Taustaksi seuraavalle: Olen nainen ja tullut ikään, jossa osalla ystäviä on jo kouluikäisiä lapsia, osa alkaa vasta perheellistyä, osa on vielä sinkkuina ja haku päällä, osa sinkuiksi vakiintuneita ja sellaisina pysyä aikovia.
Olen alkanut miettimään, onko sinkku sinkun paras ystävä? Tuntuu, ettei perheellistyneellä ihmisellä ole aikaa ystävyydelle ja tavallaan se on tietenkin ymmärrettävää. Apua ja tukea, kiireettömiä keskusteluhetkiä... voiko niitä jakaa muiden, kuin toisten sinkkujen kanssa? Jos perheelliseltä pyytää apua, tuntee olevansa toiselle vaivaksi... sinkkujen kesken auttaminen ei ole häiriö toisen perhe-elämään, vaan olennainen osa elämää. Toinen auttaa minua=> vastalahjaksi minä kutsun hänet luokseni esim. syömään, nautimme kiireettömästi yhdessäolosta ja ystävyydestä. Perheellinen taas ryntää suorittamaan seuraavaa tehtävää, kokkaamaan lapsille, viemään näitä harrastuksiin ym. Ja kyllä, olen tarjoutunut myös avuksi, sanonut että ottakaapa vanhemmat hetki aikaa itsellenne ja toisillenne ja tuokaa lapset minulle hoitoon... mutta tarjousta ei oteta vastaan, halutaan pärjätä oman perheen kesken.
Entä miten pitäisi suhtautua entiseen ystävään, joka lasten jo hieman kasvettua (tai avioeron tultua) alkaa taas haikailla ystävyytesi perään? Itse olet jo kokenut menettäneesi tuon ystävän, surrut siihen liittyvän surun ja löytänyt uusia ystäviä. Sitten tuo ihminen tulee luoksesi ja luulee ystävyyden olevan samassa jamassa kuin se oli ennen kuin hänen omat kiirevuotensa alkoivat... luulee, että kerran vuodessa lähetetty joulukortti (tiedättehän sellainen, jossa on valokuva perheestä) on ylläpitänyt ystävyyttä. Pitäisikö sellainen ihminen ottaa uudelleen elämäänsä vai sanoa, että kuules, vesi on jo moneen kertaan virrannut tässä joessa ja minun elämässäni sinä olet jo menneen talven lumia?
Olen alkanut miettimään, onko sinkku sinkun paras ystävä? Tuntuu, ettei perheellistyneellä ihmisellä ole aikaa ystävyydelle ja tavallaan se on tietenkin ymmärrettävää. Apua ja tukea, kiireettömiä keskusteluhetkiä... voiko niitä jakaa muiden, kuin toisten sinkkujen kanssa? Jos perheelliseltä pyytää apua, tuntee olevansa toiselle vaivaksi... sinkkujen kesken auttaminen ei ole häiriö toisen perhe-elämään, vaan olennainen osa elämää. Toinen auttaa minua=> vastalahjaksi minä kutsun hänet luokseni esim. syömään, nautimme kiireettömästi yhdessäolosta ja ystävyydestä. Perheellinen taas ryntää suorittamaan seuraavaa tehtävää, kokkaamaan lapsille, viemään näitä harrastuksiin ym. Ja kyllä, olen tarjoutunut myös avuksi, sanonut että ottakaapa vanhemmat hetki aikaa itsellenne ja toisillenne ja tuokaa lapset minulle hoitoon... mutta tarjousta ei oteta vastaan, halutaan pärjätä oman perheen kesken.
