Parisuhteessamme on päällisin puolin kaikki ok. Käymme molemmat töissä, hoidamme maksuasiat ym. säntillisesti, on autot ja asunto jne. Silti toisinaan epäilyttää tämä suhde. Tässä muutamia esimerkkejä: Tänään mieheni niisti äänekkäästi keittiössä, pyysin asiallisesti häntä siirtymään muualle, kun olin juuri alkamassa soittaa työpuhelua.. Tähän mieheni totesi minulle, ettei minun tarvitse typeräksi heittäytyä... Jokin aika sitten riitelimme rajusti nukkumaan mennessä; mies ärsytti minua puheillaan; osaa olla tosi ilkeä ja sättiä. Huomauttelee mm. virheistäni joita teen keittiössä ym. Tämän rajun riidan aikana sanoin miehelle, etten jaksa enää kuunnella. Mies ei varmasti lopeta, vaikka miten sanoo. Läppäsin miestä olkavarteen, että nyt suu kiinni. Mies suuttui ja pamautti minua kaksi kertaa selkään, kun olin nousemassa karkuun sängystä.
Alamme olla myös perheen peustamisiässä. Mies ei halua/osaa keskustella kanssani tulevaisuudesta; talon rakentamisesta, perheen perustamisesta, naimisiin menosta. Aina kun otan nämä asiat puheeksi mies vaikenee kuin muuri, eilenkin vain totesi, että meillä olisi jo 5 vuotias lapsi, jos olisi hänen tahtiin menty..
Taustalla on myös parinvuoden takainen pettämisepäily.. Toisinaan ajattelen, ettei mies siksi pysty puhumaan kanssani näistä asioista, jos hänellä onkin huono omatunto jostain.. Tämän pettämisepäilyn jälkeen mies ei ole suostunut enää suunnittelemaan kanssani yhteisiä matkoja tai muutakaan yhteistä tekemistä. Pakolliset sukujuhlat ym. saamme sentään hoidettua. Jos edes puhun matkoista, mies suuttuu. Rahasta asia ei ole kiinni, mutta kahteen vuoteen emme ole tehneet kunnolla mitään varsinaisesti kahdestaan. Aikaisemmin mies lähti mielellään matkoille ym.
Mies ei osallistu kotitöihin, tosin hän maksaa huomattavan osan asumiskustannuksistamme, mutta silti. Jos olen esim. flunssassa meillä on kauhea sotku, edes silloin hän ei auta minua. Yhteistä asuntoamme hän ei ole siivonnut kertaakaan.
Lisäksi minua häiritsee mieheni riippuvaisuus televisiosta, normiarkenakin hän saattaa jäädä katsomaan telkkaria yli puolen yön. Jos pyydän hänet nukkumaan, hän sanoo minulle, että sitten nouset itsekin aamulla pystyyn, että täällähän ei sitten nukuta. Lisäksi kun olin sairaana hän totesi vanhemmilleni, kuinka olin nukkunut koko viikonlopun ja piti sitä huonona asiana.
Arveluttaa perustaa perhettä mieheni kanssa, kuka esim. hoitaa lapset silloin, jos minä olen sairaana. Minulla on myös vaativa työ, joten toivoisi arvostusta ja apua edes kotiasioissa, etten polta itseäni loppuun.
Alamme olla myös perheen peustamisiässä. Mies ei halua/osaa keskustella kanssani tulevaisuudesta; talon rakentamisesta, perheen perustamisesta, naimisiin menosta. Aina kun otan nämä asiat puheeksi mies vaikenee kuin muuri, eilenkin vain totesi, että meillä olisi jo 5 vuotias lapsi, jos olisi hänen tahtiin menty..
Taustalla on myös parinvuoden takainen pettämisepäily.. Toisinaan ajattelen, ettei mies siksi pysty puhumaan kanssani näistä asioista, jos hänellä onkin huono omatunto jostain.. Tämän pettämisepäilyn jälkeen mies ei ole suostunut enää suunnittelemaan kanssani yhteisiä matkoja tai muutakaan yhteistä tekemistä. Pakolliset sukujuhlat ym. saamme sentään hoidettua. Jos edes puhun matkoista, mies suuttuu. Rahasta asia ei ole kiinni, mutta kahteen vuoteen emme ole tehneet kunnolla mitään varsinaisesti kahdestaan. Aikaisemmin mies lähti mielellään matkoille ym.
Mies ei osallistu kotitöihin, tosin hän maksaa huomattavan osan asumiskustannuksistamme, mutta silti. Jos olen esim. flunssassa meillä on kauhea sotku, edes silloin hän ei auta minua. Yhteistä asuntoamme hän ei ole siivonnut kertaakaan.
Lisäksi minua häiritsee mieheni riippuvaisuus televisiosta, normiarkenakin hän saattaa jäädä katsomaan telkkaria yli puolen yön. Jos pyydän hänet nukkumaan, hän sanoo minulle, että sitten nouset itsekin aamulla pystyyn, että täällähän ei sitten nukuta. Lisäksi kun olin sairaana hän totesi vanhemmilleni, kuinka olin nukkunut koko viikonlopun ja piti sitä huonona asiana.
Arveluttaa perustaa perhettä mieheni kanssa, kuka esim. hoitaa lapset silloin, jos minä olen sairaana. Minulla on myös vaativa työ, joten toivoisi arvostusta ja apua edes kotiasioissa, etten polta itseäni loppuun.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Jätä se.
