Ero tulossa

Haluaisin nyt jakaa omat tunteeni teille, on sellainen olo että kirjoittaminen helpottaa.
Ja olisi tietysti mukava kuulla muidenkin kokemuksia ja selviytymistarinoita.

Eli olen parikymppinen nainen, olen ollut tässä parisuhteessa 15v asti hänen kanssaan, kihloissa ollaan ja asuttu yhdessä jo pari vuotta... Koirakin ollaan hankittu.
Nyt olen koko tämän vuoden miettinyt enemmän ja vähemmän sitä, että onko tämä sitä mitä haluan.
Intohimo minun osaltani häntä kohtaan on sammunut kokonaan, emmekä nyt sitten ole olleet sängyssä kevään jälkeen... Mies rakastaa minua ja minäkin rakastan häntä, mutta tunteet ovat enemmän kaverillisia, ikään kuin hänestä olisi tullut minulle läheinen ystävä tai veli. Kuitenkin jotain muuta kuin kumppani. Ei ole kipinää emmekä tee mitään koskaan yhdessä... No, me nukumme yhdessä, on sekin kai jotain.
Puhuin hänelle tunteistani ensimmäisen kerran jo helmikuun alkupuolella, miehelle tuli tunteeni ja ajatukseni järkytyksenä ja silloin minullekin tuli todella paha olo asiasta. Oli niin vaikea kuvitella elämää ilman häntä. Hetken aikaa yhteiselo sujui taas läheisemmissä merkeissä mutta aikaa kului ja ajatukseni lähtivät taas kulkemaan vanhaa rataa. Elokuussa otin taas asian esille, ja mies sanoi kysyessäni että eikö ole miettinyt aikaisempia puheitani ollenkaan että on vain toivonut että kaikki muuttuu hyväksi. Käytännössä mitään "töitä" emme ole tehneet suhteemme eteen, eikä se suhde toivomalla parane... No nyt ollaan puhuttu ja puhuttu, mies ei haluaisi erota mutta on myöntänyt ettei hän tätä parisuhdetta yksinkään pysty yllä pitämään.
Olen iloinen siitä, että olemme pystyneet puhumaan asiasta kunnolla, ja kertoen omista tunteistani. Varsinkin minä olen kertonut omista tunteistani koska toivon, että mies todella ymmärtää mitä tarkoitan ja miltä minusta tuntuu. Olen lukenut niin paljon tältä palstalta sitä kun jätetty osapuoli ei ole loppujen lopuksi ymmärtänyt sitä miksi ero tuli. Toisaalta toivoisin että meidän tapauksessa tilanne menisi niin, ettei kumpaakaan leimattaisi "jättäjäksi" vaan että ero olisi kuitenkin yhteinen päätös. Toivon että mieskin ymmärtäisi sen ettei tällainen suhde kestä. Ja toivon sydämestäni että hän löytää itselleen hyvän naisen ja on onnellinen. Miehessä ei siis ole vikaa, ei ulkoisesti eikä "sisäisesti", siksi pelottaakin toisaalta teenkö väärän ratkaisun. Mutta kun suhde on tätä niin en usko että se voi olla kuitenkaan väärä ratkaisu.
Kaipaan myös sitä "menovaihetta", olemme aloittaneet suhteen liian aikaisin ja minä jouduin muista syistä johtuen aikuistumaan todella aikaisin. Kaipaan vapautta, mutta samanaikaisesti pelkään yksinäisyyttä.
Ristiriitaisia tunteita on paljon, muttä tänään töiden jälkeen ajattelin puhua miehen kanssa niin, että tekisimme päätöksen. Tämä on niin raskasta kun jurnataan tässä, minä mietin eroamista päivässä useaan otteeseen ja ilmeisesti mies odottaa jonkin sortin päätöstä. Ja kaikella tällä pitkityksellä ja keskustelulla olen hakenut sitä, että jatkossakin voimme viettää iltaa samassa paikassa ilman, että vihaamme toisiamme. Meillä on koira joka jää minulle ja mieskin haluaa pitää toisinaan koiraa itselleen joten on monta syytä miksi toivon että pysyisimme edes kavereina. Tietysti myös yhteiset vuodet.

