Osaisiko kukaan antaa vinkkejä että mitä pitäisi tehdä tilanteessa jossa kumppani on välinpitämätön kaikesta, oma lapsensa (2v) ja puolisonsa mukaan lukien? Olen itse nyt siinä tilanteessa että tuntuu että ihan sama mitä sanon kumppanilleni, hän ei välitä eikä jaksa murehtia sitäkään etten minä ehkä kohta enää jaksa. Lapsensa kanssa on kuulemma kiva olla riippuen tilanteesta eli mitä lapsi tekee, ei siis ollenkaan aina. Ei ole huolissaan siitä että kariutuuko suhteemme lopullisesti tämän takia, ei "ole varma olisiko masentunut" eikä siksi ole menossa lääkäriin. Harhailee asiasta ja tapahtumasta toiseen eikä välitä ollenkaan seurauksista. Kaikki jää minun hoidettavaksi, 2-vuotiaan hoito tietysti ja kaikki muukin. Jos sanoisin että haluan erota ja parempi ettet nää lastasi enää, hän hyväksyisi varmasti senkin. Sen tekisinkin ellei lapsemme ikävöisi isäänsä niin kovasti, koska hän ei hoida sitten lastaan juuri lainkaan ellen minä ole pyörittämässä arkea. Heidän yhteydenpitonsa jäisi sitten minun järjestettäväksi joka tapauksessa.
Olen loppu itse, olen huolissani itsestäni ja kumppanistani. Ja lapsestamme. En tiedä mitä tapahtuu sitten kun omat voimani loppuvat eikä niitä ole enää paljoakaan jäljellä. En haluaisi viedä lapseltani isäänsä ja itsekin toki kumppaniani rakastan, mutten jaksa olla yksin kaikkien kannattelija
Olen loppu itse, olen huolissani itsestäni ja kumppanistani. Ja lapsestamme. En tiedä mitä tapahtuu sitten kun omat voimani loppuvat eikä niitä ole enää paljoakaan jäljellä. En haluaisi viedä lapseltani isäänsä ja itsekin toki kumppaniani rakastan, mutten jaksa olla yksin kaikkien kannattelija
Vastaukset 3
Vanhimmat
Niinpä, et voikaan kannatella kaikkia. Jos jatkat niin, uuvut ja/tai sairastut ja ketä se hyödyttää.
Et ole kaikkivoipa, älä edes yritä: "heidän yhteydenpitonsa jäisi sitten minun järjestettäväksi joka tapauksessa". Eihän jäisi, ei se ole yksin sinun tehtävä. Jos miehesi ei saisi aikaiseksi järjestää yhteydenpitoa lapseen, häntä voisi auttaa joku muukin. Tai sitten yhteydenpidon katkeaminen motivoisi häntä toimimaan toisin, hakemaan itselleen apua JOS kyseessä masennus. Tai sitten yhteydenpito jäisi hetkeksi. Tai pidemmäksi aikaa. Mutta kaikki vaihtoehtoja tilanteessa sille että sinä järjestät kaiken, uuvut ja lapsesi on vielä suuremmassa pulassa.
Minäkin olen "sairastunut" joskus vahvuuteen. Kuvittelin että maailma romahtaa jos minä lakkaan järjestämästä asioita. Opettelen vähitellen päästämään irti ja luottamaan että muutkin hoitavat velvollisuutensa. Tai jos eivät hoida, sitten asiat on tarkoitettu menemään niin. Mutta minä en voi silotella kaikkia kuprua elämästä, en edes omastani, saati läheisten.
Et voi elää kenenkään toisen puolesta. Olet nyt vastuussa ensisijaisesti lapsestasi, ja jos isä noin huonosti voi, on sitäkin tärkeämpää että lapsen äiti voi edes jotenkin.
Jos noin vaikeaa on, ja miehen noin vaikeata kasvaa isyyteen ja vastuuseen, ja olet itse noin väsynyt, olisiko parasta, että teet vain ratkaisun olla yksinhuoltaja. Jos mies (toivottavasti kun) pystyy sitten olemaan isä, asia jää hänen kontolleen. Joudut tukemaan ja muistuttamaan, mutta loputtomiin et tietysti voi sitäkään tehdä. Jos lapsen isä jättäytyy lapsen elämästä pois, on se äärettömän surullinen asia, mutta sinun voimiesi ulottumattomissa. Joudut/pystyt järjestämään elämäsi yksinhuoltajana, hankkimaan tukiverkostot: ystävät, sukulaiset, miehen ne omaiset jotka (toivottavasti) haluavat olla lapsen elämässä mukana. Organisoit asiat niin että oma arkesi ja lapsen arki ja jaksaminen on turvattu.
Älä mieti sitä olisiko jonkun muun kanssa parempi. Mieti onko yksin parempi kuin huonossa suhteessa. Hoida äitiys hyvin, isyyteen et äitinä kuule pysty. Voimia sinulle!!!
Kiitos teille vastauksista! Välillä on synkempää, välillä valoisampaa. En siis tiedä onko lapseni isä masentunut mutta synkkinä hetkinä tuntuu siltä. Välillä taas tuntuu että liioittelen asiaa. Mutta mieliala hänellä tuntuu joka tapauksessa heilahtelevan äärilaidasta toiseen ja minä menen tahtomattanikin mukana.
Taustasta sen verran että hän on kerran jo lähtenyt ja olen elänyt kaksin lapsen kanssa ja silloin hänen yhteydenpitonsa lapseen jäi kyllä minun kontolleni. Eli uskon että niin kävisi nytkin jos lähtisin. Enkä osaa ajatella että se olisi ihan samantekevää enkä niinkään että se olisi se mitä mies haluaa koska hän tuntuu kuvittelevan että kun poika on isompi niin he ovat sitten enemmän yhdessä. Ehkä niin, ehkä ei, riippuu pojan omasta tahdosta myöhemmin mutta joka tapauksessa isättömänä eläminen vaikuttaa hänen elämäänsä. Nyt mies on siis palannut muttei mielestäni silti ole "parantunut", yrittää kyllä mutta välillä on todella välinpitämätön.
Miehellä on hyvin vähän sukulaisia ja nekään eivät ole missään vaiheessa pitäneet yhteyttä lapseen. Nekin kontaktit ovat jääneet täysin minun järjestettäväksi. Ystäviä minulla on ja omia sukulaisia mutta pakko sanoa että kyllä yksin lapsen kanssa on aika rankkaa ja yksinäistä vaikka kuinka olisi "tukiverkkoa". Ei se ole ikinä sama kuin perheenä eläminen. Hoidan äitiyden niin hyvin kuin pystyn mutta isyyteen en todella pysty, siksi mielestäni on parempi sekin että isä on poikansa kanssa välillä kuin ei ollenkaan, vaikka se onkin minulle raskasta. Mielestäni tässä tilanteessa on mahdotonta se että äitinä ajattelisin vain omaa etuani.