Sama neuvo kuin aamutytöllä myös näin miesnäkökulmasta. Jätä se.
No joo, voisin vastata pidemmästkin.
Eli teillä on niin pahasti asiat solmussa että ei tuossa tilanteessa mitään normaalia perheenperustamista yms kannata edes miettiä. Näkisin että ainoat (järkevät) mahdollisuudet (typeriä (ja samalla helppoja) mahdollisuuksia teillä toki on vaikka kuinka monta sataa) jotka teillä on ovat systemaattinen parisuhdeterapia tai ero. Ei tuosta enää nousta omin voimin varsinkaan jos mies ei edes halua tehdä nykytilanteelle mitään!
Olipa kiva saada miesnäkökulmakin pulmaan. Pariterapia on käynyt itselläkin mielessä. Joskus tuntuu, että eihän suhteessamme mitään ongelmaa olekaan.. Sitä ei taida itse aina nähdä metsää puilta, mutta tosiasia on se, että en kyllä pysty perhettä perustamaan, jos asiasta ei voida keskustella perusteellisesti ja avoimesti. En tiedä, taidan olla vähän riippuvainenkin suhteesta ja on siinä ollut paljon hyvääkin, siksi kai ratkaisun tekeminen on niin vaikeaa. Ikänikin alkaa olla jo rapiat kolmekymmentä ja toki huolestuttaa tulevaisuus, jos nyt lähden lätkimään. Löydänkö kunnollista ja hyvää kumppania, aikaa ei kuitenkaan ole rajattomasti ja haluaisin kuitenkin perheen joskus.
"haluaisin kuitenkin perheen joskus"
Jäitä hattuun. Ymmärrän, että vietti on voimakas, mutta se voi viedä tuhoon sekä sinut että tulevat lapsesi. Lapset koettelevat parastakin parisuhdetta. Jos asiat ovat heikosti jo ennen lapsia, rikkinäinen koti on melkein taattu. Voimat loppuvat, tulee masennusta, uskottomuutta, alkoholismia jne.
Nimenomaan sitä rikkinäistä kotia pelkään, siksi pohdinkin oman parisuhteeni järkevyyttä. Itse olen kasvanut rikkinäisessä kodissa ja äitini on sulattanut monenlaista mm. perheväkivaltaa ja isäni alkoholismia ja silti ollaan niin kuin kaikki olisi hyvin... Nimenomaan pohdin, että voisinko löytää tasapainoisen kumppanin ja saada perheen mahdollisesti jonkun toisen kanssa, jos tämä nykyinen parisuhde ei toimi. Myös mieheni kodissa on ollut epäkohtia mm. henkistä väkivaltaa ja pettämistä.
Niinpä, aikaa ei ole rajattomasti ja huomenna on yksi päivä vähemmän. Et selkeästikään elä edes omasta mielestäsi hyvässä suhteessa, kyllä sinä sen tiedät, että jos olisit 24-vuotias, lähtisit? Vai sietäisit enemmän nuoruuden kärsivällisyydellä? No, sinä tiedät. Mutta muista että huomenna et ole päivääkään nuorempi ja joka päivä jahkailua vie vaan kauemmas ja lyhentää aikaasi, ei suinkaan pidennä sitä. Joka päivä olet riippuvaisempi, koska tuntuu, että ei ne päivät rakkautta lisää.
Mitä siis huominen tuo ja mitä näet siinä? Millaisen perheen haluat ja millaisen parisuhteen kanssa sen perheen perustaa? Miten se sopivampi kumppani voikaan löytyä, jos olet sidottu tähän? Tai jos tätä pidät hyvänä, vaikka se tuntuisi pahalta? Huolestuttaako tulevaisuus huomenna sen vähempää?
No, kymmenen vuotta yhteiseloa takana ja nimenomaan siedin nuorena huomattavasti enemmän nuoruuden kärsivällisyydellä, jopa pettämisen kolmen eri naisen kanssa aivan suhteen alussa... Tosin asia saatiin silloin käsiteltyä, eikä se ole tämän hetken ongelma, eikä syy nykyiseen eropohdintaani. No, tämä nykyhetken tilanne on sellainen pattitilanne, josta en tunnu saavan mitään tolkkua.. Paljon on myös niitä hyviä asioita suhteessamme. Joskus suorastaan vähättelen omaa ajatusmaailmaani, että eihän tässä mitään, että kaikissa suhteissahan on ongelmia. Olen vanhemmilleni kertonut mieheni sättimisestä edes he eivät osaa auttaa oikeasti; äitinikin vaan puhuu naimisiinmenosta ja odottaa lastenlapsia. No, hän on itse aikanaan hyväksynyt mieheltään vaikka mitä, eipä hänen omakaan itsearvostuksensa kovin korkealla ole.
"No, hän on itse aikanaan hyväksynyt mieheltään vaikka mitä"
Joo, mutta nyt ei ole kyse siitä, mitä *sinä* hyväksyt, vaan siitä, millaisen kodin tulevat lapsesi ansaitsevat. Jos olisi kyse sinusta, ota vaikka turpaan joka päivä. Mutta jos et löydä vastuuntuntoista puolisoa, parempi jäädä lapsettomaksi.
Toisaalta sinun pitää löytää mies, jota voit rakastaa ja jolle sinulla on jotain annettavaa. Ei ole reilua houkutella perheenisäksi miestä vain jotta sinä saisit ne himoitsemasi lapset.
