Siis mä olen aivan sekaisin. Mun elämä on ollut 14 vuotiaasta asti pelkkää vuoristorataa. Hyviä kuukausia ei ole montaa, nyt olen siis 20. Luulen, että olen ollut masentunut tuosta asti.
Anteeksi, tämä tulee todennäköisesti olemaan sekava kirjoitus.
Olen ollut aina todella kiltti ihminen. Olen siis nainen. Olen kerran jättänyt. Aina minut on jätetty, ihan yhtäkkiä, vedetty matto alta, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Olenko liian kiltti? Elämäni rakkaus käytti minua törkeästi hyväkseen, ja minä raukka roikuin hänessä vuosikaudet. Olin heikko. Tämä loppui, ja rakastuin uudelleen. Hetken tuntui, että hei, täähän oikeesti toimii. No, eipä toiminutkaan. Sama vanha tarina toistuu ja toistuu, yhä uudelleen ja uudelleen.
Nyt minusta on tullut kylmä, tuneeton, enkä välitä enää kenestäkään. Ainoa asia mitä miehiltä haluan, on seksiä. Aktin jälkeen suksikoon vaikka sudaniin, ei kiinnosta enää. Olen seurustellut viimeksi 2008, ja tämäkin mies oli mitä oli.
Nyt olen ihastunut - pitkästä aikaa. Toisin käyttäydyn kuin mikäkin idiootti. Tulen mustasukkaiseksi ihan mitättömistä asioista, tiuskin, ja humalassa muutun agressiiviseksi häntä kohtaan. Kadun kyllä heti tekojani tai sanojani, mutta... en ole pysytnyt kertomaan tälle miehelle, että välitän hänestä. En uskalla. Olen hyvin vainoharhainen. Epäilen kaikkia hänen sanojaan, mitä on tehnyt jne. Mies sanoo, että ei ole koskaan tavannut yhtä "kovaa" naista kuin minä, ja minä siinä yritin selittää, että olen oikeasti ihan mukava ja kiva.
Olen miettinyt usein, pitäisikö minun mennä terapiaan. En jaksa elää enää näin- epäillen kaikkia ja kaikkea. Olen ajatellut usein, että vietän koko loppuelämäni yksin, koska kukaan ei kestä minua. Vaikka minä olen yrittänyt jokaiselle poikaystävälleni olla mahdollisimman hyvä. Mitä helvettiä mun pitäisi sitten tehdä? Alkaa ilkeäksi, vittumaiseksi..? sitä taidan ollakkin jo...
Anteeksi, tämä tulee todennäköisesti olemaan sekava kirjoitus.
Olen ollut aina todella kiltti ihminen. Olen siis nainen. Olen kerran jättänyt. Aina minut on jätetty, ihan yhtäkkiä, vedetty matto alta, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Olenko liian kiltti? Elämäni rakkaus käytti minua törkeästi hyväkseen, ja minä raukka roikuin hänessä vuosikaudet. Olin heikko. Tämä loppui, ja rakastuin uudelleen. Hetken tuntui, että hei, täähän oikeesti toimii. No, eipä toiminutkaan. Sama vanha tarina toistuu ja toistuu, yhä uudelleen ja uudelleen.
Nyt minusta on tullut kylmä, tuneeton, enkä välitä enää kenestäkään. Ainoa asia mitä miehiltä haluan, on seksiä. Aktin jälkeen suksikoon vaikka sudaniin, ei kiinnosta enää. Olen seurustellut viimeksi 2008, ja tämäkin mies oli mitä oli.
Nyt olen ihastunut - pitkästä aikaa. Toisin käyttäydyn kuin mikäkin idiootti. Tulen mustasukkaiseksi ihan mitättömistä asioista, tiuskin, ja humalassa muutun agressiiviseksi häntä kohtaan. Kadun kyllä heti tekojani tai sanojani, mutta... en ole pysytnyt kertomaan tälle miehelle, että välitän hänestä. En uskalla. Olen hyvin vainoharhainen. Epäilen kaikkia hänen sanojaan, mitä on tehnyt jne. Mies sanoo, että ei ole koskaan tavannut yhtä "kovaa" naista kuin minä, ja minä siinä yritin selittää, että olen oikeasti ihan mukava ja kiva.
Olen miettinyt usein, pitäisikö minun mennä terapiaan. En jaksa elää enää näin- epäillen kaikkia ja kaikkea. Olen ajatellut usein, että vietän koko loppuelämäni yksin, koska kukaan ei kestä minua. Vaikka minä olen yrittänyt jokaiselle poikaystävälleni olla mahdollisimman hyvä. Mitä helvettiä mun pitäisi sitten tehdä? Alkaa ilkeäksi, vittumaiseksi..? sitä taidan ollakkin jo...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Terapia vois tehdä sulle hyvää. Suosittelen.
Surullista, itsekin olen samanlainen, mies tosin. Käyn skeematerapiassa, koska mun elämä on ollu ihan samaa paskaa ja mua on kans naisten taholta käytetty usein hyväksi. Olen myös itse käyttänyt naisia hyväkseni. Rakastuin tulisesti, luulin että se nainen välitti myös minusta, mutta höpö höpö, tarvi vain "terapeuttia" tai "isähahmoa" ja pelleili tunteillani.
Tunne-elämä on muutenkin sekasotkua, ja samat kaavat toistuvat ihmissuhteissa uudelleen ja uudelleen, kuten sinullekin ilmeisesti on käynyt. Muuta en voi tarjota kuin empatiaa. Voimia, ja hakeudu terapiaan. Siinä ei ole mitään väärää että myöntää avoimesti itselleen olevansa heikko ja voimaton. Vaikutat tekstisi perusteella ihmiseltä, jolla on äärimmäisen kultainen sydän. Niitä ihmisiä tämä maailma tarvitsee!