Seuraava ei liity juurikaan palstan aiheeseen muuten kuin välillisesti, tämän erinomaisen kirjoituksen hengessä: http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/9310398/45735780
Sain eilen käsiini Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittaman teoksen Kellokosken prinsessa. Aihe on viime aikoina ollut esillä Arto Halosen paljon mainostetun elokuvan ansiosta.
Kirja kertoo Kellokosken sairaalassa yli 50 vuotta viettäneen potilas Anna Svedholmin (os. Lappalaisen) elämäntarinan, mutta samalla se tarjoaa erinomaisen kuvauksen sairaalan vaiheista ja psykiatrisen hoidon historiasta 1900-luvulla. En ollut ennen kuullutkaan, että ihmisiä on - Suomessakin - hoidettu muun muassa tartuttamalla heihin malaria, ja varsin kiintoisa on huomata hoitomentaliteetissa tapahtunut muutos. Kun aluksi henkilökunnan oli ehdottomasti kielletty menemästä potilaan harhoihin mukaan, vuosikymmenten vieriessä lopulta lähes kaikki kutsuivat Svedholmia "Prinsessaksi" ja leikkivät mukana, kun tämän kuninkaalliset käsitykset itsestään eivät millään hoitokeinolla osoittaneet hälvenemisen merkkejä. (Jääräpäisyydellä siis todella voi muuttaa maailmaa, ainakin mielisairaalassa!)
Nämä tekijät ovat kuitenkin sivuseikka. Skitsofrenisen ja megalomaanisiin harhoihin sairastuneen ihmisen tarina on yleensä traaginen, mutta tämän tarinan kertominen on äärimmäisen tarpeellista kokoomus-Suomessa vuonna 2010. Elämme aikoja, jolloin ihmisarvo mitataan tuottavuudessa, ja mielenterveysongelmat ovat taas tulleet tabuksi, joka hieman ehti jo lieventyä hyvinvointivaltion vuosikymmeninä; tilanne on tämä vain siksi, että sairastunut ihminen on, kuinkas muuten, tuottamaton! Tärkeintä on, että kansantalous nousee, ja ulospäin kaikki näyttää hyvältä; jugend-huoneistojen ja omakotitalojen paksujen seinien sisällä saakin sitten tapahtua mitä tahansa...
Legendaksi jo eläessään muodostuneelle "Prinsessalle" on pystytetty muistomerkki Kellokoskelle, ja hänen tarinansa muistuttaa siitä, miten myös "sairas", tuottamaton ja normien vastainen elämä voi olla merkityksellistä ja tehdä lähimmäisiin ja lähiympäristöön lähtemättömän vaikutuksen. Sopii toivoa, että tällaiset kertomukset rohkaisevat yhä useampia heittäytymään tavalla tai toisella kapitalistisen oravanpyörän ulkopuolelle.
Olkaamme tuottamattomia, hulluja - ja ylpeitä siitä!
Sain eilen käsiini Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittaman teoksen Kellokosken prinsessa. Aihe on viime aikoina ollut esillä Arto Halosen paljon mainostetun elokuvan ansiosta.
Kirja kertoo Kellokosken sairaalassa yli 50 vuotta viettäneen potilas Anna Svedholmin (os. Lappalaisen) elämäntarinan, mutta samalla se tarjoaa erinomaisen kuvauksen sairaalan vaiheista ja psykiatrisen hoidon historiasta 1900-luvulla. En ollut ennen kuullutkaan, että ihmisiä on - Suomessakin - hoidettu muun muassa tartuttamalla heihin malaria, ja varsin kiintoisa on huomata hoitomentaliteetissa tapahtunut muutos. Kun aluksi henkilökunnan oli ehdottomasti kielletty menemästä potilaan harhoihin mukaan, vuosikymmenten vieriessä lopulta lähes kaikki kutsuivat Svedholmia "Prinsessaksi" ja leikkivät mukana, kun tämän kuninkaalliset käsitykset itsestään eivät millään hoitokeinolla osoittaneet hälvenemisen merkkejä. (Jääräpäisyydellä siis todella voi muuttaa maailmaa, ainakin mielisairaalassa!)
