Olen tuntenut nykyisen ystäväni viitisen vuotta ja noin pari vuotta sitten hänestä tuli minulle erittäin läheinen. Aiemmin minusta tuntui että ystävyytemme oli vastavuoroista; pidimme yhteyttä ja vaihdoimme kuulumisia puolin ja toisin ja olen kertonut hänelle vuosien mittaan myös suruistani mikäli niitä on ilmennyt.
Kuvittelin että myös ystäväni uskoutuisi minulle huolineen mikäli niitä ilmaantuisi. No, kuukausi sitten sain yllättäen tietää ystävältäni, että hän on eronnut viisivuotisesta seurustelusuhteestaan. Ystäväni ei milloinkaan puhunut eroaikeistaan minulle, vaikka ne olivat kyteneet hänen päässään jo monia kuukausia.
Olin/olen erittäin pahoillani ja loukkaantunut, että hän ei ollut uskoutunut minulle tällaisessa asiassa, on varmasti ollut tuskaista painia yksin asian kanssa pitkän aikaa. Olen luotettava ihminen enkä koskaan kerro asioita eteenpäin. Voiko tätä enää edes kutsua ystävyyssuhteeksi, kun toinen ei halua avautua tällaisista asioista? itse hän kuitenkin aina kannustaa minua puhumaan, mikäli on murheita ja niin teenkin. en vain enää tahdo jaksaa olla se "antava" osapuoli.
Kuvittelin että myös ystäväni uskoutuisi minulle huolineen mikäli niitä ilmaantuisi. No, kuukausi sitten sain yllättäen tietää ystävältäni, että hän on eronnut viisivuotisesta seurustelusuhteestaan. Ystäväni ei milloinkaan puhunut eroaikeistaan minulle, vaikka ne olivat kyteneet hänen päässään jo monia kuukausia.
Olin/olen erittäin pahoillani ja loukkaantunut, että hän ei ollut uskoutunut minulle tällaisessa asiassa, on varmasti ollut tuskaista painia yksin asian kanssa pitkän aikaa. Olen luotettava ihminen enkä koskaan kerro asioita eteenpäin. Voiko tätä enää edes kutsua ystävyyssuhteeksi, kun toinen ei halua avautua tällaisista asioista? itse hän kuitenkin aina kannustaa minua puhumaan, mikäli on murheita ja niin teenkin. en vain enää tahdo jaksaa olla se "antava" osapuoli.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Sulla on se ajatus että ystävyys on ehdollista. Kun mää kerron sulle niin sun pitää kans kertoo mulle samalla tavalla avoimesti ja kaikki.
Loukkaannut jos sun ehtojasi ei täytetä.
Ilmeisesti se sun ystäväsi ei ajattele samoin. Eikä hän ole ehkä tottunut puhumaan omista ongelmistaan, kenteis kenellekää – puhumattakaan, että sen puhumisen pitäis tapahtua jotenkin vastavuoroisesti ja itsestäänselvästi, muiden tunteita ajatellen.
Ehkä hän on vasta opettelemassa sen "jakamisen taidon" ja avoimmuuden joka sulla jo on.
Ehkä hän on luonteeltaankin erilainen kuin sinä eikä tule ikinä olemaan yhtä avoin ja kaikesta uskoutuva kuin sinä olet hänelle.
Ei se silti tee hänestä sua huonompaa tai epäluotettavampaa ystävää. Se vaatii vaan sulta hieman tavallista enemmän kykyä sietää erilaisuutta.
En tunnista itseäni äsköisestä kuvauksesta, että olisin muka joku ehdoton törppö joka vaatii että molemmat kertoisivat yhtä paljon mieltä painavista asioista toiselle, vaan haluaisin itsekin välillä kuunnella toista ja yrittää antaa neuvoja ongelmatilanteissa. Siinä tulee itsellekin vähän luuserimainen olo jos aina ruoditaan omia ongelmia.
Mielestäni ystävyyden ei kuulu olla kuin joku psykologi-potilas -suhde, että ainoastaan toinen kertoo vastoinkäymisistään ja toinen kuuntelee ja neuvoo. Ystävyys tuskin voi siirtyä millonkaan syvällisemmälle tasolle jos toinen ei paljasta itsestään heikkouksia ja välillä pyydä apua.
"Äsköisessä kuvauksessa" en ole väittänytkään sun olevan "muka joku ehdoton törppö". Se oli sun oma tulkintasi mun kirjoituksestani ja mä olen todella pahoillani että sä luit mun tekstini mielentilassa joka aiheutti tuollaisen vastauksen.
Olen edelleen sitä mieltä, että sä ehdollistat ystävyyden.