Entä miten pitäisi suhtautua entiseen ystävään, joka lasten jo hieman kasvettua (tai avioeron tultua) alkaa taas haikailla ystävyytesi perään? Itse olet jo kokenut menettäneesi tuon ystävän, surrut siihen liittyvän surun ja löytänyt uusia ystäviä. Sitten tuo ihminen tulee luoksesi ja luulee ystävyyden olevan samassa jamassa kuin se oli ennen kuin hänen omat kiirevuotensa alkoivat... luulee, että kerran vuodessa lähetetty joulukortti (tiedättehän sellainen, jossa on valokuva perheestä) on ylläpitänyt ystävyyttä. Pitäisikö sellainen ihminen ottaa uudelleen elämäänsä vai sanoa, että kuules, vesi on jo moneen kertaan virrannut tässä joessa ja minun elämässäni sinä olet jo menneen talven lumia?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tarviiko olla noin laskelmoiva, ennakoiva ja analyyttinen? Mitä siitä on hyötyä? Eikö voi vaan antaa asioiden tapahtua, ystävien tulla ja taas lähteä elämästä siten kuin se normaalilla painolla tapahtuu? Eikö voi vaan ottaa hetkestä kiinni ja elää sen ilman mitään ennakkoasennetta ja valmiiks mietittyjä hylkäämis- tai tervetulopuheita? Voisko ajatella, että ystävyys on ehdotonta eikä ehdollista? Voisko ajatella, että ne omat tarpeet on joskus liiankin korostuneita? Että se oma asenne on jotenkin väärä? Että ne omat selitykset joita itselleen jatkuvasti sepittää on jo sinällään syy ihmetellä omia tapoja ja käytäntöjä? Ja eikö voi vaan olla ilonen siitä että ne ystäviksi kutsumansa ihmiset ovat ylipäätään yhä elossa ja siten käytettävissä, koska voihan olla ettei niitä ole enää olemassakaan huomenna tai ens vuonna tai sillon kun mulle sopis?
Täytyy heti sanoa, nimim. "lisää kysymyksiä", etten löydä kysymystesi ja omieni välillä juurikaan mitään kosketuspintaa. Eli en ymmärrä kysymystesi yhteyttä itse esittämiini. Vika on tietenkin rajallisessa ymmärryksessäni, asenteeni vääryydessä, omissa selityksissäni... ja huoh.
Ehdoton ystävyys ja ehdoton rakkaus ovat luksusta, johon on varaa niillä, jotka joskus elämässään ovat vastaanottaneet itse paljon ehdotonta rakkautta. Eli se siitä ehdottomuudesta. Ja havaintojenin mukaan ne, jotka sitä toisilta vaativat kovimpaan ääneen, ovat kaikkein kykenemättömimpiä sitä antamaan. Minä en väitä kykeneväni antamaan ystävyyttä tai rakkautta ehdoitta. En ainakaan tässä elämäni vaiheeessa.
Se mitä ystävyyssuhteiltani odotan, on vastavuoroisuus. Ystävyys ei ole minulle vain hetkeen kiinnittyvää kiva-kivaa, vaan koen, että ystävien auttaminen on myös minun velvollisuuteni.
Peräänkuulutan siis molemminpuolista sitoutumista ystävyyteen. Ja siihen liittyen pohdin, voiko perheellinen ihminen, jolla on paljon muita velvoitteita, sitoutua ystävyyteen samoin, kuin sinkku.
ja sellaiseen ei perheellinen pysty eikä halua. Kuulostat kovin omistushaluiselta, ehkäpä siksi olet sinkkukin.
Olen miettinyt täsmälleen samoja asioita. Olen pohtinut tuota joulukortin merkitystä, mutta kai jotkut vain haluavat lähetellä joulukortteja mahdollisimman monelle. Voi sitten kertoa töissä että lähetinpä 50 joulukorttia. Jätetään sitten kertomatta että 40 oli sellaisille ihmisille joiden elämästä ei tiedä mitään.
En oikeasti usko että perheellisten kanssa kannattaa ystävyyttä rakentaa, ei ainakaan samalla tavalla kuin sinkun. Perheellisille (naisille) on niin kovin tärkeää tohottaa siitä kuinka tarvittuja he kotona ovat. Olen joutunut erikseen sanomaankin että lopetetaan sitten näkemiset kokonaan että saat olla rauhassa kotona lastesi kanssa. Ja tuostakin sitten suututaan, eikä pysähdytä miettimään jutun pointtia. Pitäisikö siinä oikeasti selittää kuin pienelle lapselle kuinka surkean vähän muutenkaan nähdään, kuinka viimeksi puhutut asiat eivät ole olleet ajankohtaisia enää kuukausiin ja kuinka omia asioita ei viitsi edes enää puhua jollekin touhutädille.