Ja viimeiseksi kun sitten lopulta hankit sen perheen, muista, että lapset ovat heti synnyttyään yksilöitä, joilla on omat voimakkaat halut ja tarpeet. Lasten hyvinvointi tulee sanelemaan elämässäsi monet päätökset, eikä aina sinun eduksesi.
Taidat olla ymmärtänyt jotain väärin koskien aiempia kirjoituksiani.. En todellakaan " himoitse " saavani lapsia, kyse nyt vaan on nimenomaan siitä, että biologinen kello sattuu raksuttamaan ja jokainen täysillä käyvä henkilö varmasti tajuaa, että aika on rajallinen, jos ihminen sattuu olemaan lapsentekoiässä! Nimenomaan siksi pohdin suhteeni järkevyyttä!!! JA LUULETKO TOSIAAN, ETTÄ HUOLISIN LASTENI ISÄKSI KENET TAHANSA, VAAN SIKSI, ETTÄ SAISIN PERHEEN!! ÄLÄ UNTA NÄÄ!! Ehkäpä rakastuminen ja ihastuminen ovat ensisijaisia asioita kumppania valittaessa...
NIMENOMAAN ON KYSE SIITÄ MITÄ MINÄ HYVÄKSYN JA MITEN MINUA KOHDELLAAN, koska minähän aikuisena ihmisenä yhdessä kumppanini kanssa päätän perheemme pelisäännöt. Jos minä en voi hyvin tai parisuhde ei voi hyvin, eivät silloin lapsetkaan voi hyvin... Luulisi tuonkin olevan itsestäänselvä asia...
JA KENELLÄKÄÄN ULKOPUOLISELLA KUTEN SINULLA EI OLE VARAA TULLA SANOMAAN ETTEN LAITTAISI LASTENI HYVINVOINTIA OMANI EDELLE!! Mutta kaiken lähtökohta on kuitenkin hyvinvoiva äiti ja toimiva parisuhde!! Nimenomaan mahdollisten tulevien lasteni hyvinvoinnin vuoksi nykyistä parisuhdetta punnitsen. Jos et sitä sattunut ymmärtämään!! Ja jos olet oikeasti sitä mieltä, että naisen hyvinvoinnilla parisuhteessa ei ole mitään väliä, niin kehotan sinua tarkastelemaan käsityksiäsi uudelleen...
Mitä enemmän luen viestejäsi niin sitä enemmän näen mitä sinä oikeasti kysyt. Kysyt periaatteessa kahta asiaa:
Onko teidän mielestänne suhde normaali eli vaadinko liikaa?
ja
Voinko löytää uuden paremman kumppanin jos nykyisestä eroan?
Olenko oikeassa? No joka tapauksessa nuo molemmat ovat sellaisia kysymyksiä että niihin on ulkopuolisen todella vaikea vastata. Varsinkin tuo jälkimmäinen on sellainen ongelma että ei siihen voi kukaan tietää vastausta. Varmasti jos tarpeeksi kyselet niin tänne tulee joku kertomaan että "Ero oli paras juttu joka minulle on koskaan tapahtunut. Heti eron jälkeen tapasin nykyisen mieheni ja nyt elämme punaisessa omakotitalossa kahden lapsen kanssa". Ja sekö ratkaisee muka oikeasti jotain? Se kenties luo sinulle tunteen siitä että "kyllä se onnistuu minultakin" mutta ei kukaan pysty sinulle lupaamaan onnelista elämää. Älä ymmärrä minua väärin, olen edelleen samaa mieltä kuin aluksi sanoin eli minusta ero tai tiukka parisuhdeterapia ovat ainoat hyvät ratkaisut tilanteessasi. Mutta kukaan ei silti pysty sinulle lupaamaan että ne johtavat siltikään haluamaasi lopputulokseen. Sinun täytyy vain itse uskaltaa hypätä tyhjän päälle vaikka se vaikeaa onkin.
Tämä on usein ongelmana naisten kanssa keskustellessa kun he eivät kysy sellaisia kysymyksiä joihin voisi antaa selkeitä vastauksia vaan enemmänkin kaikki on vain ikuista pohtimista joka saa naisen lopulta tuntemaan jonkun ratkaisun oikeaksi ilman mitään loogista järkiperustetta :) Tai siltä minusta ainakin itsestä tuntuu.
mitähän tuolla oikein tarkoitat?
Miksi aloit kiihkoilemaan? Ei nim.merkkiä esitti ihan asiallisen kirjoituksen mielestäni.
Taidat olla niitä kuumapäitä, jotka saa hepulin, kun ei asiat menekkään oman pään mukaan?
Kuuntelisit kokeneita, ehkä heillä olisi sinulle jotain sanottavaa...!
Itse sanoisin sinulle, että suhteenne on tullut tiensä päähän.
Ei todellakaan lapsia tuollaiseen liittoon.
Kyllä tuon ikäinen vielä miehiä löytää, olethan parhaassa isku kunnossa, joten jätä miehesi.
Lause toisensa jälken kertoo hyvin epämiellyttäviä ja ilkeitä asioita miehestäsi.
kuinka sinä edes vakavasti VOIT ajatella pitkäaikaista tulevaisuutta tuollaisen öykkärin kanssa. Hän on täysin ilkeä, itsekeskeinen ja .... paha. Onkohan elämäsi todella niin henkisesti köyhää että sinun täytyy täyttä se valitsemalla kuvaamanlainen röyhkimys ja ilkimys täyttämään henkinen aukkosi.