Ja mun mielestä sellainen ei ole todellista ystävyyttä ensinkään, vaan tarvehakuista kaveruutta. On tarve kertoa omista asioista toiselle ja tarve saada "vastapalkkioksi" yhtä koskettava tarina. Tai muuten "tulee vähän luuserimainen olo" joka sen toisenkin pitäis kaiketi huomata ja siihen reagoida. Ja ei vain reagoida, vaan reagoida "oikein". Virheestä loukkaa ystävänsä tunteita.
Se että sulla on tarve kuulla sen ystäväsi kaikki salaisuudetkin ei siis tarkoita että hän on velvollinen ne sulle uskomaan. Ei ystävyys voi perustua niin rajoittavaan ajatteluun. Siinähän tasapäistetään ihmiset ja vaaditaan kenties mahdottomia toiselta joka ei (kuten jo kirjoitin) ole ehkä tottunut puhumaan kenellekään toiselle kipeistä yksityisasioistaan.
Ja se, että sä ajattelet, että sun ystävällä "on varmasti ollut tuskaista painia yksin asian kanssa pitkän aikaa" ei tarkoita että se on niin. Et sä voi tietää millaista hänellä on tai ei ole ollut koska hän ei ole siitä sulle kertonut, joten anna nyt vaan anteeksi se hänelle, ettei hän ole vastannut sun ehtoihisi ystävyydestä, ja ole ymmätäväinen erilaisuuden edessä.
Ja jotta sun ei tarvi enää puolustautua omalla asenteellasi, sanon, että ehkä tämän kokemuksen jälkeen, joka ystävälläsi nyt on sinusta ystävänä ja kuuntelijana, hänkin uskaltaa jo kertoa sulle myös epämiellyttävistä tunteistaan (esim. sen eron aiheuttamasta ahistuksesta jne jne.).
Eli ei se teidän ystävyys ole ollenkaan vielä ohi, päinvastoin, vasta nyt se oikeastaan alkaakin, kun te hyväksytte toisenne myös ikävien asioiden kuuntelijoina ja tukijoina.
Onhan olemassa ihmisiä jotka kuvittelee olevansa ystäviä mutteivät kestä kuunnella toisen ahistusta ensinkään...
Vaikka minä olen ulkopuolinen enkä lukenut kirjoitustasi siten, että olisit väittänyt aloittajaa "ehdottomaksi törpöksi", niin kyllä myös minulle välittyi viestistäsi negatiivinen vaikutelma... mielenkiintoista, että sellainen vaikutelma syntyy kirjoituksesta, jossa kritisoidaan toista kyvyttömyydestä olla ystävä ehdoitta...
varsin ehdollista lähimmäisenrakkautta se, sanoisin.
Ehkä meillä poikkeaa elämänkatsomukset ja mielipiteet ystävyydestä, mutta itse olen sitä mieltä edelleen, että jos haluaa saada niin on välillä myös pakko antaa. Itse saan toisesta "paremman otteen" ystävänä ja keskustelukumppanina mikäli minulle on edes joskus hänen taholtaan uskouduttu henkilökohtaisissa asioissa.
Entä jos en enää itse avautuisi hänelle mistään? ystävyys muuttuisi yleiseksi löpinäksi arkipäiväisistä asioista, sellaiseksi, jota voin yhtä hyvin käydä kenen puolitutun kanssa tahansa. Puolituttuja on varmasti jokaisella ihan riittävästi, mutta aitoja ystäviä ei koskaan voi olla liikaa.
Kärjistit myös asioita ja se varmasti onkin helppoa täällä palstoilla kun toista ei edes tunne. En todellakaan laske salaisuuksia joita olen hänelle kertonut ja odota että vastapalveluksena hän kertoo yhtä monta asiaa myös minulle. Haluan vain ystävyyssuhteen, jossa molemmat osapuolet tuntisivat voivansa uskoutua toiselle mieltä painavissa asioissa. Mielipideasioita, joista ei voi riidellä. Täytyy vain löytää ne ihmiset, jotka ajattelevat ystävyydestä samalla tavoin ja tiedän että heitä kyllä on.
Olen pahoillani, että tekstistäni meinaa jäädä nyt kokonaan huomaamatta se puoli, jota myöskin yritin tuoda esiin, että ystävyydessäkin on aina kyse kahdesta erilaisesta persoonasta. Ehkä sen sun ystäväsi oppimiseen tai muuttumiseen sun tarvitsemaksesi ystäväksi meneekin aikaa.
