihkoilusta on turha syyttää. :)
Itse tarkoitin onnittelu- ja lahja-asialla esimerkiksi tilannetta, jossa itse osallistut kaikkien ystäväpiiriisi kuuluvien lahjakassoihin (kuten tapana on ja kuten mielelläsi teetkin). Satuttavan tilanteesta tekeekin vasta se seikka, että sinulle itsellesi sama porukka ei ole koskaan ostanut yhteistä lahjaa tai yksikään edes yksittäistä lahjaa ja syntymäpäivänä tai edes sen lähitienoilla ei ole muistettu onnitella, vaikka päivä on kyllä tiedossa ja se muissa yhteyksissä on muistettu. Kuitenkin muiden lahjoja ja juhlia on suunniteltu etukäteen ja itsekin tässä suunnittelussa olet aina mukana. Kyse ei ole materiasta tai pinnallisuudesta. Materiaa minulla on jo ihan tarpeeksi. Itse asiassa lahjana ihanin olisikin juuri jokin aineeton asia, kuten vaikkapa sankarista kirjoitettu runo tms. Kyse on siitä, että tällainen toiminta ja "muistamattomuus" on aika vahva viesti (jollaiseksi se on ehkä tarkoitettukin) ihmiselle tämän arvosta. Ja vaikkei kyse ole rahasta, ei kieltämättä ole mukava aina maksella muiden lahjoja, vaan joskus olisi kiva jotain itsekin saada. Eiköhän tämä ole ihan inhimillinen tunne ja sallittaneen minullekin varmasti, vaikka juuri te synttäreistä kuohahtaneet, ette nyt muistakaan kaikkia syntymäpäiviä, kuten en minäkään.
Aloituksestasi paistaa läpi että olette aika nuoria. Elätte sellaista vaihetta elämässä missä omaa suosiota/pidettävyyttä/paikkaa ryhmässä mitataan muiden sanomisten kautta. Se altistaa sinut asemaan jossa muut voivat manipuloida kokemaasi suosiota/hyväksyntää/reiluutta ja hyvää oloa. Toivottavasti pieni lohdutus sinulle on uskoni siihen että parin vuoden päästä et ole näin haavoittuvainen. Muiden kanssakäymiset ei silloin enää pistä sinulle silmään etkä kaipaa ryhmältä täydellisen reilua ja tasa-arvoista kohtelua kaikkia jäseniä kohtaan.
Ihmiset ovat hankalia otuksia. Hyvä elämänohje on keskittyä siihen että olet tyytyväinen omiin tekoihisi (esim. kuinka kohtelet muita), kehitä jatkuvasti itseäsi paremmaksi (siinä meille kaikille elämän verran hommaa) ja jatka ystävyttä vain niin kauan kun saat siitä enemmän irti kuin mitä menetät. Tsemppiä.
P.S. "...kiitos että olet olemassa" on niin ärsyttävä lausahdus että ole onnellinen kun et sitä joudu kuulemaan!!
Loppu paljastaa, että taidat itse olla aika nuori, siis henkiseltä kehitykseltäsi.
Ai mikä kohta, toi PS vai? Se nyt vaan on niin että kaikkein teennäisimmät tyhjäpää kanat kaakattaa kovaan ääneen "kiitos että olet olemassa". Hei, kuka oikeesti sanoo niin muuta kun perseennuolemis mielessä?
kuuleppas hillevihei, nuolastaanpa sunki persettä täpäivänä pikkasen sanomall: kiitos ku olet olemassa;(
)
eiks tuntunukin tooosi hyvältä.;)
Tulee vaan semmonen olo että oot teennäinen tyhjäpää kana. AP:lle ikävä kyllä vois tullakkin hyvä olo, mutta hän oppii vielä.
PS Ketä siinä kiitetään? Mun vanhempia, jumalaa, luontoäitiä elämäni aikaansaamisesta? Vai minua siitä etten ole lopettanut elämääni?
Mikä tarve sinulla on piiloisesti jatkuvasti loukata aloittajaa.. Aloittaja on mielestäsi niin kovin nuori, ettei vielä ymmärrä. Miten ikä liittyy tähän? Et sinäkään mikään 50-vuotias taida olla.
Ja "AP:lle ikävä kyllä vois tullakkin hyvä olo, mutta hän oppii vielä." Ja mitähän tämä tarkoitti? Ettei aloittaja ole koskaan kuullut vastaavaa tai ettei, hän ole vielä oppinut asian todellista tarkoitusta, joka sinulla ilmeisesti on hallussasi? Mitä pahaa siinä on, jos uskoo vielä hyvyyteen ja saa tuollaisesta lausahduksesta kiitollisen ja hyvän mielen, sen sijaan että sinun tapaasi pitäisi ihmistä, joka tässä kylmien ja itsekkäiden ihmisten maailmassa uskaltaa olla inhimillinen, asettaa itsensä alttiiksi ja sanoa toiselle jotain kaunista, teennäisenä tyhjäpää kanana. Jos miehesi/naisesi sanoo sinulle "Olet tärkeä" tai "Ihanaa, että tiemme tässä elämässä kohtasivat", hänkin lienee tyhjäpää ja teennäinen kana vai koskevatko eri säännöt eri ihmisiä? Vai etkö sinä todellakaan kaipaa koskaan kauniita sanoja tai sano niitä?