Nyt tuntiessanne toisenne paremmin ja paremmin, näet selvemmin mikä tuo ihminen on miehiään. Mitä sinä näet EI luo kauneutta, rakastavaisuutta eikä lämpöä kotiinne.
Mitä se luo, on eripuraisuutta, riitoja, fyysistä ja psyykkistä hirmuväkivaltaa. Se tule aikanaan joko täysin nujertamaan sinut tehden sinusta itseäsi inhoavan ihmisraunion, marttyyrin - jota kukaan ei halua olla lähelläkää, kaikkein vähiten sinä itse ja/tai fyysisen väkivallan tuloksena jatkuvasti lääkärissä ramppaavan riekaleen korjauttamassa milloin katkenneita luita milloin puolisokeita silmiä jne.
Se että mies on iiihana muutaman kerran viikossa, EI ole riittävää koko elämän mittaiseen yhteiseloon.
Onko kosskaan tullut mieleesi asetta rimasi PALJON korkeammalle valitessasi aviomiesehdokasta? Täsin rakastavia, huomaavaisia ja huolehtivaisia miehiäkin kun ON olemassa. Se että olet jo kokenut paljon pahutta aimmassa kodissasi EI tarvitse enää toistua. Sinä ja vain sinä itse VOIT sen estää.
"Taustalla on myös parinvuoden takainen pettämisepäily.. Toisinaan ajattelen, ettei mies siksi pysty puhumaan kanssani näistä asioista, jos hänellä onkin huono omatunto jostain.. Tämän pettämisepäilyn jälkeen mies ei ole suostunut enää suunnittelemaan kanssani yhteisiä matkoja tai muutakaan yhteistä tekemistä."
Siis vain epäily, ei oikeasti tapahtunut pettäminen? Ja mies oli epäilty?
Kyllä mies oli epäilty. Ja epäily oli sangen vahva, koska todistusaineistoa oli mm. tekstiviestittely vieraan naisen kanssa. Mies ei koskaan pystynyt selvittämään perusteellisesti, mitä oikeasti tapahtui hänen ja naisen välillä.. Ei halunnut puhua koko asiasta ja aina tuli hirveä riita, jos otin asian puheeksi. Oltiin käyty hääpaikkaakin katsomassa ennen tapausta ja häät oli suunnitteilla.. Tapauksen jälkeen mies ei halunnut enää kanssani naimisiin ja syy oli se, että en luota häneen, että kuinka voin epäillä häntä moisesta. Vähemmästäkin epäilee, kun kaikki näyttö oli olemassa...
Miksi kieltäydyt näkemästä koko kuviota takertumalla olemattomaan yksityiskohtaa ja jaarittelemalla siitä?
Luitko lainkaan edellistä viestiäni? ymmärrätko sinä lainkaan mitä olet tekemässä?
No, laitoin selvennystä tuohon pettämisasiaan, kun jälkeesi kirjoittanut otti sen aiheeksi.. Mielestäni se ei ole mikään olematon ykstityiskohta.. Ehkäpä en ymmärrä, siksi joudun pyörittelemään asiaa moneltakantilta ennen lopullista ratkaisua... Ja silti pelkään, etten saa koskaan tehtyä ratkaisua... Mieheni on tod. hauska seuramies ja esim. omalta perheeltäkin tulee rivienvälistä kannustusta jatkaa suhdetta.. Ja toiseksi sieluun sattui todella kommentti paljon pahaa kokenut aiemmassa perheessäni. No, sain isäni osalta lapsena niskaani paskaa tuutin täydeltä ja todella julmaa henkistä väkivaltaa, että iheme on, että olen vielä selvillä vesillä... Tyydyn kaikkein vähimpään, koska minulla ei ole mitään käsitystä paremmasta. En edes tiedä, mitä mieheltä voi vaatia olematta kohtuuton....
Mitä vaatia mieheltä??!
Esimerkiksi:
Kunnioitusta, arvostusta, ystävällisyyttä, kohteliaisuutta, korrekteja käyttäytymistapoja, luottamista, ahkeruutta, uskonnollisuuta, moraalisia arvoja jotka tietää jo edeltäkäsin luovan kauneutta - ylevyyttä- rakentavuutta -läpoä.
Mitä sinä voit antaa ?
Esimerkiksi:
Kaikkea samaa yllamainittua.
Sinun on parasta elää yksin ja hahmotella kuva aviomiehestä jollaisen haluat.
Käyttää raakalais-isääsi tekosyynä valitaksesi kelvottoman aviomiehen, on aivan liian läpinäkyvää. Täyttä soopaa jota sinä itsekkään et edes usko!
Tee itsellesi valtava palvelus ja lue oikein ajatuksella aiemmat vastaukseni. Tulet selviämää hienosti voittajana.
"mies on hyvä silloin kun ei hakkaa" ( hakkaa: tarkoittaa täysin kelvotonta käyttäytymistä) on täydellisen typerä syy ja valekeino elää noin rottamaisen miehen kanssa jonka sinä huolellisesti ja harkiten olet valinnut itsellesi.
Vain sinä ja sinä itse voit valita kuinka sinä itse haluat elää!