Eikö susta löydy tilaa ystävälle joka ei tee heti niin kuin sinä, vaan on esim. hitaampi tai arempi tai harkitsevampi jne.? Vain yhdenlaisetko ystävät kelpaavat? (kärjistetysti) Kerroit sun kokeneen että te olitte läheisiä, kunnes. Mihin se läheisyydentunne on nyt hävinnyt? Siihen, ettei hän "pakottanut" itseään heti sellaiseen vastavuoroiseen antamiseen jota sinä odotit kun aihe teidän kahden välisessä uskoutumisessa oli vaihteeksi negatiivinen?
Saako ystävä tehdä virheitä?
Mä yritän ymmärtää niitä mahdollisia (kun en tunne ihmistä) taustasyitä sun ystäväsi erilaiseen käyttäytymiseen, josta sinä kerroit loukkaantuneesi. Sinä kiinnität huomiosi selvästikin (loukkaantuneena) vain siihen ettei hän tehnyt niin kuin sinä odotit ystävän tekevän. Mutta voiko ystävyys kariutua sun mielestäsi tuollaiseen asiaan? Sä vihjaat jo kaiketi siihen kariutumiseenkin? "Voiko tätä enää edes kutsua ystävyyssuhteeksi...", "Täytyy vain löytää ne ihmiset...".
Kyllä mä ymmärrän tuon ehdottomuusajatuksen, että kun on uskonut ystävälle jotain syvällistä itsestään odottaa automaattisesti että ystävässäkin syntyy sama tarve. Mutta minusta on väärin asettaa se ehdoksi koko ystävyydelle. Siis se, että jos et kerro (tiettyyn aikaan mennessä) kipeistä omista kokemuksistasi mulle tai pyydä apua minulta, joka luulin olevani sun ystäväsi, niin mun täytyy miettiä luotanko mä suhun enää. (ja kyllä, rajusti, rajusti kärjistäen taas.)
Mun ehdotus on, että anna sille ystävällesi aikaa ja mahdollisuus kasvaa ja muuntua siinä sun vaikutuspiirissäsi. Jatka olemista ystävä sille vaikka se olikin hieman erilainen tarpeessaan uskoutua sulle vasta nyt siitä erostaan. Ei hän varmaankaan pidä tollasia asioita itsellään harkitusti (puhumattakaan ilkeyttään), hän on ehkä vaan arka paljastamaan itsestään niin kipeitä asioita. Ehkä hänellä on huonoja kokemuksia sellasesta tai ehkä häntä hävetti niin hirveesti tai... Ystävä ymmärtää sellaistakin erilaisuutta ja siinä se ehdottomuus piilee: sun ei tarvi olla samanlainen kuin mä, mä olen silti sun ystäväsi.
Ja anteeksi nuo sulut ja kärjistykset. Ei mun tarkoitus ole saada sua tuntemaan itsesi...miten se meni..."ehdottomaksi töpöksi", vaan päinvastoin, kääntää sun huomio itsestäsi ja loukatuista tunteistasi sinne tapahtumien taakse, mahdollisiin syihin joista seurasi se että sä loukkaannuit sun ystävällesi.
Ja anteeksi kun en kirjota niin pehmeesti ja empatialla ja rautalankaesimerkein kuten täällä kai pitäisi aina kirjoittaa – jottei loukkaa aloittajan fiiliksiä, saatikka muiden lukijoiden... (kärjistetysti ;)
mä en vaan halua itse puhua omista huolistani enkä tahdo itekkään niitä liikaa miettii!!! Mutta olen sitten aidosti kiinnostunut ystävien ongelmista...Itteeni ahdistaakin ajatus avautumisesta...jotain ympäripyöreetä saatan joskus korkeintaan kertoa. ihmiset on niin erilaisia
Olen itse henkilö, joka ei välitä puhua asioistaan. Syy: Kun olen huolistani joskus yrittänyt puhua, olen huomannut että ketään ei kiinnosta, vaihdetaan puheenaihetta tai aletaan puhua vaan päälle omista asioista. Joskus erittäin kipeille asioilleni on naurettu, niitä on vähätelty ja väheksytty, tai väitetty että kaikki on vain omaa syytäni ja siis syyllistetty minut ongelmistani. En siis luota ihmisiin ja mielestäni on parempi vaieta henk. koht asioistani.
Olen huomannut, että jokainen rakastaa puhua omista asioistaan ja kuuntelevista korvista on huutava pula. Siksi minun antamistani on tarjota kuunteleva korva muiden vuodatuksille. Omilla asioillani en viitsi muita vaivata.
Niin, ja unohtui mainita myös se, että joillakin ihmisillä on tapana käyttää kertomiasi asioita sinua vastaan. Esimerkiksi riidoissa tai ärsyyntyneenä niitä saatetaan käyttää aseina sinua vastaan tai paljastamiisi arkoihin paikkoihin isketään julmasti. "Sähän oot sellanen ja tällanen, itekin oot kertonu sitä ja tätä..."
Parempi olla varovainen siitä, mitä itsestään paljastaa. Kaikkea mitä kerrot, voidaan käyttää sinua vastaan. Kokemusta on tästäkin. Siinä yksi syy lisää, miksen mielelläni puhu henk. koht. asioistani muuta kuin suht ympäripyöreitä tai pikkuasioita.
sama täällä....
Ymmärrän ap:n pointin, mutta. Itse olen lopettanut yksityisasioideni kertomisen, koska ne ikävän usein kerrotaan tuoreina juoruina eteenpäin. Ja heitellään mukaan kivoja pikku yksityiskohtia joiden ansioista juttu kuulostaa mehevämmältä. Ja tietysti siis ystävyydestä ja huolenpidostahan on kysymys, ei toki toisten yksityisasioilla mässäilystä.
Samoin olen myös kokenut että vain toisen asiat ovat tärkeitä, ei minun. Toinen saa itkeä katkennutta kynttä monta päivää, mutta jos itse kerron jostakin murheestani (ovat vähän eri kaliiberia kuin ulkonäköitkut), olen huono ihminen joka yrittää pilata toisen päivän. Monesti olen saanut huomata olevani ihmissuhteen ainoa aikuinen, jonkinlainen äitihahmo jonka tulisi ymmärtäväisenä huolehtia ja kuunnella ja auttaa, samalla kuin toinen saa olla se vinkuva ja kitisevä lapsukainen.
Monesti murheet ovat sellaisia ettei puhuminen niitä ratkaise. Muutenhan kellään ei olisi mitään ongelmia, kaikki vain puhuisivat asioista ja asiat ratkeisivat.
mä olen ihan samanlainen kun sun ystävä. mä en helposti kerro omista paskoista asioista edes lähimmille ystävilleni. joskus tuntuu siltä, että haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta en kuitenkaan koskaan halua kaataa murheitani ystävälleni. ymmärrän, että joitain ihmisiä puhuminen auttaa, mutta esimerkiksi minä tykkään kirjoittaa tai piirtää tunteeni paperille. kaikki eivät puhu tunteistaan niin paljon kun toiset. minäkin kannustan ystäviäni kertomaan surut, murheet ja tietenkin ilot minulle. enkä minä niitä lähde levittelemään pitkin kyliä, vaikka en omista asioista yhtä paljoa kavereilleni kerrokkaan.
oikeaa ystävyyttä, sulkea ystävää ulos omasta elämästään. Niin se vaan on. Jos haluaa olla mukana toisen elämässä, täytyy myös oikeasti päästää ystävä sisälle omaansa.
Sulkeutunut ystävä on vaikea. Hän ei kerro miotään omasta perheestään, heidän ongelmistaan, yms, ei suurista elämän mullistuksistaan, esim raskaudesta. Raskaudesta voi kertoa ehkä 5 kk päästä. Eikö bestikselle pitäisi kertoa melko pian, vain siksi että hekin voivat iloita hänen rinnallaan.Eikö ystävyydessä juuri ole kyse ilojen ja surujen rehellisestä jakamisesta parhaan ystävän kanssa?
Itselläni oli ystävä jolle kyllä kerroin kaiken, mutta hän itse ei kertonut mulle esim. lapsensa syntymästä ennenkuin noin viikko sen jälkeen. Ei mulle tuollainen pelleily enää kelpaa, jos itse annan 100% omasta elämästäni hänelle jaettavaksi, ja iloittavaksi. On jopa oikeastaan kyse valehtelusta. Ystävä luulee olevansa tärkeä, ja rehellisesti läheinen toisen elämässä, muttei olekaan. On kyse jonkunlaisesta huijauksesta.
samissss: mutta silloinhan sinä et todellisuudessa luota ystävääsi. Luottamus onkin ystävyyden tärkein asia. Toki voi olla että sinulla on epäluotettavia ystäviä, ja onkin parempi että et luota heihin. Riippuu myös kuinka nuori olet. Vanhempana sinulla on ehkä vain muutama tai yksi luottoystävä, jolle voi uskoutua. Mutta jos silti ei sille yhdellekään kerro avoimesti asioitaan, silloin pitäisi rehellisesti lopettaa koko ystävyys, sillä se ei perustu luottamukseen. Loppupeleissä tulee tilaneita jotka paljastavat koko kuplan: esim. jos olet raskaana, etkä kerro, niin siihen se ystävyys loppuu.