Huh, tulipahan kirjoitettua. Mutta helpotti.
Kiitos jos jaksatte lukea ja jakaa omia kokemuksianne.
61121
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 6

Vanhimmat

Enpä olisi paljon samankaltaisempaa tekstiä voinut löytää.. Siis tämä voisi olla melkein kokonaisuudessaan minun kirjoittamani! :O Eli tiedän tuskasi.. Minä olen näitä ajatuksia pohtinut jo yli vuoden ja moneen otteeseen ollaan keskusteltu, mies ei halua erota enkä minäkään haluaisi, mutta olemme myös todenneet, ettei näin voi ikuisesti jatkua. Meillä tilannetta hankaloittaa vielä yhteinen lapsi.. :/ Lapsen kannalta olisi kamalaa jos ero tulisi, mutta toisaalta ei lapsenkaan ole hyvä kasvaa tällaisessa kodissa, jossa vanhemmat eivät oikeasti välitä toisistaa (tai no mies kai välittää, mutta kyllä tämä häneenkin vaikuttaa) ja lapsikin saa vääristyneen mallin parisuhteesta tällä menolla. Helppohan se on syyttää sitä, jonka tunteet ovat "kadonneet" tai joka alkaa puhumaan tällaisia asioita, mutta tosiasiahan on se, että parisuhde on AINA kahden kauppa eli yhdessä siinä yritetään. Ja nimenomaan, jos on asioista puhuttu ja molemmat tietävät missä mennään, niin molempien velvollisuus on yrittää tehdä töitä suhteen eteen eikä sitten loppupelissä voida ketään syyttää kävi miten kävi.

Äänestä
  • Täällä ollaan tosiaan nyt puhuttu vielä vähän lisää ja sanoin hänelle, että tuntuu että ero on oikea päätös. Ollaan ilmeisesti puhuttu asiasta jo aika paljon, koska miehelle ei noussut edes vedet silmiin. Nyt ollaan sitten päivittäin juteltu siitä miten jaetaan huonekalut ja millä aikataululla toimitaan.
    Ei olla puhuttu vielä perheille mitään, minä olen tosin jutellut isosiskolleni jolle olen ihan kaiken aikaa kertonut tilanteesta ja muutenkin jaaritellut ja saanut tukea. Eli vaikka olemme päättäneet erota, niin mitään todellista ei sinänsä ole tapahtunut. Kukaan ei tiedä asiasta, pidämme edelleen kihlasormuksia ja mies vain puhuu muutosta. Toivoisin että tämän kuun aikana tapahtuisi jotain asian eteen, rasittavaa olla yhdessä muttei kuitenkaan. Uskoisin että miehelle olisi helpompaa jos hän olisi oikeasti yksin, nyt hän kuitenkin edelleen kutsuu minua kullakseen ja suukottaa sun muuta... Ei ole tainnut vielä täysin sisäistää asiaa. Sitten kun asumme eri osotteissa niin silloin viimeistään tilanne muuttuu todelliseksi hänellekin. Itsellänikin tulee epätodellinen olo tästä tämänhetkisestä tilanteesta.

    Minkä ikäinen lapsi teillä on? Minä olin 1v kun omat vanhempani erosivat ja koska olin niin pieni niin asia on aina ollut minulle päivänselvä. Äitini meni uusiin naimisiin ja ollessani ala-asteella hekin erosivat... Silloin se tuntui kurjalta, kun asiasta kerrottiin mutta tilanteeseen tottui nopeasti ja vaikka se kuulostaa pahalta niin en kaivannut isäpuoltani koska hän ei ollut erityisen mukava minua kohtaan. Tietysti jäin varjoon kun hänellä oli ihan omiakin lapsia.
    Mutta olet myös miettinyt asiaa aika pitkään, ja itselleni olen perustellut sillä tavalla, että jos olen koko tämän vuoden asiaa pohtinut ja kallistunut eron kannalle melkein alusta alkaen, niin voiko se olla väärä päätös kuitenkaan. Joskus tunteet vain menevät näin.
    Voimia ja jaksamista sinne!

    Äänestä

  • Tuo on niin totta! Mutta ei lapsi voi olla yhdessäpysymisen syy eikä ylipäätään mikään muu kuin rakkaus ja välittäminen. Ei tunteitaan voi käskeä: Niitä joko on tai sitten ei. Jos rakkaus hiipuu hoitamattomana, ei se takaisinkaan enää tule!! Puhun kokemuksesta. Takana on piiiiiitkä avioliitto miehen kanssa, jota rakastin alussa yli kaiken. Teimme lapsia ja elimme onnellisina, kunnes se ei enää ollut sitä onnea. Kaikki yhteinen oli tiessään, vain yhteinen talo ja yhteiset lapset oli jäljellä. Rakkaus oli - puf - kadonnut ja tilalle oli tullut välttely ja puhumattomuus. Seksistä ei voi edes puhua, kun muistelee paria viimeistä vuotta. Miten sitä kestikin niin kauan? Minun oli päästävä pois siitä ahtaudesta. Mutta miten lähteä, kun mies on säntillinen, työssäkäyvä ja muutenkin oikein hyvä mies - myös isänä ihan ok, vaikka tiukka? Ero on ollut pitkä ja vaikea. Emme tapelleet avioliiton aikana emmekä tee sitä nytkään, erottuamme, mutta eroon pääseminen on ollut hemmetin vaikeaa. Olenkin miettinyt, miten tavallista eron välttely on juuri siksi, että ei ole 'oikeaa' syytä erota. Onko rakkaudettomuus ja himon hiipuminen hyvä syy eroon? Minusta on.