Ei isäni ole mikään tekosyy siihen millainen kumppani minulla nykyisin on. Vaan aivan todellinen syy vai etkö ole kuullut puhuttavan sukupolvien jatkumosta.. Jos on vähäänkään perehtynyt psykologiaan, niin ymmärtää sen, että nimenomaan huono isäsuhde, johtaa siihen, ettei välttämättä osaa löytää itselleen sopivaa kumppania, varsinkaan, jos menneisyyttä ole käsitelty... Tällöin usein myös naisellinen itsearvostus on todella huono, jos isä on kohdellut huonosti. Niin, että itseni tuntien ainakin omalla kohdallani vaikuttaa.. Täällä olisi hyvä kunnioittaa jokaisen henkilökohtaisia näkemyksiä, koska et voi tietää kenenkään taustoja...
Ja lisäksi, jos ei satu olemaan minkäänlaista kotoa opittua mallia siitä, millainen on hyvä ja onnellinen koti, niin EI VOI TIETÄÄ, mitä oikeassa kodissa kuuluu tapahtua ja MISSÄ MENEE RAJA HUONOLLE KÄYTÖKSELLE!!! MIKÄ ON OIKEASTI SALLITTUA KÄYTÖSTÄ, MIKÄ EI!! Sen kaiken joutuu opettelemaan itse, mikä on kaksin verroin raskaampaa kuin niillä, jotka ovat syntymästään saakka saaneet kotoaan hyvät elämän eväät!! Ja voi olla, että myös omat naiseuden rajat ja itsepuolustukselliset rajat ovat epäselvät, koska niitä ei ole luotu kotona.
Nyt kun itse tiedostat mistä kenkä kiikastaa, sinun on helppo rikkoa tuo ympyrä!
Sinä tiedät jo kokemuksesta aivan tarkkaan mitä sinä ET halua. Miksi siis märehtiä sen puolesta miksi haet sitä mitä ET halua?
Mitä väärää näet siinä että keskittäisit kaikki energiasi hekemaan sitä mitä haluat, minkä tiedät olevan kaunista ja rakentavaa?
kenties sinä oletkin yksi niitä jotka eivät voi olla onnellisia ellei heillä ole joku läheinen jota voi haukkua ja parjata selän takana? Jota voit lässyttämällä mustamaalata selän takana. Jotka huolellisesti harkiten valitsevat kelvottoman kumppanin jonka avulla voivat tehdä itsestää (kaikkien inhoaman) marttyyrin.
No, tuossa sinä olet onnistunut loistavasti. Jatka vain samaan tyylin. Minä en yksinkertaisesti ole samlla aaltopituudella! Hyvästi.
Kuinkas nyt Oppeliini loukkaantuu, jos täällä sattuukin olemaan henkilö, joka ei niele kaikkia neovojasi suurina totuuksina. Ihan asiallisessa hengessä haluaisin keskustella. Ei ole paljoa pyydetty se. En ole suinkaan ketään jättämässä näiden keskusteluiden perusteella, ratkaisun teen viime kädessä minä itse, eikä kukaan muu puolestani!! Ei kymmenen vuoden parisuhteesta lähdetä niin vaan ovet paukkuen.
vaatimaan sitä parempaa kohtelua. Oletkos kuullut koskaan sellaista sanontaa, että jotkut oikein kerjäävät turpaansa? Tai sitä, että niin kauan huonosti kohdellaan, kun antaa sen tapahtua?
Miksi alat moiseen? Jätä törkimys, jos ei kerran kohtelu miellytä!
Itselläni on fiksu mies, joka ei koskaan ole lyönyt minua, eikä rumasti puhutellut ja avioelämää on jo 20 vuotta. Muuten, hänen isänsä haukkui aina vaimoaan, mutta mies ei ole sitä perintöä jatkanut.
Lopeta selittelyt ja aikuistu!
No, aika kauan olen suhdettani päässäni vatkaillut... Ei ole kyse vaan selittelystä, vaan osittain myös tulevaisuuden pelosta ja omasta pärjäämisestä. Kuulostaa aivan ihanalta, edellisessä viestissä, ettei mies ole ei ole rumasti puhutellut. Ilmeisesti myös lyömisellä uhkailu kuuluu kielletylle listalle.. Kyllähän itseltänikin temperamenttiä löytyy.. ja varmasti normaali riitely kuuluu asiaan, mutta mieheni menee aina asiattomuuksiin, jos edes yritän ottaa jonkin asian puheeksi kauniisti ja lisäksi hän pystyy todella viiltämään sanaisella miekallaan..
Oppeliini on persoona, joka elää varmaan itse omien neuvojensa mukaan ja monesti olen ollut kyllä hänen kanssaan samaa mieltä asioista, varsinkin noista lapsiin kohdistuvista.
Hänen neuvoissaan on kuitenkin elämää kokeneen ihmisen viisautta. Itse en en pilkkaisi sellaista. Luen niitä itse mielelläni. "Mummonmuori "on toinen viisas täällä.
Kyllä minunkin mielestäni sulla on nyt sellaista selittelyn makua, joten katsoisin sinuna peiliin.
Ei ne asiat muutu, jos et sinä itse niitä muuta!
Ehkä miehesikin on kyllästynyt marttyyriasenteeseesi ja siksi sulkenut jotkut luukut itsestään. Ehkä lopullisesti.
Tuokin pettämisepäily...jos onkin vain pelkkä tuulimuna, niin olet kyllä loukannut häntä niin verisesti, ettei varmaan halua rakennella sille pohjalle sen kummenpaa. Se voisi selittyä sillä.
Harmi, että lapsuutesi on ollut kurja, mutta vielä harmittavampaa, että mies on joutunut sen jatkumoksi, ehkä hänkin olisi toivonut normaalilapsuuden läpikäynyttä vahvaa naista.