En ollenkaan yritä loukata ap:tä. Tunnetko itse yhtäkään yli kaksvitosta joka kehuu kavereidensa vaatteita ja jonka kaverit päättelee siitä kehusta oman arvonsa? Minä en tunne yhtään, mutta nuoremmassa porukassa kyllä. Itse asiassa AP:n herkkyys muistutti minua itsestäni noin 22-vuotiaana (ja nuorempana). Se on rankkaa olla noin herkkä mutta kuuluu ikään ja menee ohi.
Kai se on makuasia mutta toi mainitsemani lausahdus ärsyttää minua. (Kiitos yleensä osoitetaan jollekkin joka on saanut asian aikaan. Emmehän esim. sano kiitos kaverini kun tänään tavatessamme paistoi aurinko eikä satanut. Se olisi mielestäni samallalailla teennäistä.) Kaikki muut esille tuodut kauniit sanat voivat mielestäni olla aitoja, mutta tuo ei.
Tunnen. Olen reilusti yli kolmekymmentä, joten lähes kaikki läheisenikin ovat yli kolmikymmenvuotiaita. Tunnen hyvin monenlaisia ihmisiä, mutta voisin sanoa, että milteinpä kaikki tuntemani ihmiset ovat ihmisinä rakentuneet ja rakentavat paljolti muiden ihmisten sanoista ja teoista. Nämä teot voivat olla pieniä arkisia kehuja tai suuria rakkauden ja välittämisen osoituksia. Samoin on rakentunut huono itsetunto ja itseviha - pienistä arkisista tai suurista välinpitämättömyyden ja rakkaudettomuuden teoista. Ihminen seisoo omilla jaloillaan ja itsekin olen luonteeni ansiosta kasvanut rakastavaksi, vaikkei minua aina rakkaudella elämässäni ole lahjottu. Tiedän kuitenkin, että moni suru on ihmisten sisään sisäistynyt muiden teoista ja sanoista ja rakkaus taas rakkaudesta ja välittämisestä. Ei sellainen todellakaan katso ikää. Tarvithan sinäkin yhä kauniita sanoja ja rakkautta, vaikka jo "vanhaksi" oletkin täällä esittäytynyt.
Herkkyyskään (temperamenttipiirteenä) ei yleensä mene "ohi", mikä on hyväkin. Maailmassa on todellakin tilaa herkkyydelle kaikkien koventuneiden keskellä, jotka kuvittelevat, että totuus on se, miltä minusta tuntuu. Jos en arvosta jotain ihmistä, niin teennäinen kanahan se on, mutta annas olla kun valittuni liruttelee minulle samaa liirum laarumia, niin tottahan se on.
Kehotit aiemmassa viestissäsi muita keskittymään omiin tekoihinsa sen sijaan, että ihmiset miettisivät, miten tulevat kohdelluksi. Samaa kannattaa kokeilla itse. Jos joku sinulle noin kauniita sanoja sanoo, anna sanoa. Tiedän, että paljon rumemminkin voi tässä maailmassa sanoa. Olkoon pinnallista tai ei, on se korvissani kuitenkin paljon kauniimpaa kuin teennäiseksi tyhjäpää kanaksi haukkuminen. Se, että lausahdus "kiitos, että olet olemassa" kääntyy vastaanottajan päässä muotoon "olet teennäinen tyhjäpää kana", saattaa sekin kertoa jotain yhtä vähän mairittelevaa ajattelijastaan.
Narsistit ovat sellaisia, että kaikki muut pitävät heitä ihanina, hurmaavina, aivan ihastuttavina ihmisinä ja sitten heidän uhrinsa saavat nähdä heidän pimeän puolensa, eikä heitä kukaan usko. Ehkä hänessä on narsistin vikaa?
Tai ehkä hän on salaa sinulle kateellinen? Olet hänen mielestään ylivertainen sosiaalisen luonteesi takia ja sitten hän osoittaa salatun vihansa epäsuorasti kitkerillä kommenteilla, tuhahduksilla ja kohtelemalla muita seurassasi mitä ihastuttavimmalla tavalla.
Kyllä vihamielisen asenteen myös vaistoaa, vaikkei mitään siihen viittaavaa sanottaisi tai tehtäisikään. Itsellä on ollut muutama ystävä, jotka tulivat minulle kateellisisksi ja aloin vaistoamaan heissä kasvavaa vihamielistä asennoitumista minua kohtaan. Vihamielisyys kasvoi lopulta niin suureksi, ettei kaveruus enää onnistunut.
Viestiketjun aloittaja nimerkki katkera ystavyys, ymmarran todella hyvin milta tuo tuntuu. Olen itsekin joitakin kertoja jaanyt roikkumaan ystavyyssuhteisiin, joissa en koe olevani arvostettu. Ystavista ei ole helppo luopua, koska niita ei puissa kasva ja harvalla meista on liikaa ystavia.
Minun mielestani sinun taytyy ottaa tuohon ystavaan etaisyytta ja hankkia uusia kavereita. Ei kannata katkaista valeja kokonaan, siltojen polttaminen ei ole koskaan kannattavaa, mutta jatat yhteydenpitoa vahemmalle. Hanki itsellesi uusia kavereita, hanki vaikka uusia harrastuksia tai liity mukaan johonkin jarjestotoimintaan missa tutustut uusiin ihmisiin. Uusien kavereiden hankkiminen vaatii paljon tyota, mutta on myos antoisaa.