Hei!
Pohdin tässä, että mitkä ovat yleisimmät syyt erolle? Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä 13 vuotta, viimeiset seitsemän menneet lasten, talonrakentamisen ym. paljon voimia vievien asioiden parissa. Tuntuu, että meidän suhteemme on vain hävinnyt johonkin, lieneekö sitä sitten alkuvuosien enää ollut ollenkaan. Mies tiuskii, minä tiuskin takaisin, olen hankkinut itselleni harrastuksia, jotka vievät aikaani ja siten ärsyttävät miestäni. Harrastusten hankkimisen motiivi on ollut juuri suhteesta pois pääseminen.
Aiemmin meillä oli vielä seksi, joka yhdisti, mutta nykyään hyvällä tuurilla ehkä kerran viikossa. Olen sanonut, että sopisi kyllä useamminkin, mutta miestä ei ilmeisesti kiinnosta.
Raha-asiat tuntuvat painavan miestä enemmän kuin minua, en vain jaksa stressata niistä. Sekin on yksi riidan aihe. Kotityöt jäävät pääosin minulle, en jaksa siitäkään valittaa. Olen yrittänyt järjestää yhteisiä iltoja, jolloin lähdemme pois kotoa ja lapset menevät hoitoon, mutta ei niistä tunnu olevan apua.
Arkiko nämä suhteet tuhoaa? Meillä on myös erilainen näkemys elämästä: minä, masennuksen useaan kertan eläneenä, pyrin löytämään positiivisia ja mukavia asioita arjesta ja nauttimaan elämästäni (sekin siis syy harrastuksille), kun miehen mielestä kaikki on vain niin kamalaa ja raskasta, lasten hoitoa myöten. Ja tämän saavat minun lisäkseni kuulla myös lapset.
En vain enää jaksaisi tuota ainaista huonotuulisuutta, kaikesta valittamista, tyytymättömyyttä elämään ja minuun. Tiedän, että olisin onnellinen yksinkin, tosin silloin joutuisin luopumaan monesta asiasta (harrastukset, auton käyttö), koska niitä en voisi yksin todennäköisesti ylläpitää (rahallisesti ja ajallisesti). Se ajatus, joka siis kytee, on se, että ansaitsen parempaa. En tarkoita parempaa ihmissuhdetta (sitä en edes haluaisi) vaan rauhaa ja tyytyväisyyttä elämääni. Haluan täyttää elämäni hyvillä ja itselleni mieluisilla asioilla ja näyttää siltä, että mieheni ei niihin lukeudu.
Kokemuksia, ajatuksia...?
Pohdin tässä, että mitkä ovat yleisimmät syyt erolle? Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä 13 vuotta, viimeiset seitsemän menneet lasten, talonrakentamisen ym. paljon voimia vievien asioiden parissa. Tuntuu, että meidän suhteemme on vain hävinnyt johonkin, lieneekö sitä sitten alkuvuosien enää ollut ollenkaan. Mies tiuskii, minä tiuskin takaisin, olen hankkinut itselleni harrastuksia, jotka vievät aikaani ja siten ärsyttävät miestäni. Harrastusten hankkimisen motiivi on ollut juuri suhteesta pois pääseminen.
Aiemmin meillä oli vielä seksi, joka yhdisti, mutta nykyään hyvällä tuurilla ehkä kerran viikossa. Olen sanonut, että sopisi kyllä useamminkin, mutta miestä ei ilmeisesti kiinnosta.
Raha-asiat tuntuvat painavan miestä enemmän kuin minua, en vain jaksa stressata niistä. Sekin on yksi riidan aihe. Kotityöt jäävät pääosin minulle, en jaksa siitäkään valittaa. Olen yrittänyt järjestää yhteisiä iltoja, jolloin lähdemme pois kotoa ja lapset menevät hoitoon, mutta ei niistä tunnu olevan apua.
Arkiko nämä suhteet tuhoaa? Meillä on myös erilainen näkemys elämästä: minä, masennuksen useaan kertan eläneenä, pyrin löytämään positiivisia ja mukavia asioita arjesta ja nauttimaan elämästäni (sekin siis syy harrastuksille), kun miehen mielestä kaikki on vain niin kamalaa ja raskasta, lasten hoitoa myöten. Ja tämän saavat minun lisäkseni kuulla myös lapset.
En vain enää jaksaisi tuota ainaista huonotuulisuutta, kaikesta valittamista, tyytymättömyyttä elämään ja minuun. Tiedän, että olisin onnellinen yksinkin, tosin silloin joutuisin luopumaan monesta asiasta (harrastukset, auton käyttö), koska niitä en voisi yksin todennäköisesti ylläpitää (rahallisesti ja ajallisesti). Se ajatus, joka siis kytee, on se, että ansaitsen parempaa. En tarkoita parempaa ihmissuhdetta (sitä en edes haluaisi) vaan rauhaa ja tyytyväisyyttä elämääni. Haluan täyttää elämäni hyvillä ja itselleni mieluisilla asioilla ja näyttää siltä, että mieheni ei niihin lukeudu.
Kokemuksia, ajatuksia...?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mieheni ainaisiin raivonpuuskiin, koskaan en tiennyt millä tuulella ja kuinka juovuksissa hän oli kotiin töistä tultuani. Illat piti istua sohvalla ja odottaa nukkumaanmenoa, jokseenkin hiljaa, etten häirinnyt häntä. Sillä oli myös salasuhde, jota se ei paljon viitsinyt edes salata. Silloin kun oli treffit, niin lähtiessä oli selvä. Sanoi, että hänellä on rajansa muiden naisten suhteen, mutta ei suostunut sanomaan onko hänen rajansa: a) suutelu ja kähmintä b) seksi vai c) avioeron ottaminen.
Pidän itsestäni niin paljon, etten halunnut jäädä.
Mies petti, ja joi, eikä osannut käyttää rahaa kuin omiin menoihinsa (jopa lasten pakollisista kuluista vain valitti). Puheet ei auttanut, ei vaikka yritin nätistikin keskustella enkä nalkuttaa. Pariterapiaan ei suostunut. Lopulta erosin. Ei sitä mahdottomia jaksa kukaan.
Ja on myös halpoja harrastuksia. Pitää miettiä mikä on itselle ja lapsille tärkeintä. Elämä on valintoja.
...kai olen vähän arka tekemään niin isoa päätöstä. Meillä ei kuitenkaan ole alkoholi mukana kuvioissa, onneksi, enkä usko kyllä toisiin suhteisiinkaan. Vaikka mistä sitä koskaan tietää... ;)
On vain tuntunut jo pitkän aikaa, että ei tämä ole sitä mitä haluan tältä elämältä. Sitten tulee tietysti heti mieleen, olenko itsekäs, kun näin ajattelen? Toisaalta noiden aiemmin mainittujen kokemusten jälkeen todella tarvitsen mukavia asioita elämääni, jotta pysyn ns. normaalissa mielentilassa.
Ajatus erosta tuntuu kyllä todella pelottavalta, miten pärjään ym., mutta ilmeisesti muutkin ovat niin tehneet! =)
.. käviskö noinkin banaali syy? neljännesvuosisadan liitto sopuisasti päättymässä, sopimusositusta yhdessä hiottu nyt pari viikkoa - onneksi meidän tilanne on sulle/mulle jako niin onpahan siltä osin helppo, ja lapset jo molemmat maailmalla.
mutta miksi kasvettiin erilleen - ei me koskaan kunnolla edes riidelty - ei tarvinnu ... muutama perusjuttu oli alunperinkin meillä eri tasoilla - seksi ja turvallisuus/riskinotto. siihen asti kun kaikki soljui kutakuinkin normaaleissa uomissa noiden eri tasojen kanssa tultiin toimeen - omat kädet hyvänä apuna ja kun vastaan ei tullut suuria uhkia niin hyvin meni.
no 1,5v sitten jäin työttömäksi. en ottanu suurtakaan pulttia, kuntoilua, elämäntapojen muutos ja 15kg painoa alemmaksi ja nyt ollaan paremmassa kunnossa kuin 3-kymppisenä. parempi puolisko ei sulattanu ja jäi se vähäinenkin seksi kokonaan pois, ei kuulemma halua maksaa 5-kymppisen pelailua (golf) ja juoksentelua (lenkkeilyä siis) ts. haluaa minutkin takaisin oravanpyörään. toimeen olis tultu mainiosti hänenkin palkallaan, se kun oli se suurempi meidän tulovirroista.
samalla kerroin haaveestani joskus muuttaa lämpimämpään ja elinkustannuksiltaan halvempaan maahan talviksi, ja samalla harrastaa verosuunnittelua, mutta hän totesi ettei se ole häntä varten.
