Välillä sen hyväksyy, toisinaan ei ja yrittää taistella vastaan.
Mottona on ollut tähän asti se "etten pilaa kenenkää elämää". Enää en voi kuitenkaan niin ajatella, suurin osa miehistä on aivan surkeita ihmisiä. Joskus säälin kohtaloani mutta yhä enemmissä määrin säälin noita tyttö/nais ressukoita. Vappuna niitä näkyi taas enemmän kuin tarpeeksi.
Tyttöystävä kirkuu humalaiselle poikaystävälleen lopettamaan jonkun tyhmyyden mitä ikinä tekeekin, oli se sitten paikkojen hajottaminen tai ihmisiltä rahan vaatiminen uhkailulla.
Tyttökaveri rauhoittelee toista, "no mutta se on humalassa...", NIIN! mutta miksiköhän se totaali idiootti käyttää alkoholia!? Eipä sen puoleen kaikki ole niin kovin fiksuja selvinpäinkään.
No heh juttu ajautui perus renttu voivotteluun, se ei kuitenkaan ollut tarkoitus vaan osoittaa yksi asiakohta miksi minua raivostuttaa olla ilman ihmisuhdetta. Miksi juuri minä.
Olen kuin pyhä munkki, täysin koskematon ja vastakkaisesta sukupuolesta vahvasti haaveillut jo n. 15v.
Joku muu niitä rattaita pyörittelee, ei ole tilastollisesti mahdollista että näin kiinnostavan näköinen ja puhelahjakas kaveri voisi olla yksin. Eikä juttua meinaa uskoa muutkaan, yksikään minut paremmin koulun puolesta tunteva/tuntenut tyttö ei ole voinut uskoa että eläisin yksin, he uskovat enemmän vaikka joulutonttuihin, järkähtämättä.
Mutta edelleen on vastausta vaille kysymys miksi.
Minulla on pari teoriaa. Uskovaisena ihmisenä ensimmäinen ajatus on että elämänkumppani on vielä liian nuori emmekä voi tavata tämän takia.
Toinen on että tapaaminen tapahtuu tiettynä vuonna, minun pitää kasvaa henkisesti yhä korkeammalle tasolle(olen jo nyt yli 30v ikäistäni kypsempi) ja mahdollisesti auttaa ihmisiä, kuten olenkin tehnyt viimevuodet.
Kolmas on kärsimyksentie, ehkä varhaisvuosieni asioista mitä tein, olin pimeän puolella.
Ehkä olen tuomittu olemaan yksin koko loppuelämäni tai lähes loppuun.
Muutenhan minulla meneekin elämässä kohtuullisesti, tai loistavasti jos haetaan perspektiiviä afrikasta.
Täydellistä elämää on harvoilla, joku saattaa ehkä niin luulla mutta erehtyy. Eivät ymmärrä että kesämökin rakentamisen sijaan kannattaisi rakentaa omaa henkistä itseään. Talo on tyhjä jos siellä ei asu ketään.
Ehkäpä jollekkin nousee ajatus että kohtaloon uskovan ei ainakaan tarvitse murehtien päivien kulumisesta, kaikkihan tapahtuu jos vain on tapahtuakseen.
Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole, jokainen päivä on edellistä raskaampi, se raskaus vie voimia, olen kuin vanha akku jonka valo jo hiljalleen hiipuu. Jokaisella askeleella, jokaisella hetkellä mietin vain yhtä asiaa. Kyse ei ole enää fyysisestä kaipuusta kuten aikoinaan eikä sitä voi hoitaa fyysisesti.
Elämänrutiinit kärsivät kun jähmetyn yhä enemmän paikoilleni, katse tyhjyyteen. Tiedän vuosien kokemuksella että ainoa selviytymiskeino on kanavoida tunne vihaksi ja katkeruudeksi elämää kohtaa.
Ei saa ajatella positiivisesti kun näkee jonkun nuoren parin käsi kädessä toisilleen hymyillen. Nekin helvetin tuurimoukat luultavasti tavanneet toisensa ihan "tuosta vain" joskus, tippuneet toisilleen kuin manulle illallinen.
Tuollaiset ihmiset jakavat yleensä typeriä kommentteja tyyliin:
"sen löytää heti, kun ei edes etsi!".
Hahhah niinpä niin...
Jos nykyinen tilanne kuitenkin jatkuu, toivoisin edes olevani aito itämainen munkki, ei ne murehdi pätkän vertaa jotain surkuhupaisaa ihmissuhdetta, niiden akut on täysin omavaraisia ja ajatukset suunnattu jo aivan muihin asioihin ja maailmoihin.
Mottona on ollut tähän asti se "etten pilaa kenenkää elämää". Enää en voi kuitenkaan niin ajatella, suurin osa miehistä on aivan surkeita ihmisiä. Joskus säälin kohtaloani mutta yhä enemmissä määrin säälin noita tyttö/nais ressukoita. Vappuna niitä näkyi taas enemmän kuin tarpeeksi.
Tyttöystävä kirkuu humalaiselle poikaystävälleen lopettamaan jonkun tyhmyyden mitä ikinä tekeekin, oli se sitten paikkojen hajottaminen tai ihmisiltä rahan vaatiminen uhkailulla.
Tyttökaveri rauhoittelee toista, "no mutta se on humalassa...", NIIN! mutta miksiköhän se totaali idiootti käyttää alkoholia!? Eipä sen puoleen kaikki ole niin kovin fiksuja selvinpäinkään.
No heh juttu ajautui perus renttu voivotteluun, se ei kuitenkaan ollut tarkoitus vaan osoittaa yksi asiakohta miksi minua raivostuttaa olla ilman ihmisuhdetta. Miksi juuri minä.
Olen kuin pyhä munkki, täysin koskematon ja vastakkaisesta sukupuolesta vahvasti haaveillut jo n. 15v.
Joku muu niitä rattaita pyörittelee, ei ole tilastollisesti mahdollista että näin kiinnostavan näköinen ja puhelahjakas kaveri voisi olla yksin. Eikä juttua meinaa uskoa muutkaan, yksikään minut paremmin koulun puolesta tunteva/tuntenut tyttö ei ole voinut uskoa että eläisin yksin, he uskovat enemmän vaikka joulutonttuihin, järkähtämättä.
Mutta edelleen on vastausta vaille kysymys miksi.
Minulla on pari teoriaa. Uskovaisena ihmisenä ensimmäinen ajatus on että elämänkumppani on vielä liian nuori emmekä voi tavata tämän takia.
Toinen on että tapaaminen tapahtuu tiettynä vuonna, minun pitää kasvaa henkisesti yhä korkeammalle tasolle(olen jo nyt yli 30v ikäistäni kypsempi) ja mahdollisesti auttaa ihmisiä, kuten olenkin tehnyt viimevuodet.
Kolmas on kärsimyksentie, ehkä varhaisvuosieni asioista mitä tein, olin pimeän puolella.
Ehkä olen tuomittu olemaan yksin koko loppuelämäni tai lähes loppuun.
Muutenhan minulla meneekin elämässä kohtuullisesti, tai loistavasti jos haetaan perspektiiviä afrikasta.
Täydellistä elämää on harvoilla, joku saattaa ehkä niin luulla mutta erehtyy. Eivät ymmärrä että kesämökin rakentamisen sijaan kannattaisi rakentaa omaa henkistä itseään. Talo on tyhjä jos siellä ei asu ketään.
Ehkäpä jollekkin nousee ajatus että kohtaloon uskovan ei ainakaan tarvitse murehtien päivien kulumisesta, kaikkihan tapahtuu jos vain on tapahtuakseen.
Näin ei kuitenkaan valitettavasti ole, jokainen päivä on edellistä raskaampi, se raskaus vie voimia, olen kuin vanha akku jonka valo jo hiljalleen hiipuu. Jokaisella askeleella, jokaisella hetkellä mietin vain yhtä asiaa. Kyse ei ole enää fyysisestä kaipuusta kuten aikoinaan eikä sitä voi hoitaa fyysisesti.
Elämänrutiinit kärsivät kun jähmetyn yhä enemmän paikoilleni, katse tyhjyyteen. Tiedän vuosien kokemuksella että ainoa selviytymiskeino on kanavoida tunne vihaksi ja katkeruudeksi elämää kohtaa.
Ei saa ajatella positiivisesti kun näkee jonkun nuoren parin käsi kädessä toisilleen hymyillen. Nekin helvetin tuurimoukat luultavasti tavanneet toisensa ihan "tuosta vain" joskus, tippuneet toisilleen kuin manulle illallinen.
