En tiedä mikä olisi oikea palsta tälle aiheelle niin kokeilen tätä. Ongelmani on se että olen vajaa kolmekymppinnen nainen, jolla ei ole ollut kovinkaan montaa suhdetta. Olen kuitenkin biologiselta pohjalta ajatellen parhaassa perheen perustamis iässä, mutta kun minua ei kiinnosta olla tai etsiä miestä. Olen takuu varmasti hetero, siitä ei ole epäilystäkään, mutta edellinen suhteeni joka päättyi jo useampi vuosi sitten oli suorastaan kaamea! Mies paljastui (liian myöhään) todella henkisesti häiriintyneeksi. Mietin tässä vain, että onko tälläinen normaalia? Siis etten edes etsi miestä? Tavallaan syvällä sisimmissäni haaveilen häistä (sitten joskus) ja onnellisesta avioliitosta (ilman suuria ongelmia, normi ongelmia on aina) mutta aina kun joku ehdottaa minulle että ala flirttailemaan miehille niin meinaan yökätä enkä oikein näe miehiä enää haluttavina. (edelleen olen umpihetero!).
Voisiko haluttomuuteeni hakeutua parisuhteeseen johtua edellisesta karmeasta kokemuksesta vai eikö minua vain ole luotu parisuhteeseen? Välillä kun mietin millaista olisi, jos olisi oma kulta jonka kainaloon illalla käpertyä, jolle kertoa päivästä,jonka kanssa nauttia hyvää ruokaa tms minuun iskee kaipuu, mutta ajatus siitä, että asuisin jonkun kanssa, olisimme 24/7 yhdessä ja mies tekisi asioita omalla tavallaan (vaikkapa vain siivoaisi eri tavalla kuin minä) alkaa sitten ahdistaa ja tulee olo, ettei kiitos ikinä...
Olenko tuomittu yksinäisyyteen? kuinka voisin alkaa nähdä parisuhteen voimavarana eikä rasitteena???
Voisiko haluttomuuteeni hakeutua parisuhteeseen johtua edellisesta karmeasta kokemuksesta vai eikö minua vain ole luotu parisuhteeseen? Välillä kun mietin millaista olisi, jos olisi oma kulta jonka kainaloon illalla käpertyä, jolle kertoa päivästä,jonka kanssa nauttia hyvää ruokaa tms minuun iskee kaipuu, mutta ajatus siitä, että asuisin jonkun kanssa, olisimme 24/7 yhdessä ja mies tekisi asioita omalla tavallaan (vaikkapa vain siivoaisi eri tavalla kuin minä) alkaa sitten ahdistaa ja tulee olo, ettei kiitos ikinä...
Olenko tuomittu yksinäisyyteen? kuinka voisin alkaa nähdä parisuhteen voimavarana eikä rasitteena???
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ongelmat on monet.
Itse olen reilu 30 vuotias mies ja tykkäisin kovasti olla naisen kanssa. Minua ei häiritse mitkään pikkuasiat, kuten siivoukset, kiva ihminen saa minun puolesta olla vaikka 24/7 lähellä. Saa olla mitä vain omaa elämä, kunhan muistaa minut ja pitää minua tärkeänä.
Mistä ihmeestä löydän naisen joka välittää aidosti minusta? Nyt viikonloppunakin oli liikaa mieltä järkyttäviä tapahtumia, tahtoi kovasti syliin..
Ehkä en ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi sillä jollain tasolla haaveilen siitä että olisi syli mihin painautua mutta ehkä sitten jollain tapaa pelkään että ahdistuisin olemaan 24/7 jonkun kanssa, kaipaan myös yksinoloa.
En tiedä oikein itsekään, olen kuitenkin lempeä ihminen joka ei halua pahaa rakastamalleen ihmiselle, mutta kai sitten alitajuisesti pelkään että seuraava suhde olisi yhtä paska kuin edellinen ja sitä en todellakaan jaksa!
Voisiko olla myös, että pelkään läheisyyttä? Pelkään että jonkun kanssa olisi niin hyvä olla, että jos sen menettäisi se lähentelisi maailman loppua ja siksi alitajuntaisesti pyrin olemaan sinkku sillä se satuttaa vähemmän? Kuullostaako ollenkaan järkevältä?
En minä miehiä vihaa, mutta kun ystävänikin tuntuvat vain valittavan miehistään ja ajattelen ette halua sellaista p*skaa kuin heillä... eiväthän kaikki ihmiset toki ole samanlaisia, mutta en haluaisi joutua enää pettymään ennekuin se sopiva löytyy joten on helpompi olla yksin kuin kokeilla muutamaa huonoa suhdetta...
En usko, että olet tuomittu yksinäisyyteen.:) Sä vain et halua pyykkäriksi tai passariksi jollekin tontulle, jonka mielestä kaikki on okei, jos nylkytetetään kaks minuuttia lähetyssaarnaajaa joka- tai joka toinen ilta ja loppuaika keskustellaan vaikka pesukoneista. Kärjistin.
Kriteerit nousee helposti kokemusten myötä. Sinkkuudessa on kauhean paljon kivaa ja hyvää: kukaan ei määrää, että millaista musiikkia sä saat luukuttaa, voit siivota tai olla siivoamatta silloin, kun haluat ilman eri kehityskeskusteluja ja kaikkein antoisimpana bonuksena, voit tavata vapaasti uusia ihmisiä. Joku tulee sua vastaan jossakin, joku helmi. Luota siihen.;) Minä ainakin luottaisin.