Paha vain, että sinkutkin tuppaavat perheellistymään...
Olen sinkku ja paras ystäväni on perheellinen, joten en allekirjota ainakaan niin yksinkertaista ajatusta, ettäkö vain sinkku olisi sinkun paras ystävä. Mielestäni sellaiseen ajatukseen päädyttäessä ei tiedetä mitä kaikkea ystävyys voi tarjota. Omassa kokemuksessani ystävyys on paljon laajempi juttu kuin uskollinen vastavuoroisuus tai ymmärtäminen ja ehtiminen koska eletään samassa elämäntilanteessa.
Meillä on silläkin tavalla ehdoton ystävyys, että me voimme ottaa yhteyttä toisiimme koska vaan ja miksi vaan. Perustuu siihen, ettemme me yleensä puhu ns.arkipäivän hölötyksiä. Niitä varten meillä on erinäisiä kavereita joita näemme (joskus pakostakin) päivittäin. Tietysti saatamme aloittaa puhumalla sitä sun tätä puhelimessa ja tavatessamme, mutta pääpaino on aina siinä ettei tarvitse ns. aloittaa kaikkea alusta, vaikka viimeisestä puhelusta/tapaamisesta olisi aikaa kuukausia, voimme sukeltaa heti syvemmälle ja puhua asioista joita emme muille usko tai aiheista joista saamme muut tuttumme vain provpsoitumaan tai kummastumaan jne.
Ystävälläni on usein lapsikin mukanaan niillä tapaamisilla eikä se häiritse aikuisten puhetta tai lapsen viihtymistä. Sehän riippuu täysin siitä miten asiat järjestetään.
Emmekä me usko toisillemme kaikkia asioitamme. Sekin tuntuu hyvältä. Saa itse valita mitä ja millon kertoo ja kenelle vai pohtiiko asiaa ensin yksin. Sen sijaan me kyseenalaistamme monesti toistemme ajatukset, kinaammekin ja nauramme toisillemme – ei ilkeinä vaan rohkeina. Ikäeroakin meillä on, joka tekee ystävyydestä syvällisemmän ja monipuolisemman kuin mitä se olis jos olisimme samanikäisiä.
Kutsun tätä älylliseksi ystävyydeksi, jossa ei haeta vain ymmärtäjää ja kuuntelijaa tai tukea omille tunteille. Haemme toisistamme ensisijaisesti erilaista näkökulmaa, kyseenalaistajaa/haastajaa ajatuksillemme ja asenteillemme jne. Keskustemme aina rakentavassa hengessä ja parannamme joskus maailmaakin, muttemme välttämättä yhteisymmärryksessä. Haasteellista ja erittäin palkitsevaa, ja osaltaan myös auttanut molempia selviytymään niin surusta kuin elämän karikoistakin.
Itse asiassa, älyllisyys ja ehtiminen kumpuavat minusta usein samasta lähteestä - kiireettömyydestä. Mutta havaintojeni mukaan perheen kasvaessa naisen elämä muuttuu usein vähemmän älylliseksi.
Ja huom! en kirjoita tätämollatakseni perheellistyneitä ystäviäni, vaan olen myös huolestunut itseni vuoksi... jos perheellistyn, käykö minullekin niin? Toivon todella, että perheen, ystävyyden, älyllisyyden ja kiireettömyyden yhdistäminen on mahdollinen asia!
Mielestäni nämä ovat aina tapauskohtaisia tilanteita. Paljon vaikuttaa myös se kuinka "perhekeskeisiä" ystävät ovat perheellistyttyään. Toiset haluavat viettää kaiken aikansa perheen kanssa, toiset taas ovat hyvinkin tarkkoja siitä että heillä on edelleen omaa, perheen ulkopuolista aikaa. Suurin osa on varmaan jossain siinä välimaastossa. Sekin vaikuttaa, kuinka paljon lastenhoitoapua on saatavilla. Toisilla esim. isovanhemmat hoitavat todella paljon lapsenlapsia, toisilla taas asuvat eri kaupungissa.