    Äänestä

Minullakin jonkun verran sama tilanne. Ongelmia tuntuu olevan enemmän kuin onnellisuutta. Parisuhde on kestänyt nyt 6v., yli puolet siitä samassa asunnossa. Tunteet ovat aika vaimentuneet, eikä seksiä oikeastaan ole (minua ei kiinnosta). Miehellä on myös ollut samanlaisia fiiliksiä. Tuntuu, että jos järkevästi ajattelee, kannattaisi erota. Tuntuu, että ainoat syyt jatkaa, ovat taloudelliset ja se ettei olisi yksin. Kummatkin todella huonoja syitä. Pari viikkoa sitten oli taas kerran suuret keskustelut parisuhteesta, tänään tuntui taas, ettei jaksa tätä enää. Minun puolelta suurin ongelma miehessä on se, että hän juo liikaa. Muutenkin oikeastaan kaikki läheisyys on kadonnut jo kauan aikaa sitten (suutelu, halaaminen). Aina välillä sitä päättää, että nyt se on loppu. Mutta kaikki jää aina siihen, kun alkaa muistelemaan kaikkia niitä kivoja ja ihania hetkiä. Ja toisaalta se yksinäisyys pelottaa. Itse en ainakaan uutta suhdetta haluaisikaan pitkään aikaan. Eikä toisaalta ole kauheasti ystäviäkään. Eli kauan aikaa on pääni sisällä ollut asian pyörittelyä ees taas. Mutta tosiaan: mitä järkeä on olla yhdessä vain menneiden muistojen, yksinäisyyden ja rahallisen tilanteen takia? Mutta silti on niin vaikeaa tehdä päätös ja pysyä siinä.
(Tulipahan tilitys...)

Äänestä
  • Tuo on kyllä totta mitä kirjoitat.
    Itse mietin noita molempia asioita pitkään, rahatilannetta ja yksinäisyyttä, mutta ne vaan on otettava sellaisena vastaan kun ne tulee. On tottunut elämään toisen kanssa ja jännittää kyllä kovasti tuleva yksinäisyys. Varmasti ensimmäiset pari päivää ovat todella rankkoja, mutta ajan kanssa siihen kai tottuu. Yritän lohduttautua sillä, että selvisin miehen vuoden mittaisesta armeijastakin niin kai sitten siitäkin selviää että on sitten vaan yksin... Mutta on minulla sentään koira täällä kaverina. :)
    Päätöksen tekeminen oli kyllä raskasta ja vaikeaa, ja nyt kun päätös on tehty niin siinä on toisaalta vaikea pysyä. Siis omassa päässäni käyn jatkuvasti syitä läpi, ja perustelen itselleni kerta toisensa jälkeen miksi eroaminen on tässä vaiheessa paras ratkaisu. Varsinkin se, kun mies ei ole vielä muuttanut pois niin huomaan usein ajattelevani, että olenko sittenkään varma tästä eroamisesta. Ihminenhän on usein sellainen, että muutos pelottaa. Ja kun muutos on tulossa niin rupeaa väkisinkin ajattelemaan että mikä siinä vanhassa sitten toisaalta oli vikana, ihan mukavaahan sekin oli...
    Mutta nyt kun ollaan näin nuoria vielä, niin ei kuitenkaan ole järkeä jäädä tähän "ihan mukavaan", jos joskus kuitenkin löytäisi sen ihanan mahtavan onnellisen.
    Toivossa on hyvä elää. :)

    Äänestä

  • Paikkani tiedän kirjoitti:

    Tuo on kyllä totta mitä kirjoitat.

    Nyt on sitten mies muuttanut pois, ja viime yö oli ensimmäinen yö ihan yksin.
    Todella yksinäinen olo, ja varsinkin tänään on ollut kun on istunut illan yksin täällä. Illat kai ne kaikkein pahimpia on kun silloin ollaan yhdessä kotona oltu...
    Päässä risteilee ajatukset, että olisiko sittenkin saatu kaikki korjattua ja oliko kuitenkin liian hätäinen päätös ja niin edelleen. Jotenkin pelottaakin, vaikka olen ennenkin yksin kotona ollut, paljonkin. Tekisi mieli vaan soittaa miehelle ja pyytää tänne.
    Kyyneliltä ei ole voinut välttyä mitenkäään, ja nukkumaan meno tuntuu kurjalta kun joutuu yksin menemään isoon sänkyyn.
    Ehkä tämä tästä, nyt täytyisi vaan pysyä lujana ja jotenkin selvitä näistä illoista. Kai tähän sitten jossain vaiheessa tottuu. Sillä ajatuksella olen lohduttautunut, että puhuttiin niin, että ei koskaan tiedä tulevaisuudessa jos palattaisiinkin yhteen. Ehkä sitten osaisi arvostaa toista eri tavalla, kun on eronnut ja tietää sitten mitä siitä rinnalta puuttuu. Nyt sitä ei vielä oikein käsitä.
    Mutta pahalta vaan tuntuu.
    Tsemppiä muille samassa tilanteessa oleville.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

Paikkani tiedän kirjoitti:

Haluaisin nyt jakaa omat tunteeni teille, on sellainen olo että kirjoittaminen helpottaa.
Ja olisi tietysti mukava kuulla muidenkin kokemuksia ja selviytymistarinoita.

