Mitä pitäisi ajatella tilanteesta, jossa mies ei todellakaan puhu pintaa syvemmältä, vaikka toinen osapuoli on kymmenet kerrat yrittänyt keskustella ongelmat halki. Mies ei reagoi pahaan oloon, ei lohduta, on kuin kone, puhuu vain arkipäiväisistä asioista. Täydellistä henkistä hylkäämistä, tunnen itseni todella yksinäiseksi ja nöyryytetyksi, mitä pitäisi tehdä, voiko tästä enää koskaan tulla mitään. Tuntuu, etten tunne koko ihmistä. Onko ylipäätään olemassa miehiä, jotka puhuvat?
henkinen hylkääminen
jutta
92654
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
monia, esim. hän tietää sinun pahasta olostasi muttei tiedä miten voisi sitä helpottaa ja pyrkii sen takia olemaan neutraali tai tunteettoman oloinen, ettei pahentaisi pahaa oloasi entisestään.
On kyllä aika vaikea sanoa tarkenpaa, kun en tiedä pahanolon aiheuttajastsi sen enempää, eli miten paljon se johtuu miehestäsi tai kokonaan ulkopuolisista asioista.
Tuskin tilanteenne kuitenkaan toivoton on, mutta henkinen yhteys välillänne pitäisi saada toimimaan paremmin puolin ja toisin.
Yleesäkkin halutaa että puoliso on hyvännäköinen ja toimeentulo löytyy, mutta ei voida ottaa sitä mitä todella loppujen lopuksi haluaa.
Mikäli miehesi kokee ongelmasi vieraiksi itselleen - ja sitä hän tekee, koska vetäytyy kuoreensa ja puhuu vain neutraaleista asioista - ei hän löydä niihin ratkaisua eikä edes voi ymmärtää mihin kaipaisit lohdutusta ja tukea.
Miehet harvoin puhuvat tunteistaan
(omani tuskin koskaan; hän puhuu järkeä ja minä tunteista - melko selkeä työnjako paitsi joudun välillä liikaa puolustelemaan, ettei intuitio ja tunne välttämättä useinkaan ole ristiriidassa järjen kanssa)
vaan selvittelevät järjen avulla mahdolliset tunne-elämän ristiriitatilanteet itsekseen. Näin kyllä itsekin olen aina tehnyt. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli yhtä suurta ongelmaa; opin silloin ratkomaan ongelmani ja jopa lohduttamaan itseäni. Miten sitä oikeastaan kumppanilta pitäisi odottaakaan?
Suora vastaukseni kysymykseesi on se, että mies puhuu tunteistaan, omista ongelmistaan ja pahastaolostakin vasta sitten, kun tietää varmasti tai melko varmasti saavansa niihin naiseltaan edes jonkinmoista apua.
En tietysti tiedä tilanteestasi, mutta olen huomannut monien naisten olettavan, ettei miehillä ole omia ongelmia ollenkaan.
Mistähän johtuu että tunneihmiset saavat kumppanikseen juuri sellaisen "koneen" mistä puhuit. Kai tunneihminen haluaa jostain helvetin syystä ns. järkevän ja vakaan ihmisen vierelleen. Alkaa vaan kyllästyttää kun ei oo ketään jolle puhua... Eikä jaksa enää yrittää saada toisesta jotain ulos.
puhutaan. Mies olisi innokkaampi puhumaan kuin minä! Ex-mieheni ei juuri itsestään ja fiiliksistään puhunut, joten tämän uuden rakkauden kanssa on ollut opettelemista puhumisen saralla, mutta sellaisia puhuvia miehiä on siis olemassa ihan oikeasti. Tosin koen olevani itse ns. järkevä vakaa ja tuo mies on kai sitten tunneihminen, mutta minä aion opetella tunnepuhumisen.
..pidä kiinni miehestäs ja arvosta sellaista harvinaisuutta, ku tunteistaan puhuva mies!
Itse olen ollut kimpassa 22vuotta, enkä vieläkään tiedä rakastaaks´se mua! Hällä väliä, kuhan arki onnistuu.Arvostan sitäkin.
Kaikille miehille puhuminen ei todellakaan ole helppoa. Joku voi tajuta virheensä vasta, kun nainen on lähdössä... Mutta niin pitkälle ei tarvii mennä. Yritä pysäyttää miehesi juttelemaan ensin mukavista asioista. Jos kerrot negatiivisista fiiliksistäsi, yritä sanoa ne syyllistämättä. Esim. lauseissa "Olet minulle niin tärkeä, että haluaisin puhua sinun kanssasi." ja "Miksä et koskaan puhu mitään." on paljon eroa. Miehet on todella herkkiä näillä suhdealueilla ja tarttee paljon hyväksyntää ja rohkasua. Naisille tää suhdepäpätys on tuttua puuhaa... :)
Tässä on vielä sekin ongelma, että emme ole naimisissa ja minun mielestäni jokin yhteinen visio pitäisi olla, jos yhdessä ollaan, mutta ainakaan minä en pysty tällä hetkellä suunnittelemaan naimisiinmenoa. Lisäksi minä olen "pomo" kaikissa asioissa, ihan hänen tahdostaan, mitään missään asioissa ei tapahdu, jollen minä organisoi niitä, tunnen jotenkin, että minulla on henkinen vastuu kaikesta ja jotenkin miehen rooli. Seksikin on tapahtunut useinmiten minun aloitteesta. Meillä on sellaisia "sidoksia" elämän muilla alueilla, että ero ei ole ihan ongelmaton, ainakin se on harkittava todella tarkkaan. Toisaalta pitäisi lähteä nyt eikä vasta 20 vuoden päästä, jolloin joutuisi ehkä katkerana toteamaan, että meni hukkaan vuodet.
Moi,
jos pystyt harkitsemaan lähtöä, lähde kun kerkiät.
Olen yli kolme vuotta yrittänyt saada toista jotenkin mukaan suhteeseen, mutta huonommaksi menee. Minä olen läheityyttä kaipaavana leimaantunut jo kait sitten liiaksi. Ja puheyritykseni ovat nyt johtaneet siihen, että toinen itkee ettei hän riitä jne jne...
Lisäksi toinen ei pätkääkään kaipaa fyysistä läheisyyttä, erehdyin testaamaan ja totesin ettei toinen edes huomaa jos ei olla kosketettu kolmeen päivään. Tämä siis kirjaimellisesti. Lähti muutaman päivän työmatkalle ja antoi rutiinipusun.
Luonnollisesti seksikin jää aika vähiin, minä tarvitsisin läheisyyttä ennenkuin ajatus tulee mieleen.
Elikkä puhuvia ja puhumattomia on kyllä miehissä ja naisissa, samin kuin vieressä kyhnääviä ja kyhnäämättömiä, tulevaisuus tuntuu aika ankealta. Hirveän vaikea minun on selittää miksi emmin yhä lasten hankkimista. Se vaan pelottaa, tuntuu jo nyt että katson omaa elämääni sivusta.
Kirjoistahan olen kyllä ennenkin lukenut tällaisesta (esim jotkus Steinbeckin naistenvihaajakirjat), mutta se on tuntunut niin vieraalta maailmalta minulle...
Pelasta elämäsi jos pystyt, varmaan löydät puhuvankin miehen jostakin.