Itselläni ei ole lapsia, mutta osa ystävistäni on perheellistyneitä. Yhtä lukuunottamatta yhteydenpito on muuttunut hyvin vähän äiti-kavereiden kanssa. Välillä tavataan niin että lapset ovat mukana (lähinnä niin että minä menen heille kylään tai menemme jonnekin "lastenpaikkaan"), silloin leikitään lasten kanssa, kahvitellaan ja puhutaan vähän pinnallisemmin molempien elämästä. Välillä sitten tavataan kahdestaan tai naisporukalla. Käydään kahvilla, syömässä, ostoksilla, elokuvissa, jumpissakin voi käydä. Baarissa käynti on satunnaista. Ystävät ovat suoraan sanoneet, että eivät edes halua puhua lapsista kun ovat "vapaalla". Muistan kuitenkin ajankohtaiset asiat lastenkin elämästä ja yleensä kysyn heidän kuulumiset ja kyllä kaverit ne sitten kertovat. Pääasiassa jutellaan kuitenkin samanlaisista asioista kuin ennnekin.
Mielestäni aloittaja sinun ei tarvitse pitää enää yhteyttä vanhaan ystävään jos et halua. Jos sinulla on ylimääräistä aikaa ja ennen kaikkea kiinnostusta, voithan tavata vanhaa ystävää ja kokeilla löytyisikö yhteinen sävel uudestaan. Mutta jos tuntuu siltä että kiinnostusta ei löydy enää näille ihmisille, niin ei sinun tarvitse pitää yhteyttä heihin enää. Tiedät itse parhaiten. :o) Eivät he voi olettaa että yhtäkkiä pitkän tauon jälkeen järjestäisit heille aikaa elämästäsi.
että työn, työmatkojen, tarhaan viennin- ja haun, ruokaostoksilla käynnin ja ruoan laiton jälkeen on sellaista asiaa kuin kiireettömyys. Älyllisenä ihmisenä ymmärtänet sen?
"... työn, työmatkojen, tarhaan viennin- ja haun, ruokaostoksilla käynnin ja ruoan laiton jälkeen on sellaista asiaa kuin kiireettömyys. Älyllisenä ihmisenä ymmärtänet sen?"
Tuossa listassa ainoastaan tarhaviennit ja haut ovat sellaisia, joita lapsettomat eivät tee. Eli aikuisen elämässä ei ole ikinä kiiretöntä? Vai halusitko esittää että vanhemmilla ei voi koskaan olla aikaa, toisin kuin lapsettomilla, joilla aikaa on määrättömästi. Hehän eivät toki siivoa, laita ruokaa, käy töissä, kaupassa yms. normaalielämän askareita. Älyllisenä ihmisenä varmasti ymmärrät, mitä tarkoitan.
Ystävyyssuhteet hiipuu kun lapsia alkaa tulemaan. Lapselliset pariskunnat alkavat viettää aikaa kaltaistensa kanssa, kun kukaan muu ei todennäköisesti jaksa heidän elämänsä pyörimistä vain jälkikasvun ympärillä.
Olen itse lapseton, avoliitossa ja huomasin juuri, etten enää soita siskolleni, joka oli vasta pari vuotta sitten paras ystäväni. Nyt, aina kun soitan, hän keskeyttää sen seitsemän kertaa höpötelläkseen lastensa kanssa??, eli edes tuolloin ei keskity muuhun.
Lisäksi tuo ajatteleva ja yhteiskunnllisesti vastuunsa tunteva nainen on muuttunut täysin välinpitämättömäksi muuta kuin lapsiaan kohtaan. Ylistämiään kestovaippoja ei ottanut käyttöön kun valmisvaipat olikin helpompia hänelle. Jätevuorten kasvu ei enää haittaa, onhan tehnyt itsekkäästi lapset korjaaman sen. Ei ota kantaa enää muuhun kuin kotiansa koskeviin asioihin. Aivan kun muutama aivosolu olisi imuroituna pois. Keskustelu hänen kanssaan ei ole enää värikästä ja säkenöiviä ajatuksia täynnä, vaan yhtä pullamössöä ja turhaa lätinää. Olenkin jo asennoitunut, että nähdään sitten 16 vuoden kuluttua, jos enää edes tunnemme toisiamme.