Eli olen parikymppinen nainen, olen ollut tässä parisuhteessa 15v asti hänen kanssaan, kihloissa ollaan ja asuttu yhdessä jo pari vuotta... Koirakin ollaan hankittu.
Nyt olen koko tämän vuoden miettinyt enemmän ja vähemmän sitä, että onko tämä sitä mitä haluan.
Intohimo minun osaltani häntä kohtaan on sammunut kokonaan, emmekä nyt sitten ole olleet sängyssä kevään jälkeen... Mies rakastaa minua ja minäkin rakastan häntä, mutta tunteet ovat enemmän kaverillisia, ikään kuin hänestä olisi tullut minulle läheinen ystävä tai veli. Kuitenkin jotain muuta kuin kumppani. Ei ole kipinää emmekä tee mitään koskaan yhdessä... No, me nukumme yhdessä, on sekin kai jotain.
Puhuin hänelle tunteistani ensimmäisen kerran jo helmikuun alkupuolella, miehelle tuli tunteeni ja ajatukseni järkytyksenä ja silloin minullekin tuli todella paha olo asiasta. Oli niin vaikea kuvitella elämää ilman häntä. Hetken aikaa yhteiselo sujui taas läheisemmissä merkeissä mutta aikaa kului ja ajatukseni lähtivät taas kulkemaan vanhaa rataa. Elokuussa otin taas asian esille, ja mies sanoi kysyessäni että eikö ole miettinyt aikaisempia puheitani ollenkaan että on vain toivonut että kaikki muuttuu hyväksi. Käytännössä mitään "töitä" emme ole tehneet suhteemme eteen, eikä se suhde toivomalla parane... No nyt ollaan puhuttu ja puhuttu, mies ei haluaisi erota mutta on myöntänyt ettei hän tätä parisuhdetta yksinkään pysty yllä pitämään.
Olen iloinen siitä, että olemme pystyneet puhumaan asiasta kunnolla, ja kertoen omista tunteistani. Varsinkin minä olen kertonut omista tunteistani koska toivon, että mies todella ymmärtää mitä tarkoitan ja miltä minusta tuntuu. Olen lukenut niin paljon tältä palstalta sitä kun jätetty osapuoli ei ole loppujen lopuksi ymmärtänyt sitä miksi ero tuli. Toisaalta toivoisin että meidän tapauksessa tilanne menisi niin, ettei kumpaakaan leimattaisi "jättäjäksi" vaan että ero olisi kuitenkin yhteinen päätös. Toivon että mieskin ymmärtäisi sen ettei tällainen suhde kestä. Ja toivon sydämestäni että hän löytää itselleen hyvän naisen ja on onnellinen. Miehessä ei siis ole vikaa, ei ulkoisesti eikä "sisäisesti", siksi pelottaakin toisaalta teenkö väärän ratkaisun. Mutta kun suhde on tätä niin en usko että se voi olla kuitenkaan väärä ratkaisu.
Kaipaan myös sitä "menovaihetta", olemme aloittaneet suhteen liian aikaisin ja minä jouduin muista syistä johtuen aikuistumaan todella aikaisin. Kaipaan vapautta, mutta samanaikaisesti pelkään yksinäisyyttä.
Ristiriitaisia tunteita on paljon, muttä tänään töiden jälkeen ajattelin puhua miehen kanssa niin, että tekisimme päätöksen. Tämä on niin raskasta kun jurnataan tässä, minä mietin eroamista päivässä useaan otteeseen ja ilmeisesti mies odottaa jonkin sortin päätöstä. Ja kaikella tällä pitkityksellä ja keskustelulla olen hakenut sitä, että jatkossakin voimme viettää iltaa samassa paikassa ilman, että vihaamme toisiamme. Meillä on koira joka jää minulle ja mieskin haluaa pitää toisinaan koiraa itselleen joten on monta syytä miksi toivon että pysyisimme edes kavereina. Tietysti myös yhteiset vuodet.

Huh, tulipahan kirjoitettua. Mutta helpotti.
Kiitos jos jaksatte lukea ja jakaa omia kokemuksianne.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu