Rakas kissani (4v.) jäi viime perjantaina auton alle. Suru on aivan käsittämättömän suuri. Tällä hetkellä tuntuu että tästä ei pääse yli ikinä. Yritän ajatella että rakas ystäväni on nyt taivaassa ja pilven reunalta katselee mua. Joka kerta kun astun ulos kuulen pääni sisällä sen miukumisen. Ahdistaa, en tiedä olenko tulossa hulluksi.
Kissani oli nuori ja virkeä. Meillä olisi ollut vielä vaikka kuinka monta vuotta yhteistä aikaa edessä. Mutta nyt niin yllättäen se on viety mun elämästä.
Ne rakkaat neljä vuotta jotka sain viettää parhaan ystäväni kanssa, eivät unohdu koskaan.
Pala sydämmestäni on viety, eikä sitä saa ikinä takaisin.
Kissani oli nuori ja virkeä. Meillä olisi ollut vielä vaikka kuinka monta vuotta yhteistä aikaa edessä. Mutta nyt niin yllättäen se on viety mun elämästä.
Ne rakkaat neljä vuotta jotka sain viettää parhaan ystäväni kanssa, eivät unohdu koskaan.
Pala sydämmestäni on viety, eikä sitä saa ikinä takaisin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oma kissani kuoli 10-vuotiaana viisi vuotta sitten diabetekseen. Suru on edelleen. Näen unia kissastani ja itken välillä kun näen esim. televisiosta samannäköisiä kissoja. Suru ei lopu koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään, koska on pakko. Itse unelmoin siitä että joskus vielä kohtaamme, tuonpuoleisessa.
Minulta on tähän mennessä mennyt 3 kissaa, koira ja hevonen. Kaikki yhtä kadonnutta kissaa lukuunottamatta lopettiin vanhoina, koska se oli enää ainoa hyvä teko ja viimeinen palvelus hyville ystäville. Aivan hirveä ikävä jokaista vieläkin, eikä se suru varmaan ikinä helpotakaan. Minkä lisäksi tunnen itseni murhaajaksi, vaikkei mitään muuta olisi ollutkaan tehtävissä.
Tällä hetkellä perheenjäseninä on kaksi nuorta poikakissaa, nautitaan nyt näistä hetkistä mitä meillä on. On toisaalta kauheaa, kun miettii sitä mihin suruun ja tuskaan tämä aina päättyy, mutta pelastipahan nämäkin pikkuiset varmalta kuolemalta.
En voi tajuta ihmisiä joiden mielestä "eläimiä tulee ja eläimiä menee" kyllä ne kaikki ovat omia erikoisia yksilöitään joihin kiintyy syvästi. Perheenjäseniä.
asia ja tyhjä paikka. Mun koira kuoli muutama vuosi sitten. Koin sen "elämänarvoiseksi", joka päiväistä viihtyvyyttä, mutta toisaalta myös kosmosmaista riippuvuutta. Loppu oli helvettiä, se vaati vain aina vain enemmän eläinlääkärissä käyntejä ja viihtyvyyttä. Kai se turhautui kommunikaation puutteeseen. Olikohan sillä sellaista kaupallista merkitystä? Kaipaan lemmikkiäni kovasti, Jumalakin on etten joutuisi harhaan, kaaos lemmikin puutteesta onkin vaarantanut jo sisimpäni. Voinko sairastua sellaiseen ja jos voin kuinka se tarkalleen ottaen tapahtuu?
että halusin lemmikilleni, olin lapsi, elämänarvoisen elämän. Että olisi elintila ja -tapa ja silleen, näin ei ehkä saa olla ihmisen "eliöjärjestelmän" takia. Olen maallikko, en kaikki voipa Jumala. Entä Sylvester Stallone, hänhän on kaikkien meidän idoli, voisiko hän korvata lemmikkisi menetyksen?
Meiltä kuoli viime syksynä kissakaveri, joka kulki meidän pereenjäsenenä 20 vuotta. Tuntui kuin omainen olisi poistunut elämästämme kun se nuukahti vanhuuttaan keittiön lattialle.
Yhäkin muistellaan sitä koko perheen voimin, mutta muistot on jo erilailla mukavia ja iloisia kuin vielä kesällä jolloin ikävä oli vielä kaikilla päällimmäisenä.
Uutta kissaa emme halua. Kissat ovat kaikki persoonia ja saatuamme jakaa yhden elämänkaaren alusta loppuun päätimme, että se kokemus riittää.
Lapset hankkikoon omat lemmikkinsä sitten omiin perheisiinsä jos siltä tuntuu. Tietävät nyt faktoja siitä, millaista on elää kissa perheenjäsenenä.
Surua se on. Normaalia, kun ystävä/läheinen kuolee. Kyllä lemmikki on läheinen ja ystävä, sanokoon eläimettömät mitä vain. Ajattele, jos et surisi tai ettei tuntuisi pahalta. Silloin sinussa olisi jotain pahasti vialla.
Jos hankit joskus tulevaisuudessa uuden kissan, niin muista, ettet missään tapauksessa päästä sitä irti. En tarkoita syyllistää tällä, mutta irtiulkoilevia kissoja jää todellakin autojen alle paljon. Pidä sisällä ja ulos vain valjaissa tai ulkoiluhäkissä. Kissat eivät osaa liikennesääntöjä! Ei, vaikka olisi miten fiksu mirri!
Asia ei kovinkaan kissoja koske, mutta halusin vain kirjoittaa tästä.
Muutin keväällä isälleni sillä äidin kanssa välit olivat tukalat ja eläminen ei ollut kovn mukavaa, tiesin että joudun vaihtamaan samalla koulua ja paras kaverini oli muuttanu n. vuosi ennen kevättä kotkaa jolloin tietysti muutti takas ja tuli samaan kouluun. Harmitti paljon sillä tiesin että en näe kaveria juuri lainkaan. Heinäkuussa 4.7.-10 kanini kuoli ja se särki sydämmen miljoonille palasille, yleensä kuulee joidenkin sanovan " se on vain tollainen pieni elukka" se on vaan niin tärkee, itketty on monesti ja kaipuu suuri, viimeiseksi pisaraksi meni se että kaveri lähti ja jätti, ei ole tytöstä pahemmin sen jälkeen kuulunu mitään. Juuri kun kaikki tämä kauhea tapahtuu niin tuntee itsensä olevan yksin, sinne meni äiti, kani, koulu kaverit ja paras kaveri. kaipaan eniten kaniani sillä se oli se mun luotto kaveri joka eli lyhyet puoltoista vuotta :''(
Meiltä kuoli eilen rakas kissamme. Sindi sai elää vain 1 vuoden ja 4 kuukautta. Vuosi sitten hän tuli meille oman samanikäisen siskonsa kanssa. Me kaikki rakastimme kissojamme yli kaiken. Viikko sitten Sindille tapahtui jossain onnettomuus ja häneltä katkesi häntä aivan ylhäältä ja sen seurauksena myös tuli hermovaurioita ja hän ei enää pystynyt käymään hiekkalaatikolla eikä muutenkaan tuntenut kun tuli hätä. Viikon seurasimme ja toivoimme niin hartaasti, että toiminnot palautuisivat, vaikka eläinlääkäri ei paljoa toivoa antanutkaan ja vaurioita ei millään tapaa olisi pystytty korjaamaan. Keskiviikkona Sindin sitten alkoi sotkemaan kaikki paikat, kun kaikki tuli hallitsemattomasti ulos. Perjantaina varasin taas eläinlääkäriin ajan missä sitten oma rakas Sindimme nukutettiin ikuiseen uneen. Viime yön hän oli vielä kuljetusboksissa peittoon käärittynä ja tänään päivällä hänet nostettiin laatikkoon. Hän oli niin elävän näköinen, vaikka olikin kuollut. Hänen päänsä kn näkyi nostettaessa. Peittelimme hänet ja suljimme laatikon ja lähdimme hänen viimeiselle matkalle lemmieläinhautausmaalle mihin hänet hautasimme. Tuntui tosi kauhealta hänet sinne jättää. Hänen siskonsa Stella on aivan apealla päällä ja tuntuu koko ajan etsivän Sindiä ympäri taloa. Eli hänelläkin on tosi ikävä Sindiä. Toivon todella. että jossain on olemassa kissojentaivas, missä Sindillä on hyvä olla..................