Et ole helppo tapaus puolisoksi. Juttunne vaikuttaa kuitenkin alunlopulta.
Kaikkien neuvot voin vastaanottaa, jos ne ilmaistaan myös toisten mielipiteitä kunnioittaen.. Olipa ne sitten kenen hyvänsä kirjoittamia. Kannattaa ottaa vertailukohteeksi, miten asian ilmaisisi, jos olisi kasvotusten... No, eipä ole mieheni omassa lapsuudessakaan hurraamista, siellä on ollut paljon henkistä väkivaltaa ja uskottomuutta, että ehkä meitä on kaksi samassa veneessä... Ja mitä pettämisepäilyyn tulee, niin tapaus täyttää samat kriteerit, kuin parisuhteemme alussa, jolloin mieheni petti minua kolmen eri naisen kanssa ja valehteli silmät ja suut täyteen!!! Eikä ketään kannata aiheetta syyttää, mutta syytetyn pitää kuitenkin pystyä perustelemaan oma toimintansa, jos on epäiltynä.. Ja tottakai selittelen, koska olen jo kauan puinut asiaa itsekseni monelta eri kantilta.. En missään tapauksessa haluaisi tehdä virhettä ja joutua katumaan myöhemmin!! Ei mies ole mikään lapsuuteni jatke, jos itse käyttäytyy huonosti, eikä ota vastuuta mistään ja aiheuttaa jatkuasti pahaa mieltä..
Mutta ehkäpä sinä jatkat omaa lapsuuttasi elämällä miehen kanssa, joka aiheuttaa sinulle mielipahaa ja epävarmuutta.
Kyllähän lapsuudella voidaan selitellä yhtä ja toista, mutta tilanne on se, että kumpikin teistä on jo aikuisia. Aikuisuuden ja lapsuuden ero on siinä, että lapsena ollaan enimmäkseen uhreja ja yritetään selvitä hengissä, koska oman perheen tilanteeseen ei vain voi vaikuttaa. Aikuisena puolestaan ollaan täysivaltaisia toimijoita - ja silloin vastuu oman tilan mielekkyydestä taikka epämielekkyydestä on omalla kontolla. LIsäksi - aikuiset ovat 100% vastuussa omista teoistaan, joten selittely "kun sillä oli niin vaikea lapsuus" on vain turhanpäiväistä lieroilua ja vastuun pakoilua. Minullakin on takana "vaikea" lapsuus, mutta tästä huolimatta - taikka pikemminkin siitä syystä - yritän joka päiväisessä elämässäni oikoa itsestäni suoraselkäistä ja toisia kunnioittavaa täyspäistä ihmistä. Sukupolvien välisen "kejun" voi katkoa, mutta silloin ei pidä tyytyä selittelyihin vaan ryhtyä toimintaan.
Eli - mitä sinun tilanteessa tuo toiminta sitten tarkoittaankin, niin sen on sinun itsesi ratkaistava. Terapia? Ero? Tyytyminen tilanteeseen?
Kiitos asiallisesta ja järkevästä viestistä. Oikeassa olet, mitä kirjoitat! Pähkäämisellä oon hakenut varmuutta omiin tuntemuksiini parisuhteestamme. En ole täysin voinut luottaa omiin tunteisiini ja ajatuksiini jostain syystä tässä asiassa. Ehkäpä se on itseluottamuksen puutetta, eikä mikään ihme, kun on tässä suhteessa ollut niin monenlaista mutkaa jo alusta asti. Jos voisin olla 100 % varma tuntemuksistani ja rajoistani olisin toiminut jo aikoja sitten. Toisekseen miettii, että onko parisuhdeterapia edes vaivan arvoista vain pitäisikö luovuttaa.. Ehkä tämä parisuhde on kuluttanut persoonaani jo sen verran, että itseluottamukseni ja arviointikykyni on kärsinyt.
Kiitos kommenteistanne.. Nyt ollaan jo keskusteltu pariterapiaan menemisestä, vielä kun saisi miehen suostumaan... En olisi arvannut, että tälläinen nettiketju voi jopa auttaa asioiden eteenpäinviemisessä.. Ainakin tajusin sen, että näin ei voi jatkua.. Se on jo jotain se!!!
Itse olen aikanani eronnut ja tunteet oli samat kuin sulla, pelottaa.
Mutta alun jälkeen alkoi tuntua ihanalta! Entisiä ystäviäni aloin taas tapaileen ja huomasin, ettei tämä niin yksinäistä olekkaan!
Nyt on kierroksessa kaksi miestä, jotka soittelevat ja se imartelee!
En halua kuitenkaan vielä uutta suhdetta, nautin nyt ensin tästä vapaudesta ja sen voin sinulle vannoa, että ITSETUNTOSI palaa ja korostuu kun heität masentavan ukkosi mäkeen!
Ehkä suhteesi on enempi sitä läheisriippuvuutta, eikä enää rakkautta joten siitä lähteminen peloittaa sinua.
Mutta jo tuo, että kohtelee sinua noin huonosti, on syy siitä lähteä!
Usko vaan, mukaviakin ukkoja on olemassa, sinuakin varten!