Ruokatreffikavereita löytää varmaan helposti vaikka netistäkin, joskaan ainakaan multa ei siitä & sellaisista asioista kannata kysyä, kosken omaa kokemusta nettideiteistä. Ruoan laittaminen on sitäpaitsi kivaa vaikka ystävienkin kanssa. Jos kärsit yksin syömisestä, kutsu joku seuraksi syömään tai keksi jotakin, jossa voit tehdä ruoasta sosiaalisen jutun.:) Me mun ystävieni kanssa syödään useinkin yhdessä tai itseasiassa aina laitetaan ainakin jotakin safkaa, kun tavataan. Myös yksin voisi olla luxusta nauttia hyvä ateria, joskin itselläni se vaatii menemisen jonnekin muualle, kuin kotiin tai mihinkään ruokapaikkaan, jossa on kyllästymiseen asti käynyt ja jonka kyllästymiseen asti tuntee. Tosin sinkkuna syö usein melkein mitä sattuu, eli parisuhteen hyviä puolia on ruokailu, kiistämättä.
Hitsi mä ainakin tykkään olla sinkku. Saan miesten hivelevää huomiota ravintoissa jne. halutessani, mutta voin valita, että milloin sitä haluan ja milloin no thanks. Kääntöpuolena on itsekkääksi tulemisen pelko: usein olen miettinyt, että millaisen ihmisen kanssa kykenisin asumaan yhdessä, kun mulla on niin omat tapani. En edes enää halua, että kukaan näkisi minua aamuäreänä ja kuola poskella herätessäni...Mutta ei tämä tilanne ikuista ole, vaan parisuhteenhan saa heti, kuin haluaa. Pointti onkin, että kenen kanssa.:) Juuri kukaan ei kelpaa ( ja itsestäni tietysti sanon). Sinusta en tiedä. Ehkä kuitenkin hyväkin. Jaksa mitään nahjuksia ja ainoastaan onnellinen voi olla siitäkin, ettei ole laittanut palloa jalkaansa parikymppisenä minkään mäntin kanssa.
Ei siinä ole mitään vikaa, ettei ota ensimmäistä mieskandidaattia ja jos vielä ei nopeasti vaikean parisuhteen jälkeen, kuten sinä kerroit.
vänksy.
Mikään yllätys minulle ei ole, että te sinun kaltaisesi minulle tyystin tuntemattomat kuljette ahdistelemassa minua ympäri näitä keskustelupalstoja ( sen olen kertonut, etten siitä pidä pidä), mutta voin kertoa että ei: en todellakaan ole mikään "vänksy". Olen kyllä törmännyt tuollaiseen nimimerkkiin Miehen Logiikka- palstalla, mutta siinä kaikki mitä tuosta nimimerkistä tiedän. En myöskään pidä sikäli yksinkertaisista ihmisistä, että eivät osaa erottaa verbaliikan ja mielipiteiden perusteella alkeellisestikaan kirjoittajia toisistaan keskustelupalstalla. Viimeistään sen, etten kirjoita rekisteröidyllä nimimerkillä, luulisi kaiken järjen mukaan olevan aika selkeä viesti siitä, etten ole mitään, miksi minua kuvittelet. Lisäksi esimerkiksi mainitsemasi nimimerkillä "vänksy" kirjoittanut on tyystin erityyppinen kirjoittajana ja ihmisenä, kuin minä.
Ihan tällaisena asiallisena pyyntönä, että voisitteko olla kommentoimatta minun keskustelupalstaviesteihini, jollei teillä tosiaankaan ole mitään kirjoittamaani asiaan liittyvää sanottavaa? Tosin olen viisisataa kertaa saman pyynnön näillä palstoilla aiemminkin esittänyt, eikä tunnu menevän perille....
"En edes enää halua, että kukaan näkisi minua aamuäreänä ja kuola poskella herätessäni...Mutta ei tämä tilanne ikuista ole, vaan parisuhteenhan saa heti, kuin haluaa. "
Joo, parisuhteen saa tosiaan mellko helposti jos haluaa, mutta saako sellaisen parisuhteen oikeasti välitetään ja oikeasti on hyvä olla? Jos Niilo rakastuu, niin niilon mielestä on vaan kivaa, kun ihana kulta on aamulla kuolat poskellä tukka sekasin :) Oikea elämä on ihanaa! Kulissit haisee.
kelaamasta asiaa.
Ite oon samanikäinen ja samassa tilanteessa kuin sä mut hellurei anna asian olla,
keskity siihen et sulla on hyvä olla, liiku, nauti kaneuden hoidosta, osta joskus uusi hajuvesi tai paita.OLE ONNELLINEN.
Ensin pitää tehdä tilit selväksi ittensä kanssa ja oppia nauttimaan elämästä ja olemisesta niin ehkäpä jonain päivänä hormoonit saattaa alkaa hyrräämään johonkin mieheen törmätessään, hänen silmänsä nähtyään, hänen miellyttävän äänensä kuultuaan.
Ei tässä maailmassa mitään saa pakolla vaan se tulee mikä on tarkoitettu.
"mutta ajatus siitä, että asuisin jonkun kanssa, olisimme 24/7 yhdessä ja mies tekisi asioita omalla tavallaan (vaikkapa vain siivoaisi eri tavalla kuin minä) alkaa sitten ahdistaa ja tulee olo, ettei kiitos ikinä..."
Miksi sitten sinun pitäisi? Älä ajattele noin kaavamaisesti -seurustelu-yhteenmuutto-häät-ikuinen yhdessäolo- jätä homma siihen seurusteluun, silloin miehet muutenkin antavat itsestään parasta, ei ole pakko muuttaa saman katon alle.