Nämä tekijät ovat kuitenkin sivuseikka. Skitsofrenisen ja megalomaanisiin harhoihin sairastuneen ihmisen tarina on yleensä traaginen, mutta tämän tarinan kertominen on äärimmäisen tarpeellista kokoomus-Suomessa vuonna 2010. Elämme aikoja, jolloin ihmisarvo mitataan tuottavuudessa, ja mielenterveysongelmat ovat taas tulleet tabuksi, joka hieman ehti jo lieventyä hyvinvointivaltion vuosikymmeninä; tilanne on tämä vain siksi, että sairastunut ihminen on, kuinkas muuten, tuottamaton! Tärkeintä on, että kansantalous nousee, ja ulospäin kaikki näyttää hyvältä; jugend-huoneistojen ja omakotitalojen paksujen seinien sisällä saakin sitten tapahtua mitä tahansa...
Legendaksi jo eläessään muodostuneelle "Prinsessalle" on pystytetty muistomerkki Kellokoskelle, ja hänen tarinansa muistuttaa siitä, miten myös "sairas", tuottamaton ja normien vastainen elämä voi olla merkityksellistä ja tehdä lähimmäisiin ja lähiympäristöön lähtemättömän vaikutuksen. Sopii toivoa, että tällaiset kertomukset rohkaisevat yhä useampia heittäytymään tavalla tai toisella kapitalistisen oravanpyörän ulkopuolelle.
Olkaamme tuottamattomia, hulluja - ja ylpeitä siitä!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pitäisiköhän itsekin ryhtyä prinsessaksi.
Kun koti muuttui varoittamatta taas pikku-Bangkokiksi kiitos isäni, päätin viettää päiväni pakosalla. Niinpä pyöräilin kaupunkiin katsomaan Prinsessa-elokuvan. Toiveeni saada tämä tarina kaikkien ihmisten tietoisuuteen ei näyttänyt hyvältä; ihmisiä oli vain kourallinen paikalla. Toisaalta iltapäivänäytös ei välttämättä ole vilkkain hetki edes lauantaina.
Olin pettynyt. Keskeisissä näyttelijäsuorituksissa ei sinänsä ollut mitään vikaa: tietynlainen manerismi toki muistutti kotimaisen elokuvan kaukaisilta vuosikymmeniltä, mutta tämä on hyväksyttävää. Koska tarina sijoittuu suurimmaksi osaksi 40-50-luvuille ja viralliseen ympäristöön, ei ole ajatuksena mitenkään mahdoton, että ihmisten käyttäytyminen olisi todellisuudessakin tuon suuntaista ollut. Kohtausten tasolla ja visuaalisesti elokuva toimi myös. Tuomas Kantelisen musiikki oli sitä eteeristä plimplomia jota suomalaisen vakavan elokuvan ja tv:n musiikki tuntuu nykyään niin kovin usein olevan, mutta sopi tässä tunnelmaan ja ajoi asiansa.
Liekö vika sitten yksinomaan käsikirjoituksessa vai dokumentaristitaustaisessa ohjaajassa, mutta kohtaukset eivät linkittyneet toisiinsa juuri mitenkään; dokumentissa ne olisivat toimineet, jos kertojanääni olisi ollut päällä punomassa lankoja yhteen. Kun sellaista ei ollut, tapahtumat olivat täysin irrallisia. Viimeksi kävin leffateatterissa katsomassa Stallonen The Expendablesin, ja huolimatta erinäisistä puutteistaan sekin rymistely oli paljon ehjemmin koottu teos!
Yritykset rakentaa juonta episodien välille olivat tuhoon tuomittuja. Elokuvan suurin jännite luodaan - todellisuudesta poiketen - Prinsessan ja Samuli Edelmannin esittämän lääkärin välille, kun lääkäri yrittää saada Prinsessan lobotomialeikkaukseen. Jo koko hyvä lääkäri - paha lääkäri -asetelma on aivan keinotekoinen, ja lisäksi tapa jolla tämä tilanne lopulta ratkeaa (Prinsessan ollessa jo valmiina leikkaukseen) on täysin idioottimainen. Elokuvallisesti ymmärrettävä poikkeama kirjasta ja totuudesta on yhdistellä eri kommelluksia tapahtumaan samalla kertaa, joten tämä askel fiktioon ei häirinnyt. Krista Kososen esittämä "hovineito" toteuttikin roolinsa päähenkilön kumppanina sairaalassa ja matkalla sangen kelvollisesti, mutta käsikirjoituksen sivujuoni eli rakkauskertomus hovineidon ja Peter Franzénin "Koirankynnenleikkaaja II" -hahmon välillä oli täysin turha, irrallinen ja päättyi typerästi.