Minullakin on jo yli 20 v ollut mies, joka ei mollaa eikä lyö, joten kyllä niitä vaan hyviä miehiäkin löytyy! (Miehellänikin kuitenkin juoppo isä ollut ja väkivaltaa kotona...ei se aina periinny.) Tsemppiä sulle päätöksiisi!
itse olen useasti ajatellut että voiko olla mahdollista että sukupolvet toistavat ongelmiaan..esim.isoisäni (molemmat) tulivat sodasta alkoholisteina, isäni on alkoholisti ja jo lapsena päätin että kodissani aikuisena ei alkoholi määrää..kuinkas ollakkaan, mieheni on alkoholisti. eli tarkoitan tällä sitä, että määrätynlaiset ihmiset löytävät puolisoikseen määrätynlaisia ihmisiä ja voivat elää koko elämän samanlaisissa ongelmissa ja vaikka kuinka päättää ettei halua samanlaista elämää kuin esim. lapsuudenkodissa on ollut, niin kuinkas ollakkaan.. huomaa ajankanssa elävän juuri samanlailla ja tästä johtuu että kapinoi ja yrittää pyristellä vastaan. joten kannustan sinua istumaan peilin eteen ja tekemään elämän suunnan radikaaleja päätöksiä. mieti mitä itse haluat elämältä ja toimi sen mukaan. toinen puoli minusta sanoo, että mies ei vaihtamalla parane ja toinen puoli sanoo, että kyllä se paranee!! tuntuu että kirjoittaessa ja "marisemalla"(kuten jotkut miehet sanoo :-) ) asioista löytää hyvätkin puolet ja erinlaisten päätösten teko on silloin helpompaa.. toivon että saatte selvitettyä tilanteen ja tulevaisuudessa ette kohtaisi enään ainakaan näitä samoja ongelmia
> NIMENOMAAN ON KYSE SIITÄ MITÄ MINÄ HYVÄKSYN JA MITEN MINUA KOHDELLAAN, koska minähän aikuisena ihmisenä yhdessä kumppanini kanssa päätän perheemme pelisäännöt. Jos minä en voi hyvin tai parisuhde ei voi hyvin, eivät silloin lapsetkaan voi hyvin... Luulisi tuonkin olevan itsestäänselvä asia...
Sinä hyväksyt miehesi loukkaukset, valehtelun ja lyömisen. Näyttää siltä, että tällä hetkellä et pysty päättämään perheenne pelisäännöistä yhtään mitään. Mies tekee, mitä haluaa. Tuo on vaarallista, eikä lapsia kannata hankkia tuollaiseen suhteeseen.
Sinulla on vielä monta vuotta aikaa etsiä toisenlainen mies ja perustaa perhe terveemmälle pohjalle. Väkivallalla on tapana raaistua, varsinkin, kun lapset tulevat mukaan kuvioihin. Silloin et pääse helposti karkuunkaan ja olet vastuussa myös niistä lapsista. Ethän halua miestä, joka lyö lapsia.
> Mieheni on tod. hauska seuramies ja esim. omalta perheeltäkin tulee rivienvälistä kannustusta jatkaa suhdetta..
Sinä seurustelet miehen kanssa, ei sukusi.
Todella hauska seuramies löytää helposti naisia ja pettää ehkä uudelleen.
Moni hiljaisempi mies on puolisonsa seurassa se oma itsensä, oikein mukava ja hyvää seuraa.
> Vaan aivan todellinen syy vai etkö ole kuullut puhuttavan sukupolvien jatkumosta.. Jos on vähäänkään perehtynyt psykologiaan, niin ymmärtää sen, että nimenomaan huono isäsuhde, johtaa siihen, ettei välttämättä osaa löytää itselleen sopivaa kumppania, varsinkaan, jos menneisyyttä ole käsitelty...
Jotkut vain osaavat valita puolison, joka on täysin huonon isänsä vastakohta.
Äitisi on antanut huonoa esimerkkiä, jos on antanut kohdella itseään miten sattuu.
Jos sinä olet perehtynyt psykologiaan, miksi et osaa toimia toisin?
Jos sinulla on käsittelemättömiä asioita menneisyydestä, niin eikö nyt olisi hyvä aika aloittaa niiden purkaminen. Mikäli on psykologiaa lukenut... tietää, että ne lapsuuden traumat tulevat esiin varsinkin silloin kun saa omia lapsia. Traumat kannattaisi hoitaa ensin alta pois.
> Ja lisäksi, jos ei satu olemaan minkäänlaista kotoa opittua mallia siitä, millainen on hyvä ja onnellinen koti, niin EI VOI TIETÄÄ, mitä oikeassa kodissa kuuluu tapahtua ja MISSÄ MENEE RAJA HUONOLLE KÄYTÖKSELLE!!!
Sinulla on aina oikeus miettiä, millaista käytöstä sinä haluat, mitä haluat sietää, mitä et. Millaisessa kodissa sinä olisit onnellinen? Kuuluuko sinne huuto, töniminen, muistot kurjasta lapsuudesta?
> Ei kymmenen vuoden parisuhteesta lähdetä niin vaan ovet paukkuen.
Miksi et voisi? Parempi kerta rytinä, kuin jatkuva kitinä. Sinulla on tuollainen mies... mikä olisi mielestäsi asiallinen tapa hoitaa asia niin, että teille molemmille jäisi hyvä mielikuva suhteesta, jossa sinä olet ollut alistettuna?