Tuollaiset ihmiset jakavat yleensä typeriä kommentteja tyyliin:
"sen löytää heti, kun ei edes etsi!".
Hahhah niinpä niin...
Jos nykyinen tilanne kuitenkin jatkuu, toivoisin edes olevani aito itämainen munkki, ei ne murehdi pätkän vertaa jotain surkuhupaisaa ihmissuhdetta, niiden akut on täysin omavaraisia ja ajatukset suunnattu jo aivan muihin asioihin ja maailmoihin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuulostat erittäin masentuneelta. Minusta tunteesi johtuvat vain siitä, ettei sinulla ole koskaan ollut parisuhdetta, ja siksi kuvittelet sen olevan kaikki mitä haluat. Minä lopetin juuri 8 vuoden kestäneen ihmissuhteen, ja olen onnellinen ja helpottunut,että se piina on nyt ohi. EI IKINÄ ENÄÄ!!!! Suhteet eivät välttämättä tuo onnea. Rakkaus on vaikeaa ja tuskallista. Rakkaus ei ole ikuista, vaan kestää yleensä vain pari vuotta kerrallaan. Ainut ihminen, johon voi täysin luottaa, ja joka voi tuoda sinulle onnen, on SINÄ ITSE. Muut tuottavat vain päänsärkyä ja harmeja. Usko pois.
Todellakin, rakkaus on tuskallista. Ja varsinkin se, kun se todellakin aina kestää vain tietyn aikaa ja laantuu taas, vaikka suhde kuitenkin jatkuu. Mutta kuitenkin kun oon nyt vuoden elostellu sinkkuna, niin tuskallista tääkin on. Joka päivä sitä vaan kaipaa sitä toista puolikastansa, vaikka ei ole harmainta aavistusta, kukahan se mahtaa olla.
Sanot olevasi yli 30v ikäistäsi kypsempi. Ehkä aliarvioit ikäisiäsi, tai niputat heidät kaikki siihen surulliseen keskiarvoon, mikä on nähtävissä esim. vappuna kuvailemallasi tavalla. Älä sorru ylimielisyyteen! Nuo ikäisesi saattavat olla hyvinkin syvästi ajattelevia, ne eivät ehkä vain harrasta sitä sinun näköpiirissä.
Minä olin myös samanlaisessa tilanteessa, kuin siä muutama vuosi sitten. Ajattelin, että kohtaloni on jäädä yksin, en kertakaikkiaan tapaa ketään, eikä kukaan minua halua. Katkeruus oli juuri sellaista, kuin kuvailet erittäin osuvasti.
Mutta nyt tarkkana! En nimittäin ole edelleenkään tavannut ketään, joka olisi osoittautunut lpulliseksi, tai edes kunnolla väliaikaiseksi! Olen edelleen yksin, ja täysin vakuuttunut siitä, että paljon täytyy itseni sisällä tapahtua, ennenkuin pistän hynttyyni yhteen kenenkään kanssa edes henkisellä tasolla (saatikka fyysisellä). Mutta katkeruudesta olen päässyt eroon. En enää etsi ketään. En haikaile kenenkään sellaisen perään, jota ei ole olemassa ainakaan tällä hetkellä. Olen päättänyt olla onnellinen näillä, mitä minulla on nyt, juuri nyt.
Jos olet kiinnostavan näköinen, ja puhelahjakas, niin käytä lahjasi oikein. Älä ajattele, että olet kiinnostava juuri noista syistä. Anna muiden nauttia hyvistä ominaisuuksistasi, älä nauti niistä itse. Älä jähmety paikoillesi, tai älä ainakaan ajattele, että olet jähmettynyt, vaikka se ulkopuolisen silmin saattaisi näyttää siltä. Vain sillä on merkitystä, miten suhtaudut itse itseesi. Jos päätät olla elämässä eteenpäin menevä, niin olet sitä, vaikka et elämässäsi muuttaisi mitään muuta kuin asennetta. Eivät itämaisista munkeista aitoja tee heidän ulkonäkönsä, taustansa tai elämänsä. Heidän ajatuksensa tekevät heistä aitoja. Ole jotain muuta aitoa, ole aito itsesi. Jos siihen kuuluu se, että olet itseksesi, niin ole sitä ylpeydellä.
Minä muuten ajattelen samoin siitä näystä vappuna, jota kuvailit. Ja silloin minun päähäni nousee kysymys: Miksi?