Franzénin hahmo ei ollut ainoa hukattu, vaan "hullujen kavalkadi" oli sitä lähestulkoon läpeensä. Sivuhenkilöistä lähinnä vain Pirkka-Pekka Petelius onnistui tekemään omasta hahmostaan inhimillisellä tavalla koomisen ja traagisen; loput olivat lähinnä keräämässä yleisöltä irtonauruja, mikä ei aiheen kannalta vastannut näkemystäni soveliaasta lähestymistavasta. Aihe olisi vaatinut myös syvällisempää hahmojen taustoihin menemistä: ottamatta lukuun päähenkilön äitisuhdetta potilaat jäivät pinnallisiksi.
Tuomioni on melko tyly: kaksi tähteä viidestä. Hankkikaa kirja ja lukekaa se mieluummin. Elokuva tarjoaa vain pari sellaista seikkaa, joilla se menee niteen edelle: PMMP:n Paula Vesala debytoi valkokankaalla ja näyttää varsin hyvältä ja uskottavaltakin hoitsuna. Lisäksi Kosonen vilauttelee useampaankin otteeseen paikkojaan, ja näin maallikon silmään elokuvassa oli panostettu toden teolla ainakin visuaalisten anakronismien torjumiseen, joten myös "hovineidon" karvoitus noudattaa uskottavaa sodanjälkeistä tyyliä.
Arvostelusi osoittaa elokuva-alan tuntemusta, olet kirjallisesti lahjakas, osaat poimia olennaiset asiat.. Miksi tuhlaat lahjasi tähän paskapalstaan sen sijaan, että kirjoittaisit elokuva-arvosteluja johonkin lehteen (printti ja/tai verkko)?
...spoilatakseni mahdollisimman vähän, mutta tositapahtumiin perustuvan elokuvan kohdalla joutuu väkisinkin paljastamaan jotakin, jos haluaa käsitellä fiktiivisen esityksen poikkeamia siitä. (Lisäksi jotenkin kuvittelen, että kun elokuva tehdään todellisesta henkilöstä, ihmiset ikään kuin tietävät hänen vaiheensa jo etukäteen, eikä ainakaan niitä siten voi spoilata. Todelliselle Prinsessalle ei koskaan tehty eikä kirjan mukaan ilmeisesti harkittukaan lobotomiaa, aivan kuten tulevassa Mannerheim-elokuvassa ei mikään spoileri ole, ettei päähenkilö kaadu kansalaissodassa.)
Mennään siis tähän kysymykseen, miksei kelpaa. Siihen riittääkin syitä. Koska tämä palsta on tämä palsta, on aloitettava ulkonäöllisillä syillä: aasialaiset naiset eivät vain sytytä lainkaan. Eikä auta, vaikka laittaisi silmät kiinni, sillä noiden kälkättävä ääni tuo mieleen lähinnä jonkin hanhensukuisen linnun. Seuraava johtuu yhteisen kielen puuttumisesta, mutta ainakaan minulle ei synny vaikutelmaa, että noilla olisi jokin persoonallisuus. Ja vaikka kynsin hampain olenkin vastustanut feminismiä, ajatus tahdottomasta ja persoonattomasta itsensä kaunistamiseen vapaa-aikansa käyttävästä kotiorjasta ei silti tunnu mitenkään kutsuvalta vaihtoehdolta. Ai niin, lisäksi tyttö on vielä alaikäinenkin. Eikä "uusperheen" lapsien liene muutenkaan järkevää pariutua keskenään.
Tärkeimpänä syynä - vaikka em. syitä ei olisikaan - on kuitenkin, etten periaatteesta miellytä isääni sentään tässä asiassa, vaikka muuten lähes koko elämäni olenkin hänen mukaansa joutunut muovaamaan. Teeskentelen lojaalisuutta (tietäisipä ukko, että jos pystyisin tappamaan hänet tavalla, joka näyttäisi sataprosenttisen varmasti onnettomuudelta, en epäröisi hetkeäkään) mutta vain tiettyyn pisteeseen asti; kun kyse on vapaa-ajastani ja siitä, keiden kanssa sen haluan viettää, sen päätöksen sentään tahdon tehdä itse. Muistaakseni jopa orjilla oli tällainen oikeus.