> No, eipä ole mieheni omassa lapsuudessakaan hurraamista, siellä on ollut paljon henkistä väkivaltaa ja uskottomuutta, että ehkä meitä on kaksi samassa veneessä... Ja mitä pettämisepäilyyn tulee, niin tapaus täyttää samat kriteerit, kuin parisuhteemme alussa, jolloin mieheni petti minua kolmen eri naisen kanssa ja valehteli silmät ja suut täyteen!!!
Miehelläsikään ei ole tietoa paremmasta suhteesta, miten hän osaisi? Mutta miksi sinä alistut?
Valehtelijakin hän on. Minne se taito katoaisi? Mieti, mitä hän tekee, kun olet raskaana, hoidat lapsianne, jne. Hänelle tulee paljon aikaa puuhailla muualla mitä tahtoo, etkä tiedä, mitä hän tekee... Mutta luottaisitko?
Kääk! Ehkäpä tässä suhteessa pitää se, että silloin kun asiat on hyvin, niin on ihan kivaa yhdessä.. Saattaa mennä useampikin kuukausi ihan rauhallisesti, mutta kyllä se sieltä sitten jossain vaiheessa kolahtaa kohdalle se iso riita, jossa haukutaan ja alistetaan lyttyyn ja uhataan väkivallallalla, jos ei muu auta! Ja kyllä sitä pientä napinaa ja sättimistä saan aika usein kuunnella vaikka hyvin menisikin.. No, en se minäkään mikään enkeli ole, olemme molemmat tempperamenttisiä, mutta en nyt kuitenkaan ensimmäiseksi ala haukkua ja lytätä toista ihmistä.. Tosin kyllä minua kovasti harmittaa, ettei edes yhteisistä matkasuunnitelmista voida edes jutella vaan minulle sanotaan, ettei hän jaksa tuota aihetta.. Enää en uskalla edes ottaa koko asiaa puheeksi.. Viime kesänä, kun menimme kyläilemään ystäväpariskuntani luokse, hän haukkui koko alkumatkan minua liian avonaisesta kaula-aukosta paidassani, sain kuulla olevani ihan tyhmä, kun en osaa edes pukeutua.. Puolivälissä matkaa tuli sellainen riita asiasta, että mies uhkasi kääntää auton takaisin kotia; itketti ja huudatti minua. Pysäytti auton tienvarteen, tunnelma oli jälleen sen verran uhkaava, että säntäsin autosta pihalle sydän hakaten kurkussa ja olin paniikissa. Tuon tapauksen jälkeen olin hyvin apaattinen ja jouduin kyläpaikassa menemään huilaamaan kovan pääkivun vuoksi..
Niin ja paitani vaihdoin kiltisti kesken matkaa pysäkillä, lisäsin paidan alle peittävämpää...
Siis - kuka tahansa pystyy skarppaamaan aina silloin kun siltä itsestä tuntuu, mutta pointtihan on, että miten käyttäytyy kun siltä ei itsestä tunnu. Kaikissa parisuhteissa on kähinänsä, meilläkin matkalle lähtöjen yhteydessä on pinna usein kireällä, mutta tyyli, jolla näitä kähinöitä "vietetään" on toista kunnioittava. Vaikka kuinka toisen toimet v....tuttavat - niin - kova yritys on kuitenkin olla lyömättä toista vyön alle ja keskittyä ongelman ratkaisuun.
Tunnistan sinunsta äitini, joka jaksaa muistella isän ja hänen lomaa 70-luvulla, kuinka silloin oli niin kivaa. Noh, hyvä homma, että edes joskus oli kivaa - ja että näillä onnenmuruilla on sitten jaksettu ne loput lähes 40 vuotta. Mutta hemmetti, mä vaihtais päivääkään tästä parisuhteesta mun vanhempien viritelmiin, koska tässä parisuhteessa hyviä päiviä on ollut tasaisesti enemmän kuin huonoja. Ja kun huonoja hetkiä tulee, niin niissäkin mulla on turvallinen olo, koska tiedän, että mieheni ei käy käsiksi, ei mollaa minun persoonaa taikka aloita huutomonologia. Äitini joskus hämmästeli, kun hänen läsnäollessa ilmaisin miehelleni eriävän mielipiteeni - ja tilanne pysyi rauhallisena eikä siitä seurannut mitään "aikuisenmiehen" kiukkukohtausta, kuten ei myöskään "aikuisennaisen" itkuhetkeä.
Olen ymmärtänyt äitini antamasta esimerkistä, että huonoissa ja ei toimivissa parisuhteissa pysytään, koska keskitytää muistelemaan niitä hyviä hetkiä - ihan kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunut. (Lisäksi näistä pahoista asioista ei saanut puhua, koska isälläni oli se kuuluisa "vaikea" lapsuus...) Mutta - eihän ne hyvät hetket oikeasti riitä - paljon tärkeämpää minun mielestä on ne hetket, jolloin ei mene hyvin. Silloin ihmiset näyttävät oikean karvansa - ja silloin tietää, onko tuosta ihmisestä elämänkumppaniksi.
Niinpä. Jotenkin vaan tuntuu, että meidän tapamme setviä asioita on melko tempperamenttinen.. Kaikki olisi paremmin, jossei niissä riidoissa sitten mentäisi niin pitkälle.. Ja tavallaan, kun on rauhallista ja ihan ok muutenkin, niin ne huonot asiat menettävät merkityksensä.. Ehkä olen jo lapsena sulattanut niin paljon, niin tällainen toiminta on minulle ikäänkuin normaalia, eikä se tunnu muutenkaan noin kokonaisuudessa elämääni häiritsevän...