Lapsellisissa ihmisissä erottaa myös yhden erityispiirteen mitä sinkuissa harvemmin on. Heillä on aina sinulle joku tehtävä, tai pyyntö. Milloin se koskee lasten hoitoa tai siivousta tai muuta mikä auttaa heitä arjessaan. Ja kun tämä toistuu joka tapaamiskerta ei enää kiinnosta tämänkään vuoksi ottaa yhteyttä. Ystävyys kun muuttuu palvelussuhteeksi.
Mikä ihme siinä muuten on, että ihminen joka on elänyt suht normaalisti siihen mennessä kunnes alkaa tehdä lapsia, saa kuin pistoksen alkaa lähetellä kortteja. Pupu tonttulakki päässä -joulukortteja, tiput tanssii piirissä -Pääsiäiskortteja. Ja mikä pahinta näitä koko perhe tonttulakki päässä -kortteja. Huh! Hyvällä maulla varustelluista ihmisistä kuoriutuu piirroshahmoja, jotka haluaa piirroshahmoja myös housuihinsa ja paitoihinsa. YAK!
Miehensä ei ole koskaan laittanut ainuttakaan korttia, mutta nyt allekirjoittelee samoja pupukortteja vaimonsa painostuksesta.
No, hyviä nauruja saa ainakin aikaiseksi. Meillä on lisäksi veto päällä joka joulu, että kuinka monta sanaa käly on saanut veljeni kirjoittamaan.... :)
tiedosta, etteivät sinkut halua turhanpäiväisiä tervehdyskortteja. Voinkin sitten ilman huonoa omaatuntoa jättää kaikkien sinkkukaverien joulukortit lähettämättä. Lasten iloksi voimme sitten yhdessä askarrella kortteja niille, jotka ymmärtävät niiden oikean merkityksen.
Turha kostaa kai yhden huomiota kaikille. Etenkin kun en edes ole sinkku. Askartelu on ihan kivaa, mutta huvittaa tuo pupustelu mikä tulee lasten mukana. Yhtäkkiä muistetaan kaikki nimipäivät, pääsiäinen, joulu jne...
En tiedä johtuuko se vaan siitä, että elämässä ei enää tapahdu mitään ja on liikaa aikaa? Niin sitä yrittää keksiä koko ajan jotain juhlan aihetta arkielämäänsä? Kyllähän sen tietty ymmärtääkin. Mutta hyvä ymmärtää myös se, että se kenelle elämä on normaalia tuo korttimania voi näyttää hiukan kornilta.
Mutta toki, kukin tyylillään :) Mukavia askarteluhetkiä sinne!
sillä perheen myötä kenelläkään ei ole enää liikaa aikaa. Ihan ne samat tekemiset kuuluvat myös perheellisen kuin perheettömän elämään. Ihan samat firmojen pirskeet, ihan samat matkustelut, ihan sama työnteko ja niin edelleen. Siinä kaiken muun ohella lasten kanssa on kiva askarrella kortteja YSTÄVILLE, antaa lapsille opetus siitä, että näitä ihmisiä me muistamme, nämä ihmiset ovat ystäviämme. Lapset saavat päättää, mitä kenellekin askartelemme. Tietysti sen jälkeen, kun joku on hiki päässä töiden jälkeen metsästänyt tarpeet kortteihin. Mutta toki, kukin tyylillään - ilmoitathan kaikille ettei sinulle tarvitse turhanpäiväisiä kortteja lasten askarrella, niin selviämme vähemmällä muistamisella.
Ymmärrän täysin tämän aloitustekstin. Itse olen sinkkumies ja ne jotiden kanssa parhaiten pystyy kommunikoimaan ovat myös sinkkuja. Pariskunnat ja perheelliset ystävät ovat aina liian kiireellisiä. Huono puoli vain on että sellaisia sinkkuystäviä on aika vähän. Itse olen kyllä valmis antamaan aikaani mutta eipä ole ketään jolle aikani kelpaisi. Koitetaan siis pärjätä vain.