jos ei tuota katalyyttiä (työttömyys) olis tullu niin varmaan vieläkin sinniteltäis - nyt tuntuu että mulla alkaa uusi elämänvaihe (vaikka ei tässä eletyssäkään mitään vikaa ole, hienoja hetkiä kasapäin) ja on semmonen kutkuttavan pelottava tunne hypätä tuntemattomaan.
tuossa sinun tarinassasi kuin omassani. Meilläkin nuo tietyt perusjutut ihan eri maailmasta: raha ja riskienotto. En ole koskaan jaksanut erityisesti stressata raha-asioista ja toiselle tuntuu olevan elämän ja kuoleman kysymys. Itse saatan hetken mielijohteesta tehdä isojakin päätöksiä, toinen taas ei. Tällä en tarkoita täysin holtitonta elämää, haluan vain nauttia siitä. Täydentävätkö vastakohdat muka toisiaan vai aiheuttaako se vain enemmän ongelmia suhteeseen?
jos tässä vielä jossittelis ja miettis jos vaan toinen noista meidän jutuista olis mättänyt - vaikkapa nyt tuo turvallisuus/riskinotto ja seksi olis ollu hyvää niin tuskin eroamassa oltais. tai jos toisinpäin, niin pärjättiinhän sitä omin käsin näinkin pitkään, ja olis ollu kuitenkin joku yhteinen haave/suunnitelma tulevaisuudelle - kait ne halutkin olis sitten joskus loppunu :-)
taitaa se klassinen juttu korresta ja selkärangan katkeamisesta pitää paikkansa
No mulla akka makasi 18 vuotta kotona tv:n ääressä, ansiotyöpäivät tuona aikana on laskettavissa yhden käden sormilla. Sekin olisi mennyt, jos olisi edes omassa yritystoiminnassani ollut avuksi vaikka kuittien lajittelussa, mutta ei, ei vaikka pyysin.
Lapsen hoiti hyvin ja siivosi pintapuolisesti kotona, sen verran että päällepäin näytti siistiltä.
Luonteeltaan sellainen räjähtelijä, ettei mitään kritiikkiä kestänyt. Jatkuvasti sai olla varpaillaan ja katsoa mitä sanoo.
Lopulta tapasin sattumalta naisen, jonka kanssa oli ja on jonkinlainen henkinen suhde vieläkin. Tajusin, mikä saamaton hölmö olen ollut, kun en ole vaimoa potkinut jo aiemmin pois tai vaatinut häneltä enempää. Kovasti tuo ensimmäisen vakavan keskustelun jälkeen yritti muutaman kuukauden muuttua. Pelkkää hunajaa ja iholle tuloa jatkuvasti. Pahensi vaan asiaa ja lopulta kaikki hajosi. Eukon luonne palasi samantein entiselleen, mistä kiitän häntä kovasti. Ei nimittäin tule ikävä eikä tarvi miettiä josko sittenkin olisin ollut väärässä.
Vapaa ja yksin, mutta ei ole koskaan ollut näin mukavaa olla kotona.
Olen eroamassa pitkästä liitosta, syynä se, että olemme liian erilaisia. Olen luonteeltani uskollinen, enkä helposti anna periksi. Niinhän sitä vihkikaavassakin kysytään, että tahdotko rakastaa. Tahdoin minä, niin kauan ja uskollisesti että miltei tuhosin itseni yrittäessäni jatkaa tuhoon tuomittua liittoa. Mies puolestaan lähinnä halveksi yrityksiäni ja hylkäsi niin emotionaalisesti kuin fyysisesti kauan ennen eropapereiden kirjoittamista.
Olen ymmärrettävästi masentunut, mutta myös suunnattoman helpottunut ja haaveilen omasta tuvasta ja omasta luvasta. Mieleni on valoisampi kuin pitkään aikaan. Miehelle en ole katkera. Uskon, että jokainen saa jossakin vaiheessa sitä mitä tilaa.
Aloittajalle hyvä neuvo: älä odota niin kauan kuin minä. Tangoon tarvitaan kaksi ja jos miehesi ei tahdo edes yrittää, ei sinun kannata uuvuttaa itsesi yrittämällä.
vastauksistanne! Laittaa miettimään...miksi tosiaan itseään kiusaa vuosikausia? Kaipa sitä toivoo parempaa, mutta ei sitä koskaan tule. Olen muuttunut itsekin suhteen mittaan, kasvanut paljon riippumattomammaksi ja itsenäisemmäksi, uskon senkin olevan miestä ärsyttävä tekijä. Ero on niin iso asia ja vaatii niin valtavasti kaikkien asioiden uudelleenjärjestelyä, että se kaikki pelottaa. Mutta sen kaiken jälkeen sitä kai voisi toivoa olevansa onnellinen?
hoitaa suhdettanne.
eli minä väittäisin että panostuksen puutteesta suhteenne on kahdonnut taka-alalle.
lapset ja talonrakennus kyllä vie kaiken nopsaan.
jos kerta viikkoon on seksiä, niin väittäisin että se on peruslapsiperheelle hyvä saavutus.
noh, kannattaa sitten varautua jo henkisesti rahallisesti ja ajallisesti entistä niukempaan elämään yh-äitinä.
Arkeahan tuo kuullostais olevan, tylsää arkea... eikä sitä piristä ylihintanen viikonloppu hotellissa, kun takaraivossa jyskyttää huolet...
Ja seksiäki kerran viikossa!!! Sun elämä on nainen juhlaa... =) Käy kattoos esim baarissa "sinkkusilmällä" tarjontaa, ni tulet kiljuen kotio ja siipan kaulaan... =)
Maksaisin vaikka mitä, että saisin tuollaisen suhteen, kun sulla on!!!
Itte kuuntelin 10v vitt...a, ei ole ikävä, en kadu!
Itseni erotettiin suhteesta joka kesti 30 vuotta. Syitä oli monia. Olen kiitollinen ex-miehelleni että avioeroa haki, itselläni ei olisi siihen rohkeutta riittänyt. Olin niin avioliittoon sitoutunut ja uskollinen. En edes ymmärtänyt miksi minun koko luonteeni oli sen avioliiton aikana muuttunut.
Meillä riideltiin paljon loppuaikoina. Nuorempana olin kiltisti hiljaa ja vaikka koin että minua kohdeltiin huonosti en noussut häntä vastaan. Mitä enemmän ikää tuli sen vihaisemmaksi hänen kanssaan tulin. Kiltti vaimo muuttuikin hirviöksi ja sanoi juuri mitä ajatteli. Eli annoin hänelle samalla mitalla takaisin. Loukkauksiin vastasin loukkauksilla. Tietäähän sen mihin se johtaa. Rakentavaa keskustelua ei syntynyt. Kaikki hyvällä yrityksellä aloitetut keskustelut päätyivät aina siihen kuinka idiootti olen.
Olin kuulemma itsestäänselvyys. Se olikin totta. Kodinhoitaja ja hänen talonmiehensä. Seksissä oli suuria vaikeuksia. Se ei johtunut minun haluttomuudestani vaan hänen kyvyttömyydestään. Olin kuulemma niin huono sängyssä ettei hänellä seisonut. Kun sitten tyydytti minut oli vihainen kun sain orgasmin. Vaikka mitä yritin hänen kanssaan niin kun ei seisonut niin ei seisonut. Mutta vikahan oli tietysti minun.
Kun lopulta ero saatiin tehtyä ja lopulta muutin omaan uuteen kotiini niin sairastuin kun henkiset paineet helpottivat. Itsetuntoni oli aivan pohjissa. Ex-mieheni sanoi etten pärjää yksin, mutta kyllä tässä nyt paremmin pärjään kun ei kukaan enää minua hauku. Pikku hiljaa tässä toivun ja ehkä itsetuntonikin paranee. Ketään miestä en uskalla lähelleni päästää. Mutta on ollut hyvä huomata että miehet ovat kuitenkin kiinnostuneet minusta kun joskus olen tyttöjen kanssa ulos lähtenyt. Kauniiksikin kehuttu, koska olen aina huolehtinut ulkonäöstäni ja urheilen paljon.
Toisen ihmisen arvostuksen ja kunnioituksen puute johti avioeroon. Meidän avioliitosta tuli valtataistelua ja kilpailua toisen nujertamiseksi. Välinpitämättömyys ja mykkäkoulu olivat aseita. Ex-mieheni tiesi tarkalleen miten voisi minua eniten loukata. Ja ne loukkaukset tulivat aina omahyväinen virne kasvoillaan. Siinä hän oli mestari. Erosta on nyt noin vuosi ja kun mietin yhteiselomme viimeisiä vuosia niin voin ainoastaan pahoin.
, vastenmielinen seksi. Nyt uudessa liitossa kaikki ihan toisin.
"siskojen" kannustus ja harhaluulot......
"munalla" ajattelee ja tyhmäkin vielä.....